Silmään osui tuo vuonna 1922 tapahtunut ns. länsikapina kun rajan takaa tuli satamäärin bolsevikkeja aloittamaan vallankumouksen Suomessa. Se tosin jäi pieneksi rajaseikkailuksi ja sellaisena sitä on sitten pidettykin. Loppujen lopuksi sen mittasuhteet olivat huomattavasti suuremmat kuin kukaan osaa nykypäivästä käsin arvatakaan.
Meillä on edelleen hyvin paljon pimitettyä historiaa ja kun olen niihin tutustunut, ne tuntuvat olevan hyvinkin painottuneita tuonne ns. ensimmäisen tasavallan aikoihin 1919-1944. Siellä on paljon mielenkiintoista joka ei vieläkään ole nähnyt päivänvaloaan. Läskikapina on yksi niistä.
Virallisesti läskikapina oli Suomen punakaartin jonkinlainen voimanosoitus rajan takaa. Ryhmä vanhoja punakaartilaisia saapui sinne Luttojoen tukkityömaille, oikeaoppisesti ryöstivät tukkityömaan palkkarahat, rekrytoivat tukkilaisia riveihinsä ja katosivat takaisin rajan taakse kulkien Sallan lävitse. Siinä kaikki. Pieni harmiton episodi jollaisia sattui niinä levottomina aikoina.
Se mitä jätetään kertomatta on sitten se piilossa pysyvä. Ensinnäkin se että hanketta lapin valtaamiseksi oli suunniteltu jo pitkään, ainakin vuodesta 1919. Se oli tarkoitus liittää Neuvostoliittoon, ja käyttää sitä astinlautana päätavoitteelle joka oli Kiirunan kaivosten valtaaminen ja lopulta Narvikin sataman ottaminen itselle. Hanke piti tietenkin toteuttaa asteittain josta Suomen lappi ensimmäinen.
Sturenkatu 31 ei ole mikä tahansa tönö Helsingissä. Siellä sijaitsi neuvostohenkisen "sotilaslinjan" päämaja joka paljastui vuosien 1927-1929 välisenä aikana. Kyseessä oli salainen punakaarti joka odotti tilaisuuttaan
Se että asemiehet saivat kannatusta tukkityömaalla ei ollut hämmästyttävää. Tukkilaisen päiväpalkka oli 27 markkaa ja yhtiö velotti ruoasta päältä 17 markkaa. Jos aikoi vielä aamusella hörpätä kupin kahvia ja poltteli tupakkia, ne maksoivat omansa. Käteen jäi oikeasti 5-7 markkaa joilla saattoi savotan jälkeen elää niukinnaukin Rovaniemellä muutaman kuukauden, ryypiskellen, korttia lyöden ja harrastaen enemmän tai vähemmän hämäriä "afaareja". Tukkilaiskämpissä, jotka olivat syvissä korvissa, niissä asui muitakin; korttihaita, kulkukauppiaita ja muuta epämääräistä väkeä ja ne olivat sulloutuneet niin täyteen väkeä että niissä nukuttiin lattioilla. Yhtiö ei juurikaan hengenravintoa tarjonnut, vaan siitä piti huolen sosialistiset kiihotuspuhujat. Kun siis Jahvetti Moilanen asteli sisään kiväärimiehineen, hänen ei tarvinnut kuin vilauttaa sosialistista paratiisia rajan takana ja sai hurraahuutoja.
Retken johtajana toiminut Moilanen päätti vallata Sallan kirkonkylän jossa oleskeli rajamiehistä koostuva joukkue. Näille lähetettiin viesti etukäteen että kannattaisi antautua hyvällä sillä täältä oli tulossa satamäärin porukkaa. Ja niin ne antautuivatkin. Vain yksi lomilta palaava rajamies palatessaan yksikköönsä saapasteli kylään viattomana ja nähdessään punakaartilaisen, ampui tätä kaulaan kunnes antautui. Tämä oli retken ainoa laukaus. Pitäessään nyt hallussaan Sallan kirkonkylää, Moilanen mietti seuraavaa liikettään.
Varsinaisia suuntia oli kaksi. Edetä rajatietä pitkin Kuusamoon ja vallata se liittääkseen sen osaksi Neuvostoliittoa. Toisaalta hänellä oli avaimet nyt vallata koko lappi. Sen hän saisi mikäli marssisi kohti Kemijärveä. Hän tiesi oikein hyvin että heitä odotettiin Oulussa. Ouluun oli muodostunut vuodesta 1919 eteenpäin kokonainen sotakomppania. Alkuun se oli ollut vain 60-80 miehen yksikkö joka oli kasvattanut kokoaan, kätkenyt aseita ja harjoitellut niiden käyttöä erämaassa. Kuri oli pitänyt eikä virkavallalla ollut hajuakaan tästä yksiköstä. Vuosien 1920-1922 välisenä aikana se oli levinnyt Kemiin ja vaikka Rovaniemi olikin ollut nihkeä punikkikumoukselle, siellä oli sentään muutama mies valmis tarttumaan aseisiin. Kemijärven suunnassa odotti siis lisävahvistusta.
Sitten oli se joka pilasi kaiken. Ruotsin poliisi. Varsinaiset päävoimat olivat olleet Ruotsin puolella jonne kapinakeväänä pakeni punaisia. Ruotsalaiset antoivat näille turvapaikan mikäli eivät politikoisi, mutta tietenkin he sitä tekivät ja haaveilivat aloittavansa kapinan uudelleen hyökkäämällä Suomeen. Eikä heitä ollut vähän; kokonainen pataljoona eli kuutisensataa miestä. Lisävoimana oli ruotsalainen pataljoona joka koostui lähinnä Norrbottenin pientilallisista ja tukkilaisista, mutta joita oli ainakin viitisensataa. Kaiken kaikkiaan Torniojoen laaksoon saataisiin kasalle 1500-2000 miestä. Tämän ruotsalaisvoiman oli pitänyt vallata Tornio jo vuoden 1919 elokuussa mutta silloin asia raukesi ja etappiteitä pitkin liikkuneet vakoojat kehoittivat kärsivällisyyteen. Sitten pääsi Ruotsin poliisi jäljille ja syntyi suuri vakoiluskandaali kuten sitä sanottiin sen ajan lehdistössä. Sen loppulemana ruotsalaiset pistivät kapinalliset laivaan ja ajattivat koko köörin Tallinnaan josta he aikain kanssa siirtyivät suvereenisti Venäjän puolelle.
Moilanen joutui siis laskeskelemaan että saisi apuvoimakseen parhaimmillaan satakunta oululaista, jolla ei taistelua valkoisen suomen armeijaa vastaan voitettaisi. Seuraisi vain laajamittainen perääntyminen. Kemijärvelle ei siis kannattanut sittenkään pyrkiä. Niinpä hän teki sen että vain palasi takaisin Venäjälle.
Osaltaan läskikapinan päätavoite eli lapin valtaaminen osaksi Neuvostoliittoa epäonnistui poliittisen tahdon puutteeseen. Pietarissa oli kaksikin ryhmittymää jotka näitä puuhasivat ja niiden valta oli siirtymässä etenevässä määrin Moskovaan, joka ei ajatellut asioita samalla aaltopituudella. Niinpä retkellä ei varsinaisesti ollut tavoitetta koska sillä ei ollut selkeää johtajuutta. Oli vitkuteltu liikaa, vuosikausien ajan jolloin päävoima Ruotsissa oli paljastunut ja pahin into muutenkin sammunut. Seikka joka varmasti vaikutti asiaan oli jälleen yksi Vienan vapaussota bolsevimista vapautumiseen. Viena oli alue jossa tapahtui sekavia käänteitä tämän tästä halki villin 1920-luvun ja varasti bolsevikkien huomion tasaisin välein. Ajateltiin läskikapinallisia pian tarvittavan Vienaa rauhoittamaan. Mutta ajatus siitä että lappi olisi Oulusta pohjoiseen päätynyt osaksi Neuvostoliittoa, oli sittenkin realiteetti eikä haihattelua. Jos näin olisi silloin tapahtunut, siitä olisi varmasti tullut pysyvä osa Venäjää vuoden 1944 neuvotteluissa, vaikka suomalaiset olisivat heidät poisajaneetkin.
Mittasuhteita ei ole sittemmin haluttu kertoa ääneen. Kaikkein vähiten kommunistit itse kun vapautuivat pannasta vuoden 1944 jälkeen. Eikä sen sanominen YYA-Suomessa olisikaan ollut mahdollista joten asia hautautui. Eikä sitäkään ole sanottu ääneen että myös etelä-Suomessa oli salainen organisaatio joka paljastui vasta 1927. Tällöin ilmeni että kaiken aikaa Suomessa oli toiminut punakapinan valmistelu ja Pietarin sotakoulusta valmistuneita suomalaisupseereita oli solutettu Suomeen. Nimellisesti he olivat divisioonan- rykmentin- pataljoonankomentajia ja tietenkin komppanianpäälliköitä. Varsinainen sotaväki saataisiin tehtaista kun aika oli kypsä.
Salailuun liittyi osaltaan myös mitalin toinen puoli. Suojeluskuntien historia on haluton tunnustamaan että se oli valmiina toimimaan omaa kansaansa vastaan ja se oli liikkeen pääasiallisin tarkoitus. Myös asekätkentä suoritettiin mahdollisen punakapinan varalta eikä sillä ole mitään tekemistä neuvostomiehityksen kanssa. Sen sijaan meille on tarjottu 1920-luvusta mielikuvaa sodasta toipuvaan mutta suhteellisen vakaaksi muodostuvaan kansan ehtytymiseen jota terrorisoi korkeintaan muutama oikeistoradikaali. Eivät ne punikitkaan mitään pyhäkoulupoikia olleet.
Jukkis