Niin sitä lähdettiin Syvinkisalmen venepaikasta kohti pohjoisia latvavesiä. Muija siinä etupenkillä motkotti kun tullaan myöhässä ja loppumatkan se ennusteli poliisitutkaa seuraavassa mutkassa. Minäkös moisista vinkumisista piittaisin ja niin vain oltiin kaksi minuuttia etuajassakin. Kyllä kelpaa kun on äijäks syntyny. Yhtä kaikki, auto vaihtui veneeseen ja matka halki hernerokkasumun käynnistyi kunnes tultiin perille. Isolla paatillahan ei ole helppoa rantautua saareen ja koeteltiin kerta jos toinenkin hakea syvää kohtaa allekirjoittaneen toimiessa kokassa jungmannina.
Saaressa piti olla lapinraunioita mutten minä niitä raunoina pitäisi. Selkeitä röykkiökasojahan ne oli. Sekaisia kivikasoja jotka viskottu sekaisesti päällekäin. Aikanaan saarella käyneet arkeologit totesivat monitulkintaisesti että kivikerroksia on ainakin kolmet päällekkäin. Kummallista kyllä, eivät ensimmäisen röykkiön kohdalla ole maininneet silmäkiveä joka oli kuonoltaan jotenkin eläinmäinen. Mitä lie eläintä esittävä mutta hylkeitä tai norppia täällä ei tiedetä olleen vaikka mistä sen tietää mitä kaikkea täällä on polskinut joskus pronssikaudella?
Siinä sitä poseerataan kun kerrankin päästään melkein luoksepääsemättömän kivikasan luo.
Vaikka voihan sen tietenkin tulkita lapinraunioksi vaikka sellainen spiraalimaisuus siitä puuttuukin. Röykkiöhautoja täälläpäin ei ole mutta lapinraunioita alavesillä kylläkin, joten konteksti puhuisi lapinraunion puolesta. Niissähän on yleensä ne viisarikivetkin mutta moisesta louhikosta sellaisen etsiminen on toivotonta, ainakin jos on kaatunutkin. Kaikkiaan niitä näyttäisi olevan saarella kolme, vapaasti tulkiten neljäkin. Saarihan on siis nimeltään Mustasaari jos en ole aiemmin maininnut ja niitä tunnetaan samoilta vesiltä ainakin kolme, joten erehtymisen vaara on ilmeinen.
Kyl tätä kiviympyränä voi jo pitää... mikä lie muinainen nuotiopaikka ?
Tultuamme siinä oli muuten joku porukka kalassa ja kun rantauduttiin ne katosi saaren eteläpäähän. Kun läpikävin saaren, sen kärjestä pilkisti vihreä teltta. Varmaankin olivat näiden kiviröykkiökansan viimeiset edustajat suoraan alenevassa polvessa. Pianhan ne siitä lähti moottoriveneellä jonnekin ja vieläpä ilmansuuntaan joka ei vie minnekään. Lienivätkö näitä viimeisiä pakanallisia alkusuomalaisia jotka muuttivat pohjoiseen pakoon kristinuskoisia? Sen tiedän että ravuilla olivat eläneet koska pohjakiven päällä tuntui maatuvan ravunsaksia jotka väristä päätellen olivat keitettyjä. Näin minä rantakivellä käärmeennahankin ja sitä ihmettelin niin että piti oikein mennä katsomaan, mutta joku kasvinrankohan se oli kun lähemmin katto… hmm.
Hämähäkkejä. Se että multa irtoo puhdasverinen luontokuva on kyl harvinaista.
Loppu on sitten kuten näissä kronikoissa yleensäkin. Paisteltiin makkaraa ja oli tyyntä joka tarkoitti että savu meni silmiin, oli sitten missä päin tulta tahansa. Nämä Ruoveden saarethan ovat muuten siitä mukavia että niissä useimmissa on jotain mielenkiintoista. Niitä on käytetty hautoina, niissä ovat seikkailleet tsaarinajan venäläissotilaat ja pakana-ajan asukit ovat niissä kotaa pitäneet niin pronssi- kuin rautakaudellakin. Edelleen ne on aikas autioita seutuja, tiedän kun olen samonnut ja kerran yhdellä reissulla törmäsin niin syrjäiseen taloon että sitä asuttanutta kundia voi pitää jo erakkona, mutta se olisi eri tarina se.
Se pakollinen makkaranpaistokuva kun kerran tekstissä tää puuha on mainittu niin moneen kertaan
Näin päättyi tutkimusmatkani ja meni paremmin kun viimeksi. Viimeksi olimme eräällä toisella mustasaarella, jonne oli koverrettu haudankokoinen syvennys luolaksi. Silloin satoi, tuuli ja jokainen meistä muli kun koetettiin takaisin veneeseen. Mutta tulipahan nyt tämäkin nähtyä. Toisaalta ihan mukavaakin mennä veneellä perille niin ei tarvi aina tarpoa jalat hellinä kivikoissa.
Jukkis