Kovin on ollut laiskaa bloggausvauhtini mutten silti ihan jouten ole ollut kirjoituspuuhista. Hissuksiin olen naputellut vähän tunnetusta aihepiiristä eli toisen maailmansodan saattuetaistelusta. Siis siitä missä sukellusveneet jahtaa kauppalaivoja. Sehän oli omana aikanaan valtaisa taistelu ja minunkin pitää rajata aihepiiriä jotenkin. En selittele tätä enempiä mutta tarjoan pienen otteen mitä oikeastaan teen. Sitä en lupaa koska on valmista.


Tavallisempaa ja kohtalokkaampaa tietenkin oli, että öljy syttyi palamaan tehden koko tankkerista valtaisan rovion, joka valaisi liian lähellä olevat muut alukset tehden niistäkin maalitauluja. Muut alukset eivät uskaltaneet juurikaan pelastustoimia aloittaa koska tiesivät näkyvänsä sukellusveneelle siluettina. Kun meri paloi ympärillä, yrittivät merimiehet selvitä omatoimisesti öljyttömissä katveissa mutta sekään ei tarjonnut pitkällistä suojaa. Liekki poltti hapen merenpinnasta ja yhä ahnaammin joutuivat kelluvat miehet haukkomaan tulikuumaa ilmaa ensimmäisten jo pyörtyillessä hapenpuutteeseen. Lopulta syttyi ihon ja hiusten päällä oleva öljukalvokin. Oli turha sukeltaa itseään sammuksiin kun kaikki pinnan yläpuolella oli yhtä palavaa paksua öljymattoa. Hengiltä palaminen oli kiduttava kuolema sillä ensin paloi ihon päällä oleva öljykalvo käristäen miehen sisällä hitaasti ja tuskallisesti. Kun näitä onnettomia nostettiin pelastusveneisiin, nostaminen oli oma tekniikkansa. Liian varomaton ote käsivarresta ja sen mustunut nahka repesi kuin talouspaperi. Jokainen sen tiesi, että nostetuilla ei ollut toivoakaan jäädä eloon vaan pelastetut tavallisimmin kuolivat muutaman tunnin sisään. Näitä palavia tankkereita tunnetaan lähes kaikista saattueista jotka vain hyökkäyksen kohteeksi joutuivat. Tunnetaan myös merimiestarinoita jossa sotalaivalta katsottiin avuttomina meressä palavia miehiä, tai niitä onnettomia jotka kelluivat vielä palamattomassa kohdassa. Silloin sotalaiva otti vauhtia, käänsi keulansa liekkimereen kääntäen äkkiarvaamatta tyyrpuuriin. Hetken aikaa iso laiva kyntää palavaa merta kyljellään. Kelluvat merimiehet näkivät vain valtaisan teräskyljen joka kasvoi kasvamistaan ruhjoen heidät alleen ja murskasi surutta. Ne jotka selvisivät tästä, sotalaivan jykevät potkurit imaisivat pinnasta jossa potkurit silpoivat heidät. Näitä asioita ei koskaan merkitty lokikirjaan eikä niista puhuttu maissa. Merisotilaat partaan ääressä vain nyökkäsivät hyväksyvästi päällikkönsä päätökselle. Se oli armollista, laupeudenteko jota ulkopuoliset eivät koskaan ymmärtäisi.

Kauppalaivan merimies ei voinut kuvitella selviävänsä loputtomiin. Hänen vuoronsa tulisi vielä. Mikäli torpedo osuisi suoraan köliin, koko alus katkeaisi tuosta vaan ja olisi matkalla pohjaan jo alle puolen minuutin. Ruumakerrosten lämmittäjät ja konemiehet tiesivät etukäteen että toivo oli heidän kohdaltaan mennyt. He eivät ikinä ehtisi kavuta yläkannelle asti. Laihana lohtuna saivat sentään lapioida hiiliä kuumassa ruumassa, kun yläpuolella seistiin viimassa hampaat kylmästä kalisten. Ymmärrettävästi moisen iskun pelossa merimiehet pyrkivät nukkumaan yläkansilla ja raskaat rautaovet kannelle oli korvattu yksinkertaisilla verhoilla. Muutamankin sekunnin viive ovisalpaa kääntäen saattoi erottaa elämän kuolemasta. Jokainen oli valmis ponkaisemaan salamana pystyyn kuin pelätty hälytyssireeni kuuluisi.

Sellaisessa tilanteessa pelastusvenettä ei ehdittäisi laskemaan vaan jokainen hyppäisi mereen omin päin, toivoen ettei uppoava alus vedä pyörteensä mukana sellaiseen imuun josta ei olisi poispääsyä.

Mikäli tästä kiipelistä selvisi, saattoi jäädä perässä seuraavan oman päälleajavan aluksen ruhjomaksi, tai mikä pahempaa, sen potkurit imaisivat ihmispolon kuin räsynuken. Joskus jopa oma sotalaiva hyökkäsi. Sotalaivan kuuntelulaite saattoi todellakin antaa vinkiksi että sukellusvene karkaa juurikin meressä kelluvien merimiesten alta. Silloin tehtiin kova päätös. Alukselta irtosivat syvyyspommit pudoten mereen ja jokainen haaksirikkoinen tiesi, mitä se tarkoitti kun näki niiden mäjähtävän mereen. Se oli kuin kalastaisi dynamiitilla. Merenalainen räjähdys tiesi pinnalla valtaisaa paineiskua joka lievimmillään työnsi sääriluut reiden sisään ja pahimmillaan halkaisi koko miehen. Vain valkoiset suolet kelluivat kuolleen ympärillä kuin lonkerot. Ohi lipuvan sotalaivan miehistö pohti kysymystä jota kukaan ei tohtinut sanoa ääneen. Oliko se todellakin sukellusvene vai uppoavan kauppalaivan hylky?

saattue

Sellainen osuma että köli katkeaisi oli toki harvinainen. Tavallisimmin tuli reikä kylkeen josta ryöppysi merivesi sisään hukuttaen alimpana olevat, konemiehet ja lämmittäjät. Mikäli torpedo osui kattiloihin, ne räjähtivät levittäen kiehuvaa laavaa kaikkialle missä vain ihmisiä oli. Alus oli kallellaan, tikkaat ja portaat vaurioituneet ja vesi nousi kaiken aikaa. Sähköt katkesivat ja matka kannelle tapahtui pilkkopimeydessä käsikopelolla. Käytävät täyttyivät tulipalojen savusta. Erityinen uhka oli varsinkin sotalaivoissa tulipalon pääseminen ammusvarastoon. Silloin koko laiva räjähtäisi kuin valtaisa pommi. Tämän vuoksi ammusvarastojen kattoon oli kiinnitetty letkut. Mikäli tulipalo etenisi varastoon asti, se täytettäisiin merivedellä.

Yleisin kuolema mikä torpedosta koettiin, oli sen aiheuttama paineisku. Terässeinät mitkä muodostivat kuljettavan käytävän, sen seinämät taipuivat sisäänpäin jättäen vain pienen pienen raon, josta ei kulkisi mikään hiirtä suurempi. Oli annettu ankara määräys että ovien ja luukkujen on oltava koko ajan kiinni, että vuoto olisi hallittavissa. Perusteltu määräys oli myös kuolemantuomio, sillä iskusta taipuneet ovenkamanat eivät enää antaneet avata teräsovea. Laivoissa oli useita loukkoja, joista ei ollut kuin yksi ulospääsy. Kun senkin ainoan oviaukon kamanat vääntyivät niin, että ovea ei ollut avaaminen, oli ainoa toivo tovereissa. Nämä ulkoapäin koettivat kangilla vääntää teräsovia sijoiltaan, joskus harvoin onnistuenkin, mutta useimmiten ei. Kun alus alkoi upota ja vettä oli jo vyötäisille, oli pelastajienkin ajateltava itseään ja poistuttava. He saattoivat toivoa vain armollista loppua loukkuun jääneille. Tämä kohtalo ei ollut suinkaan mikään satunnainen makabeeri kuolonkohtalo, vaan koski valtaosaa aluksista, sillä ruttuun menneet luukut ja ovet olivat enemmän sääntö kuin poikkeus. Se näytelmä näyteltiin sadoissa, ellei peräti tuhansissa laivoissa, ja näiden hylkyjen ruumissa lepäävät tänä päivänä sinne ammoin loukkuun jääneet. Hukkuminen alimmilla kansilla oli ilman loukkuun jäämistäkin varsin tavanomaista. Eivät karskit merimiehet siitä kohtalosta moksiskaan olleet. Hukkumista pidettiin kivuttomana, nopeana ja armollisena kuolintapana. Parhaana mitä kuvitella saattaa jos kuolla piti. Pahempana pidettiin tukehtumista. Se että jäi johonkin ilmataskuun pidettiin kivuliaana kuolintapana.

Kannella odotti muutama jykevänkokoinen pelastusvene joista tosin ei kaikille paikkaa riittänyt, vaan osan piti tyytyä pelastuslauttaan. Ison pelastusveneen laskeminen vaati aikaa ja varovaisuutta mutta kärsivällisyys maksoi itsensä. Se tietenkin vain, mikäli aikaa oli käytettävissä eikä alus uponnut tai kallistunut liian nopeasti. Pelastusveneissä oli myös kohtuukokoiset muona- ja vesivarastot, joskin toiveena oli, ettei muonia ollut satamassa pihistänyt joku telakkatyöläinen säännöstelykorttiensa lisukkeeksi. Kun miehistö oli lopulta päässyt kömpimään pelastusveneen tai -lautan kyytiin, kohdattiin se ongelmista suurin.

Laivat upotettiin säännönmukaisesti sillä alueella minne mikään lentokone ei voinut yltää eli kauimmassa paikassa mistään rannasta. Souti sitten mihin suuntaan tahansa, edessä oli tuhansia ja taas tuhansia kilometrejä pelkkää rannatonta ulappaa. Ellei jokin toinen alus pysähtynyt kaiken uhallakin, kelluttiin merellä viikkokausia.

Atlantin taistelun aikaan oli luonnollista että Atlantilla kellui enemmän pelastusveneitä kuin rahtilaivoja. Saattuemiehistöt näkivät yöaikaan pimeydessä salaperäisiä valoja, jotka eivät voineet olla mitään muuta kuin pelastusveneiden lamppuja. Laivat höyrysivät ohitse kuin eivät olisi niitä nähneetkään. Saattueita oli ankarasti kielletty pysähtymästä, saati edes hidastamasta vauhtiaan. Se oli kolkko päätös. Sitä varten merellä ui sairaalalaivoja, jotka etsivät ulapalta haaksirikkoisia kuin neulaa heinäsuovasta.

Mitä pidemmälle sotaa käytiin, sen varmempaa oli päivänvalossa törmätä veneelliseen pelkkiä kuolleita. Pelastusveneellinen silmättömiä merimiehiä, sillä lokit löysivät vainajat aina ennen ihmisiä, ja ne hotkaisivat silmämunat. Toisinaan kellui vastaan rypäs pelastusliivien varassa kelluvia kuolleita. Olivat köyttäneet itsensä toisiinsa kiinni, ja kelluneet niin kauan, että liivin päällä oli käytännössä enää pelkkiä pääkalloja. Vain liivien sinervää valoa tarjoavat natriumlamput ilmaisivat missä tuo synkkä kulkue vaelsi. Vastaan tuli pelastuslautta jossa vielä repaleinen purjeentapainen ja sen perämies kuollut aikaa sitten kuivettunut käsi edelleen ohjaten peräsintä. Vain tyhjät aukot silmien kohdalla ilmaisivat että ei enää kuulunut pelastettavien joukkoon. Merivirrat ja tuulet työnsivät tuota kymmenientuhansien kokoluokkaa olevaa kuolleiden armeijaa kohti pohjoista. Jonnekin sinne ikijään ja napaseutujen pilkkopimeyden maahan kuin myyttiseen tuonelaan ainakin jonne tämä kuolleiden joukkio matkasi. Sellaista oli elämä seuraavat pari vuotta. Sen alku oli keväässä 1941 eikä silloin kukaan osannut vielä aavistakaan mitä olisi edessä.

Jukkis

Gravatar
juppe
Toi kannattais alottaa siitä kun Tirpitz kehitteli Saksalle laivaston ja sitä kokeiltiin ekassa maailmansodassa, koska sieltähän se sukellusvenesota tuli. Luku tai pari johdannoks tekis asiasta selkeemmän ja silleen.
Piilota kommentointilomake