Pitäisi kaiketi sanoa sananen itsenäisyyspäivästä vaikka rehellisesti sanoen, en siitä juurikaan perusta. Siis toki arvostan itsenäisyyttä sinänsä, paljon mukavampihan se on kuin olla siirtomaana, mutta itsenäisyysjuhlan painopiste on mielestäni jotenkin vinksahtanut ja sisältää vääriä arvoja. Tarkoitan tietenkin tätä asennetta tuntemattomine sotilaineen jossa annetaan ymmärtää, että itsenäisyysjulistuksella 1917 ei ole ollenkaan niin merkitystä kuin aselevon julistamisellla 1944.


Rehellisesti sanoen, veteraaneja pitäisi muistaa kansallisena veteraanipäivänä. Vaihtoehtoisesti sodan uhreja voi muistaa myös kaatuneiden muistopäivänä. Käytännössä nämä päivät ovat jääneet vaille mitään roolia ja itsenäisyyspäivä on ne ominut itselleen. Tuntematonta pitäisi näyttää kuitenkin töllöstä juuri näinä päivinä eikä sisällyttää sitä itsenäisyyspäivän ohjelmistoon.

Olen sitäkin mieltä että Puolustusvoimain ylennykset, sekä tietenkin perinteinen itsenäisyyspäivän paraati pitäisi siirtää molemmat puolustusvoimain lippujuhlan yhteyteen, vaikka näin tietenkin on osittain tehtykin, ja kun nämä tehdään kahdesti vuodessa, on lippujuhla jäänyt kuin varkain varjoon.

Ajan takaa oleellista kysymystä että onko itsenäisyytemme sama kuin toinen maailmansota? Sen voi toki ymmärtää että varsinainen itsenäisyysjulistus 1917 sisältää monia kiistanalaisia ja repiviä kysymyksiä koska se johti väistämättä kansalaissotaan, ja jatkosodan palvominen on sosiaalinen kompromissi. Pakko tunnustaa että Väinö Linna oli kansallinen eheyttäjä jonka sekä työväenluokka että 1960-1980 -luvulta eteenpäin vaikuttanut eliitti saattoi allekirjoittaa. Ilman Linnaa jatkosota olisi sekin jatkanut repivää "herrojen sotaa" ja ollut kiusallinen aihe. Nykyisessä jatkosodan auvoisessa ihailussa on kuitenkin syytä muistaa että se on myös pseudohistoriaa joka vaikenee monista ikävistä yksityiskohdista. Kuten siitä että Suomen kansa taisteli kommunistista Neuvostoliittoa vastaan verissä päin, mutta heti sodan päätyttyä samaiset soturit äänestivät kommunisteja sankoin joukoin. Sekä sen perään sosiaalidemokraatteja jotka saivat niin kovan äänivyöryn, että sen paikka kumoutui vasta Neuvostoliiton loppumisen myötä. Se on sikäli paradoksaalista.

Jos nyt unohtaisimme Jatkosodan tykkänään itsenäisyyspäivän vietosta niin millainen juhla itsenäisyyspäivä olisi? Ilotulitusta ja presidentinlinnan iltapukuja mutta mikä täyttäisi sen arvopohjan? Siinäpä se. Tarkemmin katsottuna kyse on jonkinlaisesta tyhjiöstä johon ei löydy yhdenlaista suunnannäyttäjää. Nythän tuntuu kansallisen olemassaolon tarkoitus olevan se, jonka joku valkokaartilainen hahmotteli 1919 eli pyhä ryssäviha. Tuntuu jotenkin hoopolta että joku kansa on olemassa vain siksi, että saa vihata naapurikansaansa. Eihän siinä ole mitään järkeä. Emme me asuta kesämökkiämmekään vain sen takia, että saamme purnata mökkinaapuriamme kesät toisensa jälkeen. Aivan kuin puuttuisi kokonaan identiteetti ja hakee itselleen roolia joko vihaamalla itänaapuriaan tai kadehtimalla länsinaapuriaan. Tällöin seuraa johtopäätös että halutaan tai ei haluta, mutta suomalainen identiteetti on tyystin riippuvainen venäjänmaasta. Negatiivisessa mielessä vieläpä. Toisaalta tämän voi ymmärtääkin; käytänteet eivät juurikaan muutu ja asenteet säilyvät helpolla satojakin vuosia. Suomi on kuin yksi jättimäinen museo, jonka hyllyyn tulee uusia asenteita vain ja ainoastaan silloin kun jotakin tavanomaista suurempaa tapahtuu - olkoon sitten vaikka maailmansodat. Muuten ei tapahdu mitään - ollaan vaan ja möllötetään.

Perinteisesti poliittiset ääriliikkeet ovat pyrkineet valtaamaan itsenäisyyspäivän ja tuomaan Linnanjuhlien rinnalle monenkirjavaa kuokkavierasta ja natsikulkuetta. Harva on kuitenkaan tullut ajatelleeksi että ilmiön mahdollistaa se suomalaisen itsenäisyyden onttous. Ontto se on siksi että tässä maassa ei selvästikään osata kunnioittaa itsenäisyyttä kokonaisuutena vaan korostamalla jotakin pikanttia yksityiskohtaa (kuten vaikka sotavuosia).

Suomalaisuus on tätä kautta vähän kuin vapaa-ajattelukin. Tahtoo tai ei, mutta ateismi on riippuvainen kirkosta tai pikemmin kristinuskosta. Jos kirkkolaitos etääntyy arjesta, menettää asemansa sekulaarisessa maailmassa, ja on pääosin kaikille yhdentekevä, on selvää että myös ateismi tällöin muuttuu yhdentekeväksi. Oliko tämä nyt ymmärrettävä esimerkki? Jos jollakulla on johonkin viha-rakkaus -suhde, on se riippuvainen tästä kohteestaan. Itsenäistä roolia se ei keksi.

Osittain pienestä väestöpohjasta, köyhyyden latistavasta vaikutuksesta ja pitkistä etäisyyksistä, pienistä kauppaloista näremetsien keskellä joita kutsutaan juhlavasti kaupungeiksi, osittain liian haja-asutuksesta, korkeasta väestön keski-iästä jne jne on maamme kykenemätön tuottamaan omaa kulttuuriaan. Se vain on näin. Kautta historiansa suomalaiset ovat kunnostautuneet matkijakansana ja imenyt hanakasti ulkomaiset vaikutteet. Se on myös sijaintinsa ja leveyspiirinsä vuoksi aina ollut suomettunutta. Puhutaan sitten katolisesta kirkosta, ruotsinhovista, tai neuvostoliitosta, eeuusta ym on se aina reaalipoliittisista syistä joutunut hakemaan itselleen vahvempaa suojelijaa - ja elättäjää.

Koetan siis tällä korkealentoisella ja vaikeasti hahmoteltavalla kirjoituksellani viestittää, että saisi telkusta tulla jo hissuksiin jotain muutakin kuin tuntematonta sotilasta, joko edvin laineen rahisevana versiona tai louhimiehen nykyisille teräväpiirtotelevisioille tehtynä uudelleenrasteroituna.