Olen meinaan kuullut useammastakin suusta että ammattiarkeologit ovat harvinaisen vaikeita ihmisiä. Arkeologi on tässä toki vain kielikuvana sillä laajemmin pitäisi puhua kai muistakin tutkijoista jotka sivuavat tätä ammattikuntaa ja sen tutkimusalaa. Toisaalta ei sitten pitäisi puhua yleisesti vain akateemikoista. Sillä jos vertaa vaikka historiantutkimukseen jossa ilmapiiri on sitä, että annetaan kaikkien kukkien kukkia, on ero muinaishistoriaan huikea. En tiedä tästä maasta ensimmäistäkään arkeologian ulkopuolista tutkijaa – tai edes vähän pätevämpää maallikkotutkijaa, jonka kimppuun ei olisi välittömästi hyökätty arkeologien taholta, todistettu ulkopuolisen tekemä tulkinta pupputieteeksi ja vaadittu tyhjentävämpää näyttöä.
Tälläinen hyökkäys on tietenkin lapsellisen heikkoa. Kun puhutaan muinaishistoriasta on syytä muistaa että tutkimusaihe on pohjattoman kapea, todisteet minimaaliset ja aika paljon joudutaan tulkitsemaan varsin olemattomista lähtökohdista. Tämä antaa torpedoijalle lähes rajattomat mahdollisuudet lytätä mitä vain missä vain.
Pelin taisi aloittaa 1980-luvulla Martti Linna joka alkoi suomentamaan Johannes Messeniuksen kirjoituksia ja käännätti samalla vanhoja riimukirjoituksia muinaisista suomalaiskuninkaista. Linnan perusongelma oli että hän oli paitsi ulkopuolinen muinaistutkijoiden silmissä, myös se, että hän jätti nimietymologian että niiden vertaamisen riimuruotsin aikaiseen nimistöön tekemättä. Mutta hänhän ei voinut etukäteen tietää että muinaistutkijat eivät ikinä salli, että kukaan muu kuin he itse tutkisivat muinaisasioita, ja että hänen kimppuunsa hyökättäisiin täydellä raivolla. Väitettiin nimien olevan vain symboliikkaa vertaamatta niitä millään muotoa sen aikaiseen nimistöön yleisesti ja muutenkin asiaa lähestyttiin Messeniuksen kautta eikä alkuperäislähteiden eli 1200-luvun riimukirjoitusten. Messenius toki on helppo kukistaa sen aikaisen gööttiläisen tyylinsä vuoksi.
Saman kohtalon koki Matti Klinge teoksellaan Muinaisuutemme merivallat joka antoi olettaa kalevalaisen runouden olevan osoitus jostakin kadonneesta merikulttuurista. Väite on kylläkin armottoman looginen ja luulenpa jokaisen joka on muinaisrunouteen perehtynyt, päätyvän samanlaisiin johtopäätöksiin. Oli selvää että hänen kimppuunsa käytiin hetimiten. Myönnetään että Klinge olisi selvinnyt ilman naarmuakaan jos olisi alusta asti ottanut lähdemateriaalikseen runojen allkuperäiset muistiinpanot (ovat nimellä Suomen Kansan Kootut Runot, jykevä 22-osainen kooste jota en tiedä kenenkään lukeneen päästä päähän)Lönnrotin editoiman version sijasta.
90-luvulla tuli sitten kovalla kohinalla Kalevi Wiikin geenitutkimukset ja hänenkin virheensä oli, että oli ulkopuolinen.Wiikin kimppuun ei poikkeuksellisesti käyneet arkeologit vaan kielitieteilijät.Kielitieteen mielestä suomenkielessä ei ole mitään erikoista ja se lienee päätynyt tänne pohjanperukoille joskus pronssikauden tietämillä, kun taas Wiikin mukaan se siirtyi välittömästi jääkauden jälkeen Ukrainan refiugista ja muodosti sen vuoksi kantakielen koko pohjoisen pallonpuoliskon mitalta. Väite on looginen mutta väärän ihmisen esittämä. Wiikin kunniaksi on kyllä sanottava että Kyösti Julkun hän jatkoi uutterasti tutkimuksiaan piittaamatta mustamaalaajistaan mutta lopulta hänet onnistuttiin savustamaan kokonaan sivuraiteille.
Tässä oli kolme akateemista esimerkkiä. Yhteistä niille on että ne jollakin lailla koettavat todistaa jonkinlaisen kulttuurin puolesta. Linna pienen kuningaskunnan, Klinge merikulttuurin ja Wiik tuoda kielen omana kulttuurinaan. Vastaavasti arkeologian saralla on edelleenkin vallalla tämä surullisenkuuluisa svekomaaninen ilmapiiri jossa suomalaiset ovat kautta aikain olleet kykenemättömiä tuottamaan minkäänlaista kulttuuria vaan jos jotakin on ollutkin, sen alkuperä on aina ruotsalaisissa (jolla todistetaan että ruotsalaiset ovat holhonneet suomalaisia tuhansia ja taas tuhansia vuosia).
Ei mikään ihme että Inkeri Koskisen kirja Villi Suomen Historia oli vuoden tiedekirja. Sehän keskittyi ryttäämään maallikkoteorioita, sillä arkeologien harmiksi aina löytyy muutama innostunut maallikkokin työntymään väärille saroille. Myönnetään toki että maallikot eivät voi kovin kaksista työjälkeä tehdä, ja valtaosa teoksista on vain aikansa lapsia. Olen kuitenkin suositellut tätä kirjaa luettavaksi ja tietystä syystä. Olen meinaan saanut siihen oman kappaleeni ja vaikka kuinka on tutkimuksiani luettu kuin piru Raamattua suurennuslasin kanssa, on ollut pakko myöntää että jukkiksen jutuissa ei ole ensimmäistäkään virhettä (on vain epäilty että teen liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä). Koska jotakin rytättävää on kumminkin löydettävä, on sitä sitten haettu persoonani kautta. Annettiin ymmärtää että olen jonkinsortin huijari, joka tekee juttujaan kuin savolaisukko, pilke silmässä huijaamassa yleisökuntaansa. ja niinpä kirjassa sitten naurettiin allekirjoittaneelle hyväntahtoisesti. Tämä kirjahan on suoranainen tunnustus kyvyistäni enkä ole sitä pistänyt millään muotoa pahakseni. Mutta Koskisen kirja itsessään todistaa miten herkkiä arkeologit ovat sille,että edes maallikot työntyvät heidän ammattialalleen, jota he pitävät suvereenina monopolinaan ja kaikki muu on pseudotiedettä.
Kokonaan oma tapaus on sitten arkeologien ammattilehti Suomen Muinaistutkija. Sain aikanaan tässä aviisissa kirja-arvostelun teoksestani Muinaissuomalaisten kadonnut kuningaskunta. Arvostelu suolsi muhkean kahdeksan sivun edestä ihan silkkaa raivontapaista kiukkua, herjasi allekirjoittanutta mitä uskomattomimmilla tavoilla; väitti suoraan esim minun olevan mielisairas. Todisteeksi oli kelpuutettu konteksistaan irrotettuja yksittäisiä nettikirjoituksia, jotka kaupan huipuksi eivät olleet edes itseni kirjoittamia. En usko että toista kertaa eläissäni saan noin aitoa ja raakaa vihaa tihkuvaa kirjoitusta osakseni.Näin meidän kesken, en millään usko että se on edes henkisesti tasapainoisen ihmisen kirjoittamakaan. Tiedä sitten oliko pohjimmaisena syynä itse tutkimukseni, vai se, että maallikko uskaltaa haastaa ammattilaiset. Mainitaan että kaikissa toisissa maissa muinaistutkimuksessa maallikkotutkimus on oma kirjallisuudenalansa, mutta meillä ammattiarkeologit ovat onnistuneet estämään tämän kehityskulun meillä ryttäämällä jokaisen teoksen yhdessä ja erikseen. Jos joku tälle tielle lähtee, se vaatii poikkeuksellista kanttia.
Todella vakavia tapauksia varten ammattiarkeologit kokoontuvat tieteidentalolle lynkkaamaan jonkun joukolla. Ole varovainen teoriasi kanssa, muuten voit olla seuraava joka tässä kiikkuu.
Kun sitten luin Muinaistutkijan artikkeleita laajemminkin, ilmeni miten vaikea suhde heillä on metallinetsijöihin, jotka kiistatta tuottavat arkeologista materiaalia ennätysmäärät – ja joita ammattilaisten on puolipakko sietää – mutta jotka mielellään nähdään arkeologien piireissä vain vandaaleina ja hautarosvoina.
Erityinen harmistuksen aihe arkeologeille tuntuvat olevan nämä `kivikauden kylä´ tyyppiset turistirysät jotka ammattiarkeologit näkevät ylimielisesti vain tivolimaisena pseudorakennelmana joilla ei ole mitään oikeaa annettavaa edes koululaisille ja joihin pitää suhtautua kuin väärennöksiin suhtaudutaan. Nihkeä asenne taitaa tulla siitä, että arkeologien toimialueelle ei sallita kulkua edes keittiönoven kautta.
Uusimmassa numerossa oli rytätty tunnetun arkeo-astrologin teoria rautakauden hautaussuuntauksista, josta ne oikeat kalmistojenkaivajat ottivat heti herneen nenäänsä. Pelasivat teorian ulos jossittelemalla yleisesti, ja koettivat kaataa sen kalenterilla kikkailemalla, vaikka tässä kokivatkin takaiskun. Ylimielisesti sitten totesivat että koska kyse on pseudotieteestä, ei keskustelua tulla jatkamaan (eli vastinetta joka kumoaisi vastaväitteet, ei tulla julkaisemaan) ja neuvottiin jopa lukemaan arkeologian alkeisteoksia.Näin oli saatu taas yksi väärälle saralle karkoitettua.
Susiluolahan on legenda. Sen tutkijaa ryöpytettiin niin että tuntui. Tässä episodissa nousee esiin ammattiarkeologien temppu hyödyntää Tieteidentaloa julkisena lynkkauspaikkana. Kun jokin kiusallinen juttu nousee esiin, kokoonnutaan joukolla puolustamaan ortodoksiaa. Paikalle roudataan geologeja jotka todistavat miten kivityökalut ovat normi pikkukiviä tai miten luolasta löytynyt hiili voikin olla peräisin metsäpalosta.
Tieteidentalolle on myös kokoonnuttu torpedoimaan ajatuskin muinaiskuninkaista. Ääneen ovat päässeet kaikki ne joiden mielestä kyse on vain satuolennoista. Tieteidentalolla teilattiin myös aikanaan Kalevi Wiik. Selvää on että sinne kutsutaan aina ja vain samanmieliset todistamaan toinen toisilleen kuin jossain lahkolaiskokouksessa. Vääräoppisilla ei ole näihin bileisiin mitään asiaa.
Uskon että on paljon esimerkkejä väärinajattelijoista joita en ole maininnut, tai joista kaikista en ole edes tietoinen. Sen tiedän että nyt on alkamassa Turun yliopistolla tutkimus jossa koetetaan todistaa että kaikki maallikkotutkimukset (jotka yrittävät todistaa muinaiskulttuurien olemassaoloa) koetetaan nivottaa äärioikeistolaisiksi näkemyksiksi. Ja sen sakinhan kanssa ei kukaan säällinen ihminen ole tietenkään tekemisissä.
Mikä oli tämän kirjoituksen tarkoitus? Uskon että ammattiarkeologia on ainoa tieteenala jonka reviiriä vahditaan näinkin mustasukkaisesti. Alaa puolustetaan kuin susiemo poikuettaan ja kuka tahansa joka ei kuulu tähän ammattipiiriin, saa kokea täysimittaisen hyökkäyksen jossa ryöpytetään asianesittäjää myöten täydellä volyymilla. Edes tavalliset nettikijoittajat ja blogistit eivät aina tunnu olevan turvassa, sillä energiaa tuntuu piisaavan jopa tavallisten kansalaisten ryttäämiseen toisten tieteenalojen edustajista puhumattakaan.
Olen kyllä tietoinen miten helppoa tämä kirjoitus on kääntää allekirjoittanutta vastaan ”katkerana tilityksenä” tai ”tieteen mustamaalaamisena” etc mutta onhan se kissa nostettava pöydälle. Jos kerran kaikki jotka työntyvät tälle saralle, saavat saman ikävän kohtelun, akateemisen hyökkäyksen niin onhan tässä oltava jotakin perää. varsinkin kun ajattelee että moista ei tapahdu millään muulla tieteenalalla. Se että tarmoa riittää teilaukseen kerta toisensa jälkeen, kielii varmasti myös yleisestä ilmapiiristä mutta myös yksittäisten ammatti-ihmisten luonnehäiriöistä jotka vaikuttavat itse tieteentekoonkin. Sillä pohjaton vihaisuus ei ole terve ilmiö. Tämä aiheuttaa jatkokysymyksen onko ammattiarkeologia sitten oikeassa ollenkaan, jos sen tarkoitusperä on vain vahtia omaa tieteenalaansa toisilta ja estää sen ohitse kehittyvät näkemykset? Jätän tämän mietittäväksenne että olisiko jopa parempi jos muinaistutkimus kehittyisi kokonaan ohitse vallitsevan diskurssin joka kaikkien todisteiden perusteella on kenties se paras tieteellisessä merkityksessään, mutta joka samalla on armottoman fakkiutunut.
Jukkis the verta nenästään taas kaivava.