Viimein jokin elonmerkki minustakin kun sain korkattua tämän vuoden kivibongauskauteni. Retki oli kenties kosteahko mutta muuten antoisa. Eikä tarvinnut mennä Nokiaa kauemmas. matkaseuraakin oli.
Miettiny koko talven mitalta josko vielä kerran samoaisi mettiä ennen kun kokonaan alkaa ikä painamaan. Olenhan tainnut jo vuosikausien ajan katsella auton ikkunasta Nokian Porintien pohjoispuolen rinteitä sillä silmällä, että noille kallioille tarvitsee vielä kerran eläissään mennä. Päätin kuitenkin suunnistaa Siperianvuoren päälle heti kun säät antaa myöten. Sitten tuli taas sattuma peliin, tai nehän sanoo ettei sattumia ole. Joku oli samoilla kulmilla törmänny megaliittiin ja pannut kuvaa kaverille joka vuorostaan lähestyi allekirjoittanutta Ultra -lehden kautta. Minähän innosuin kovastikin kun näin kuvan ja varsinkin kun se oli maastossa minne piti muutenkin mennä. Paikka oli itse asiassa Porintien eteläpuolella, Alisen järven pohjoispuolen kalliolla jonne ei suin surminkaan olisi itse keksinyt mennä.
Minähän seurailen näissä aina korkeuskäyriä ja jos jokin korkeus tuntuu enemmän merenpohjalta kuin muinaissaarelta niin jätän menemättä. Joskin olen jo pitkään eksynyt "kivikeskun saaren" eteläpuolellle. Nythän on niin että pirkanmaalla kaikki mikä on 160m merenpinnasta, on ns. ylintä rantaviivaa eli baltian jääjärven aikaista muinaissaaristoa. Vesi laski 30m siinä vuoden 9200 eaa tiettämillä joten saarien varhaisimmat asukit siirtyivät uusille rantamille.
Siinä sitten oppaani kanssa on sovittu tapaamispäiväksi tiistai ja kuinka ollakaan, että se on sadepäivä. Minähän kieltäydyin vaihtamasta päivää koska aavistin että on enemmän tihkua kuin rankkasadetta enkä väärässä ollutkaan. Hyppäämme metsään ja ensimmäinen yksijalkainen mega on heti tien poskessa. Rujo ja aavistuksen vaatimaton mutta ihmisen nostamana silti. Tutkin toista kiveä ja törmään linnunpesään jossa pari munaakin. Jätän rauhaan kun oksalta kuuluu sen luokan sirkutus että saa lähteä muualle siitä. Tottelen.
Siinä se on. Kevään 2023 ensimmäinen megaliittibongaus.
Megaliitti on yllättävän komea ja punainen leukakivi suorastaan kirkuu jo kauas. Näkyy olevan harvinaisempaa sorttia kaksikivinen; punainen ja harmaa aluskivenä eri puolella kiveä. Näitä en ole täällä ennen nähnytkään. Löytyy myös se pakollinen työpöytäkivi ja sitten tietenkin ne kotapohjat joita näkyy olleen kaksikin. Sitten silmä bongaa kallion päältä pienen alla nyrkinkokoisen kiven joka on epäilyttävän valkoinen muuten niin harmaangneissisessä ympäristössään. Lähellä ei ole valkoista emäkiveä joten lienee ihmisen siihen viskaama. Nostan sen käteeni ja siinä on selvä ura joka menee kiven kolmelta puolen. Se että ihminen on sen veistänyt, siitä ei ole epäilystäkään. On kuin uraan olisi vedetty nyöri joka sitoo varren paikalleen joten se on ilmetty työkalu. Mikä lie sen aikainen vasara?
Varmuudella varhaiskivikautisen ihmisen työkalu. Urassa on menny jokin nyöri tai hihna joka on pitänyt vartta kiinni.
Oli muutakin. Porintien vieressä kun ollaan, löytyy nykypäivän roinaa. Jokin metallilevy joka on paksu ja raskas. Kuin jokin uuninluukku mutta teollisessa mittapuussa. Sitten löytyy pari multasäkkiä ja tyypit arvaa mikä se on. Siellä on pari kesää sitten joku kasvatellut kannabista ja vienyt ne säkeissä istutettavaksi. Ainakin istutuskuoppa löytyy vierestä.
Kun lähdemme pois annamme kivilintujen johdattaa. Nehän ovat nyrkinkokoisia kiviä jotka on aseteltu maakivien päälle. Niitä on tehty muinaisten polkujen varrelle silloin kun se on ollut vielä saarena. Lintuhan on opas. Näkyvät menevän tien toisella puolen olevan korkean kallion päälle joten ehdotan että kavutaan sinne. Maaperä menee kosteaksi joten ehdotan että mennään kuivempaa harjannetta pitkin joka menee siinä sivussa. Oikeasti en vain viitsinyt kulkea suurjännitejohdon alla jossa en tunne oloani kotoisaksi. Pian harjanne laskeutuu ja muuttuu tiheäksi ryteiköksi. Lopulta on seinämä pelkkää kuusioksaa jotka kaikki valuttavat sadevedet päälle ja pian tulee esiin ojia joita saa hyppiä kunnes lopulta niin iso puro ettei toivoakaan. Ryteikön läpi takaisin johdon alle. Läpimärkinä. Eikä siellä sitten mitään ole vaikka menemme kalliota alun 400m kunnes käännymme takaisin. Itse johdon alla ovat kivet poikkeuksetta haljenneet enkä ihmettele. Ukonilman aikaan paikka varmaan on salamoiden kurimusta kun ajattelee isoja metallipylväitä. Loppumatka louhikon läpi joka ei mieltä ylennä mutta tuli se tie sieltä.
Näin on kuitenkin muinaisen megaliittikulttuurin yksi kivi paljastettu taas lisää. Seudulla tosin niitä on satamäärin joten tiettyä inflaatiota niihin on. Tämä oli kuitenkin yksi harvinaisuuksia joka oli ylimmän rantaviivan alapuolella. Matka oli kylläkin mukava ja vielä mukavampaa ettei talven jäljiltä ollutkaan niin kurjassa kunnossa kuin luuli.
Jukkis