Ei voi välttyä huomaamasta että allekirjoittaneella on meneillään sukututkimuskausi. Nyt tuli tehtyä metsäretki, suoranaista arkeologiaa etsiessäni isoisäni isoisän viinankeittopaikkaa. Se on tietenkin kuin etsisi neulaa neulasuovasta mutta yrittänyttä ei laiteta.
Pohjimmiltaan koko idea nojaa silkkaan päättelyyn ja hyväluontoiseen arvaukseen. Lähtökohtia on kaksi. Ensimmäinen se että ukosta sai sukukirjaan melkoista tarinaa koska Hämeenkyrön kirkonkirjaan on äijästä raapustettu vaikka mitä käräjäjuttuja. Julkijuopottelua, räyhämmistä sekä tietenkin viinankeittoa. Lieni aikanaan sillä saralla yksi Hämeenkyrön pahimmista. Oli nähtävissä hänen elämässään jopa jakso jolloin ei elättänyt itseään millään laillisella elinkeinolla vaan ilmeisemmin yksinomaan pontikanmyynnillä.
Toinen johtolanka oli että elettiin aikaa jolloin isänimistä sukuniminä luovuttiin ja meidänkin Nikodemuksemme otti sukunimekseen Majajärvi. Aloin sitä ihmettelemään. Pieni karttaoperaatio paljasti että Ylöjärven / Hämeenkyrön suunnassa on kolmekin Majajärveä, joista kaksi varsin tiheästi asutettua pelloilla koristettua. Ei ollut tiettävästi koskaan siellä päin renkinä joten siinä mielessä nimivalinta näihin pohjaten olisi mieletön. Sen sijaan autiojärvi kiinnosti. Jossakin siellä Lavajärven pohjoispuolella on todellakin autio metsäjärvi ja vain sen länsipäässä on ollut silloinkin joku uudistila - todellinen sysimökki.
Vanha kartta paljastaa autiojärvelle vievän kaksikin polkua. Päättelin että oikeanpuoleista seuraamalla pääsee loogiselle pontikankeittopaikalle. Tosin tuo ura taitaa olla nykyisin kadoksissa.
Jos olen päässyt kaukaisen esi-isäni päänsisään niin sille viinankeitto ja -myynti oli enemmänkin kuin toimeentulonlähde, se oli suoranainen identiteetti. Renkihommat kun ei paljoa kutsuneet ja silloin kun kutsui - sai yleensä loparit. Joten en voinut kuin päätellä että otti nimensä viinankeittopaikkansa mukaan. Vaan missä sen rantamilla? Järven länsipää asutuksineen on poissuljettu vaihtoehto sillä ne ovat lymyhommia. Siis itäpuoli, mielellään mahdollisimman läheltä puroa joka siihen laskee. Virtaava vesi kun on aina puhtaampaa kuin seisova.
Vuoden 1962 kartasta ilmeni että laskuojalle meni joku poluntapainen. Loogista on olettaa että mennyt silloinkin, joten loogista olettaa että sitä pitkin on Nikodemus kulkenut. Kuka sitä nyt ryteikön läpi? Koetinkin matkallani etsiä vieläkö tuo ura löytyisi mutta se hukkui hakkuuaukeiden ja siellä risteävien metsäkoneiden jälkiin. Joka ura oli vieläpä täytetty hakkuurisuilla enkä sano että menomatka mitenkään mukava oli, vaikka matkaa oli vain viitisensataa metriä.
Yhtä kaikki löysin Majajärven rannalta varsin mielenkiintoisen näköisen paikan joka heti kiinnitti huomion. Siinä oli sileä maakivi joka oli kuin istuimeksi luotu ja sen edessä tulipaikan muotoinen ympyrä. Järvi heti selän takana josta saa lauhdevettä ja se länsipään rakennuskin jää niemekkeen taakse. Jos itse menisin sinne pontikkaa pudottamaan, valitsisin nimenomaan tuon paikan leirikseni.
Tunnustelen tulipaikkaa sammaleen alta ja aikas selviä reunakiviä siitä käteen tuntuu. Kuin se olisi rakennettu ihmiskäsin. Käsi työntyy syvälle humukseen ja tunnustelee litteitä pohjakiviä. Nostan humusta syvältä ja se on epäilyttävän tummaa. Seasta erottuu selkeitä hiilenpaloja kuin siinä olisi ammoin pidetty tulia. Tietenkin voi sanoa että maamme metsät palavat 300 vuoden välein ja hiilen löytäminen ei sinänsä todista mitään. Totta. Mutta sen puuttuminen todistaisi että haaskaan vain aikaani. Vieressä kasvoi joku ikimänty jolla ikää väkisin toistasataa vuotta ja sitä lienee Nikodemuskin katsellut kun se vielä oli nuori. Ikimänty todistaa ettei ainakaan metsäpalosta ole kysymys. Kyllä monet seikat puhuvat sen puolesta että tämä se paikka nyt on. Tässä sitä on elinkeinoa aikanaan hankittu. Vuoden 1962 kartassa oleva kinttupolkukin pitäisi päättyä juuri tähän. Sekin puhuu asian puolesta yhtenä johtolankana.
Siinä se nyt on. Kaikki mitä viinankeittäjä tarvitsee. Suojaisan paikan wallesmannilta, lauhdevettä ja mukavan olopaikan.
Niemiset on mukavaa porukkaa, ja taatun kirjan arvoisia koska tuntuvat sukupolvi toisensa perästä olevan oman elämänsä anti-sankareita. Kaukana tavallisista ihmisistä. Kun olen tuossa kauppaillut niemis-saagaa sukulaisille, on palaute ollut poikkeuksetta hyvää. Tuntuvat osaavan ottaa huumorilla nämä asiat. Vähän pelkäsin että ollaan sitä perinteistä tyyliä, jossa koetetaan hakemalla hakea suvustaan kaikenlaisia kartanonomistajia ja muusta vaietaan. Vain sotasankarit ja aateliset kelpaa. Mutta ei onneksi me niemiset ja mikä mukavinta, en sitten jäänyt kirjan kanssa naimisiinkaan vaan isompi laatikko on käytännössä jo tyhjä.
Jukkis