Mikään ei puhu sen puolesta että keskellä modernia Tamperetta voisi olla mitään 33.3 -mittapistettä. Keskellä modernia kaupunkia jonka synty ajoittuu hyvin myöhäisille vuosisadoille 1700-luvun lopulle, kun taas mitat tuntuvat ajoittuvan jonnekin 300-500 -luvuille - joskin kirkkolaitoksen sitä vaaliessa.
Yhtä kaikki, näkyisi olevan Tampereelta matka Hämeenkyrön vanhalle kirkonpaikalle, joka on vielä 1600-luvulla sijainnut niemenkärjessä olevan hautausmaan kappelinpaikalla. Oleellista on itse konteksti eli mitä kautta tämä viiva kulkee. Se lähtee Tampereelta seuraten muinaista tieverkkoa, joka on kulkenut harjuja pitkin. Noustaan pyynikinharjulle, pispalanharjulle jossa tietura on kulkenut sen näsijärven puolelta, kuten pispalanvaltatie tekee edelleen. Siitä Epilänharjua pitkin aina Yläjärven Soppeenharjulle seuraten Pinsiönkangasta Ketunkivenkankaalle harjanteita pitkin kunnes saavutaan Sasiin ja siitä Hämeenkyröön. Harjureitti on toiminut sekä talvi- että suvitienä. Ja tämä viiva menee täysin näiden paikkojen läpi, joka antaa olettaa, että on taas tullut törmättyä johonkin. Tämä olkoon tie nro 1.
kuten näemme, tai sitten emme, matkaviiva tammerkosken kylästä menee tyystin samassa viivassa muinaisen talvi- ja suvitien kanssa, joka on seurannut seutukunnan harjanteita.
Matkan varrelle jää muuten itse Ketunkivi joka 1930-luvulla räjäytettiin tienlevennyksen tieltä. Itsehän olen sitä miettinyt ihan toisenlaisessa kontekstissa eli että sillä olisi tekemistä jo muinaisen yoldia-kulttuurin kanssa, joka pystytteli megaliitteja. Kuten kirjassani Megaliittikivien arvoitus totesin, varsin usein näiden muinaissaarien pohjoispuolella on ollut merimerkkikivi, joka yleensä on ollut linnun muotoinen. Ketunkiven sanotaan olleen kivi jossa voi istua ja ulkonäöllisesti sen on sanottu muistuttaneen valtaistuinta, ja myöhäiskeskiajan talonpojat ovat liittäneet siihen joitakin myyttejä. Valitettavasti tästä kivestä ei taida olla olemassa ensimmäistäkään valokuvaa, joten asia on niiltä osin jätettävä roikkumaan.
Muinainen tieverkko Hämeenkyröstä pohjoiseen pyrkii luonnollisesti kohti pohjanmaata eikä sen vuoksi ihmeellistä, että Hämeenkyrön vanha mittapiste yhdistää matkallisesti itsensä Jämijärven kirkkoon 33.3 km etäisyydellä. Tästähän reitti jatkuu pohjankankaan hiekkaharjua pitkin kohti pohjanmaata. Sen tunnemme kuninkaantienä. Ilmeisesti tämä järjestelmä on kuitenkin se alkuperäisempi sillä Jämijärven kirkosta on mittaa Karvian pappilaan jämpti mitta. Karvian kirkosta on Kihniön kirkkoon 33.3 km joka ilmentää jonkinlaisen sivutien olemassaolosta.
Ennen Tamperetta oli kylä kosken partaalla. Se mainitaan ensimmäisen kerran kartassa 1400-luvulla ruotsalaisen kartturin kirjoittaessa sen muodossa Tambro. Nimi tarkoittaa kuitenkin melko yksiselitteisesti Tammperää, nimi joka on muistona keskiajan lämpökaudesta jolloin tammet vielä kasvoivat yleisesti, kunnes 1600-luvun papisto että ilmaston kylmeneminen ne hävitti. Luultavasti ja erittäin todennäköisesti hämeensillan kohdalla on ollut silta iät ja ajat, sillä useat matkareitit hämeestä johtivat tälle sillalle.
Keskiajan maailmassa kieseillä on päässyt Hämeenkyröön myös etelämpää. Kokemäen vartta seurannut tieura on omannut risteyksen Karkussa josta se on lähtenyt luikertamaan kohti pohjoista Mouhijärven kautta Hämeenkyröön. Tämä onkin siitä mielenkiintoinen tie, että perimätieto tietää sarkaviljelyn kulkeneen hämeenkyröstä aina mouhijärvelle. On ilmeisesti niin, että kun peltoja ei ole kukaan viitsinyt raivata, on yksinkertaisesti tehty sarka tienviereen koko tien mitalta. Tämä olkoon tie nro 3.
Tie nro 2 kulkee Nokialta Hämeenkyröön metsien läpi ja on edelleen olemassa vanhan kirkkopolun nimellä. Se läpäisee Kivikeskun alueita, joissa olen useana kesänä käynyt megaliitteja etsimässä ja silloin tällöin eksynyt tälle muinaiselle ratsupolullekin. Tie todellakin on alkuperäisasussaan ja jos haluaa tietää, millainen oli vaikkapa 1200-luvun tiestö, sitä kannattaa käydä katsomassa. Mikään nykyaikainen tie se ei suinkaan ole. Tavallista leveämpi polku joka luikertaa metsän sisässä ja josta on nippanappa mahtunut hevosen kanssa. Kärryillä niihin ei ole ollut mitään asiaa, mutta kärryjen ja kiesien aikakausi koettikin vasta 1600-luvulta eteenpäin. On se sen verran leveä että hetkellisesti sitä on voinut ratstastaakin, mutta käytännössä hevosta on joutunut taluttamaan. Mikään ihannereitti se ei ole ollut, ja on toiminut pelkkänä suvitienä. talvitie pohjanmaalle on luonnollisemmin mennyt Hämeenkyröstä Siuron kautta Nokialle vesireittiä pitkin.
Tätä polkua pitkin se Jaakko Ilkkakin pakeni nuijasodassa omiensa pettämänä. Sitä luulisi että se talvella on lumen tukkima, mutta ilmeisesti nuijamiehet menivät siitä tallaten siihen uran, kun pyrkivät yllättämään vallatessaan Nokian kartanon. Järvenselkää pitkin yllätysmomentti olisi menetetty kun olisivat jo näkyneet kauas. Vastaavasti Klaus Fleming huoveineen saapui Turun suunnasta Loimijoen vartta Pirkkalaan, jossa majoittuivat Pirkkalan vanhan kirkon tietämille. Tästä on muistona paikannimi Sotaplassi, jossa ilmeisesti on valettu tykinkuulia.
Kun sitten pakokauhu tarrautui nuijamiehiin ja Ilkkakin oli mennyt jo menojaan, pyrkivät nuijamiehet isolla joukolla Siuron kautta jääreittiä pitkin pohjoiseen. Sinänsä ymmärrettävää, koska kinttupolulle sellainen armeija kuormastoineen olisi juuttunut varmasti ja Eevansillalla olisi ollut melkoinen ruuhka. Se oli tietenkin kohtalokas virhe niille jotka eivät olleet reellä tulleet sotimaan. Jalkamiehet jäivät ratsuhuovien armoille ja teurastus järvenjäällä jatkui koko yön. Monet paikannimet; Murhasaari, sadanmiehen leukaluut tai sotaniittu antavat osviittaa mistä on ollut kysymys. Ehkä oli joku viisaampi jalkamiesten porukka joka ymmärsi mennä metsän läpi suvitietä pitkin, ja selvisi?
Monet näistä reiteistä ovat avautuneet vasta kun on ruvennut tutkimaan keskiaikaista tieverkkoa. Aina se kirkko ei ole johtolankana vaan on myös ammoin kadonneita mailipylväitä tai muita merkkikiviä joiden voi arvella sijainneen siinä missä niiden laskelmien mukaan pitäisikin.
Jukkis