Eihän tämä vielä tähän pääty sillä nyt puhutaan sananen pohjanmaan röykkiöistä ja kivikasoista. Niitä on siellä niin määrättömät määrät että niitä ei ole kaikkia kukaan käynyt edes katsomassa. Poislukien ne jotka ne ammoin karttaan merkkasivat - 1920-luvun varusmiehet. Niissä on omat salaisuutensa. Valtaosa luonnollisia kivikasoja, toiset muinaisia kivilaitureita ja kuten itsekin olen käynyt toteamassa - rautakautisia kylänpohjia.


Jos jokin on säädellyt kotimaista asutushistoriaamme niin kiistatta se on ilmasto. Lämpininä jaksoina on kyetty tuottamaan kulttuuria mutta ne ovat aina katkenneet äkilliseen kylmenemiseen. Viileässä ilmastossa ei ole kyetty ylläpitämään sen aikaisia yhteiskuntarakenteita vaan väistämätön paluu keräily-yhteiskuntaan on ollut edessä. Historiasta on nähtävissä että yksin maanviljely on keksitty useaan eri otteeseen. Loistokkain aika mitä maamme tuntee on mitä ilmeisemmin ollut läntinen pronssikausi (1500-500 eaa.) jolloin rannikkoseuduille syntyivät muhkeat kuninkaanhaudat ja haudoista on kaiveltu monenlaisia senaikaisia ylellisyystavaroita. Näkyvin monumentti taitaa olla satakunnassa oleva Sammallahdenmäki joka on ajoitettu vuoden 1300-1000 eaa. tietämille ja raunioidensa perusteella vaikuttaa kauan sitten kadonneelta muinaiskaupungilta tai temppelialueelta. Sn kiviröykkiöt ovat varsin mielenkiintoiset jo muotojensa puolesta; yksi neliömäinen, toinen vesipisaran muotoinen ja kolmas kekomainen täyspyöreistä puhumattakaan. Lisäksi niissä tuntuu viitteitä aurinkosuuntauksista.

Sitten ilmasto alkoi jälleen kylmetä ja koko kulttuuri romahti. Heistä tuli sisämaan metsälappalaisia. Sisä-Suomen isojen vesistöjen ympäristöä asuttaneet ja ilmeisesti eteläkantalappia asuttaneet ihmiset ovat jääneet arvoitukseksi, koska he erosivat saamelaisista niin kulttuurisesti kuin geneettisestikin. Lappalaisuus viittaa enemmänkin pyyntielinkeinoon.

Ajanlaskun alun vuosisatoina maamme alkoi jälleen lämmetä ja etelästä päin alkoi kilpajuoksu uuden peltopinta-alan ja turkisten saamiseksi. Pääosin he saapuivat Suomenlahden eteläpuolelta tuoden mukanaan uudenlaisen hautaustavan kalmistot jotka korvasivat Suomessa ennestään asustaneiden röykkiökulttuuria. Tulokkaita tuli myös lännestä ja Saksan pohjoisrannikolta Veikselin suulta. Voidaan osoittaa että asutus levisi Varsinais-Suomen ja Kokemäenlaakson lisäksi myös eteläpohjanmaalle, Kyrönjoen suuseuduille. Tämä eteläpohjanmaan asutushistoria loppuu kuin veitsellä leikaten viimeistään 700-luvun alkupuolella - syistä jotka selvitämme. Asutushistorian perusteella tämä Kyrönjoen asutushistoria 300-700 -luvuilla on helppo yhdyttää muinaiskainuun yhteyteen. Kun tähän vielä ynnää mitä tiedämme saagojen sukutaulukoista, päädymme sitäkin kautta samoihin vuosisatoihin. Kenenkään on vaikea kiistää etteikö tämä etelä-pohjanmaan n. 400 vuotta kestänyt asutusjakso olisi sama kuin saagoissa mainittu Quenland. Polemiikki tuntuu lähinnä koskevan onko siellä sitten asustanut sen nimisiä kuninkaita kuin saagat mainitsevat. Valtakunta on kuitenkin todennettavissa.

huumuksenmaki
Huumuksenmäki on ehdoton matkakohde jos siellä päin kulkee. Jonkun ammoin eläneen muinaiskuninkaan hauta jonka ajallinen esikuva on satakunnan kuninkaanhaudoissa.

Heikki Klemetti, teoksessaan Vierasperäisiä muinaisnimiä on vanhoja etelä-pohjanmaan paikan- ja talonnimiä tutkiessaan tullut siihen johtopäätökseen, että nimistössä on kolme vierasperäistä kerrostumaa. Vanhin on muinaisgermaaninen ja/tai kelttiläinen joka ilmeisesti on mitä ilmeisemmin ollut tämän muinaiskainuun puhekieli. Sen päälle on sitten ilmaantunut muinais-skandinaavinen eli ns. riimuruotsi joka on todennäköisesti tullut satakuntalaisten uudisasukkaiden myötä joskus 700-luvulta eteenpäin. Viikinkikieli niin sanotusti. Viimeisenä nykyinen ja uudempi rantaruotsalainen kieli jostakin 1600-luvulta alkaen. "Niiltä 300 mieheltä Taalainmaasta" kuten perimätieto tietää. Nimistö on tottakai lomittautunut suomenkielen kanssa ja yleensä näissä sanoissa on etuosa muinaisgermaanista kieltä ja loppuosa suomea.

Laihian eteäpuolella on Huumuksenmäki jonka päällä sijaitsee seutukunnan muhkein ja korkein röykkiöhauta - ja läheisessä metsikössä vielä toinenkin. Huumus juontaa muinaisgermanian - ja suomenkielen - ihmisen nimestä Humo, mutta sen pidemmälle ei etymologiassa enää päästä. Kuka muinaisista päälliköistä siihen sitten lieneekään aikanaan haudattu, sitä ei voi enää sanoa. Fornjotr itse? Nimihän ei välttämättä valaise itse haudanasukkia, sillä Huumo on Laihialla sekä talon- että suvunnimi, ja saattaa tulla sitä kautta. Tässä on samalla myös se paradoksi joka piinaa pohjanmaan asutushistoriaa. Kaikki tuntuu viittaavan niin kielen kuin kulttuurin puolesta germaaniseen uudisasutukseen, mutta kiviröykkiöhaudat ovat siitä huolimatta supisuomalaisia hiidenkiukaita. Erikoista Huumuksenmäessä kuin muissakin pohjanmaan röykkiökasoissa on, että edellisen kerran niitä on nähty satakunnassa 1000-500 eaa. tietämillä ja nyt ne aloittavat renessanssinsa 300-luvun pohjanmaalla. Vastaavanlainen kuninkaanhauta on Euran Paneliassa jossa kivikasa on muhkeat 36 metriä halkaisijaltaan ja viisi metriä korkea. Laitilassa tiedetään olleen lähes yhtä suuri mutta joka sittemmin on päätynyt navetan rakennuskiveksi.

Käytännössä hiidenkiukaat nuorenevat pohjoiseen mennessä. Joka tuo väen väkisin mieleen pohdinnan siitä että satakuntalainen pronssikautinen yläluokka olisi muuttanut pohjoisempaan viileinä vuosisatoina ja aloittanut kulttuurisen elpymisen heti kun ilmasto sen jälleen salli. Näin ollen päälliköiden ja kuninkaiden sukuketju jatkuisi kuka ties miten kauas menneeseen asti, vaikka me tunnemme vain perintötiedon vasta tästä uudisasutuksen kantaisästä Fornjotrista.

Etelä-pohjanmaan karttoja kun katsoo, pistää silmään röykkiöiden valtaisa määrä. Niitä on niin paljon että vain osaa on koskaan käyty edes katsomassa. Karttoihin ne ovat käsittääkseni löytäneet tiensä siten, että itsenäisyyden alun vuosina Suomen valkoinen armeija halusi kartoittaa koko Suomen. Tällöin lähetettiin metsiin varusmiehiä mittaamaan korkeuskäyriä ja merkitsemään muistiin oleellisia maastomerkkejä. Näin pääsivät karttoihin merkinnät "muinaishauta" ja sen koommin niissä ei välttämättä olekaan käyty. Eivät ne kaikki välttämättä hautoja ole. Seassa on melkoisella varmuudella myös vanhoja rantavalleja kun ahtojäät ovat puskeneet kiviä kasalle, pirunpeltoja tai muuten vaan luontaisia kivikkoja. Itse olen nähnyt valokuvia syvällä sisämaassa olevista kivilaitureista joita ei helpolla sekoita peltojen kiviaitoihin. Yhdessä valokuvassa esiintyi niin leveä ja tasapintainen laituri että sen päältä olisi voinut ajaa henkilöautollakin. Kävin sitä etsimässäkin mutta sen sijaan löytyikin metsän siimeksessä sijainnut rautakautisen kylän jäänteet. Jopa vesiraja oli pengerretty kivillä.

Pääosa on kuitenkin kokonaan uudenlaista hautaustyyppiä röykkiökalmistoa, joka melkoisella varmuudella on germaanista alkuperää. Siinä vainaja on haudattu niille sijoilleen suoraan avokallion päälle ja vain peitetty kivillä tai maansekaisella kiviaineksella. Joskus on saatettu kaivaa pieni kuoppakin ennen kivillä peittämistä mutta ei aina. Tutkijat puhuvat "ryhmästä" viitatessaan että näitä hautoja saattaa ilmetä kokonaisina ryppäinä ja edustavat jatkumoa jonain tiettynä suku- tai kylähautamaana. Koska näitä hautauksia tehtiin muinaisten rantakylien keskelle tai liepeille, tietää että siinä kohtaa on myös asuttu. Nämä röykkiöhaudat, jotka usein seurailevat 500-luvun rantaviivaa, etenevät rantaharjanteita pitkin tai puikkelehtivat jonomaisesti metsissä joka antaa olettaa että siinä kohtaa on ammoin kulkenut tiepohja jotka päättyvät kokonaiseen röykkiöryhmään eli on saavuttu johonkin muinaiskylään.

Ehdoton kohde on sitten Vähäkyrön Aittomäki jossa kukin röykkiö edustaa hiidenkiukaan perinnettä ja koosta voi jo päätellä, että niiden alla lepää sen aikaista aristokraattisempaa yläluokkaa. Se on maamme tihein muinaismuistoalue ja sen jykeviä röykkiöitä tunnetaan pieneltä alueelta reilusti yli sata. On epäilty että lähimaastosta niitä löytyisi lisääkin. 1600-luvun papisto on niitä myllännyt auki ja kaikkien aseiden ja solkien seasta kaivaneet tunnollisesti esiin kaikki kultaesineet jotka sittemmin ovat päätyneet pönkittämään Ruotsin puolen valtionkassaa. Kun myöhemmin läheltä vedettiin rautatie, tiesivät radanvetäjät mistä saa pohjakiviä eikä pikatienkään vetäminen muinaismuistoalueen läpi ole varmaan alueelle hyväksi ollut. Tämän lisäksi uhkana on koko ajan ollut koneellinen metsänhoito sekä asutuksen saapuminen Aittomäen päälle. Hiidenkiukaita näkeekin ensimmäisenä talojen pihapiireissä. Kaikesta tästä huolimatta tämä kalevalainen "Pohjolan kivimäki" seisoo edelleen majesteettisena paikallaan.

Heikki Klemetin ei nimen pohjana ole verbimuoto aitasta aittoa; varastoida vaan sana juontaisi muinaisen saksan sanasta aid, joka tarkoittaa polttamista ts. Polttomäki. Viitataanko tällä sitten polttohautaamiseen tai siinä olleen kylän palamista, on sanojastaan kiinni oleva asia. Kyläkin on vielä suhteellinen käsite. Mittasuhteet huomioiden reilumpaa on puhua jo kunnon muinaiskaupungista. Kansansuussa on säilynyt myös toinen nimi Betulian kaupunki. Nimen kantana on säilynyt keltinkielen betua mutta tämä koivua tarkoittava sana on niin latinalaista muotoa että lienee syntynyt keskiajan papiston luomana.

Jos edes vähän oletamme että muinaisrunojen tuntema Pohjola olisi edes jossakin määrin historiallinen paikka, se olisi ilmetysti Aittomäki. Itse asiassa rautakauden maailmassa se olisi ainoa varteenotettava paikka joka täyttää jo kokonaisen muinaiskaupungin mittasuhteet ja sen myötä hakeutunut kansan kollektiiviseen muistiin, vaikka itse paikasta ei enää olekaan jäljellä kuin kivikasoja.

Jukkis
Piilota kommentointilomake