Ensimmäinen etappi piti olla Mustiossa Junkarsborg. Hansakauppiaiden linnoitus jonka novgorodilaiset tuhosivat 1300-luvulla ja sillä retostelivat kronikoissaan. Minulla olisi tästä linnoituksesta paljon sanottavaa ja jopa niin paljon, että jokin paikanpäällä otettu täytekuva olisi tarpeen. Tiesin kyllä ettei sieltä ollut löydettävissä kuin maavallin jäänteet, jotka nyt ei kovin ihmeellistä ole. Tie löytyi tyystin ongelmitta mutta sitten ilmeni että maanomistaja, jonka tiluksien vierestä tie sinne vei, oli lyönyt siihen ajoneuvolla ajo kielletty -kyltin ja vielä varoiksi pannut puominkin itsepäisimpiä varten. Luonnollisesti minkäänlaista parkkitilaa ei ollut, soratie oli liian kapea pysäköintiin ja leventeitä ei ollut. Ainoa paikka panna auto parkkiin olisi tämän nuukan maanomistajan pihamaa, joka ei tietenkään voi olla kovinkaan hyvä ajatus.
Eipä siinä auttanut kun palata tyhjin käsin ja koko automatkan marmatin miten joku voi olla noin läpeensä törkeä tyyppi että estää ihmisiä käymästä muinaiskohteilla. Kävellenkö sinne pitäisi tulla jostain Mustian keskustasta viiden kilometrin takaa? Jos nyt maanomistaja tämän lukee niin tietäköön että on kusipää, itsekäs ja törkimys - ja tässä järjestyksessä.
Raaseporin linna ny kruunas retken. Sitä uskaltaa suositella vähän krantumallekin turistille.
Ei tämä ainoa lajissaan ole. Tuossa on ollut tarinaa Hollolan Kiikunlähteestä joka niinikään suljetaan autokansalta. Sitä on kuulemma roskattu ja sisäpiiritiedon mukaan sen herkkään vesialtaaseen olisi joku neropatti heittänyt autonakun. Onhan se totta, että sen läpikuultava ja turkoosinvärinen vesi voi tuhoutua minkä tahansa ilkivallan takia, mutta tälläiset tekijät ovat yleensä nuoria miehiä jotka tulevat sinne mesoamaan amerikanraudoillaan aamuyöstä. Turistien kanssa niillä ei ole tekoa. Tämä oli maanomistajan etu sillä pitkään hän on halunnut turistit pois mailtaan, vaikka on joutunut tunnustamaan että maillaan on eräs maan kauneimpia luonnonlähteitä. On sentään sen verran antanut periksi, että on parkkialue ja tietä pitkin saa mennä tasanteelle jossa säällisen etäisyyden päästä saa kuikuilla lähteelle. Eihän se vastaa kokemusta kun vettä saisi katsoa läheltä ja tunkea kätensäkin sinne mutta onpahan tyhjää parempaa. Kaiken muun äijä on pannu kii piikkilangalla ja kieltokyltein. "Kun ne ramppaa pihamaalla" sanoo äijä mutta kun olen siellä käynyt, rakennukset on tyhjillään, notkollaan ja tyystin ränsistyneitä. Se vaan on niin saakutin itsekäs peijooni. Niin on tää Junkarsborginkin tyyppi. Kunta saisi lunastaa molemmat paikat.
Seuraava kohde on Raaseporin linna jossa en ollut käynytkään. Alkaa vanhemmiten mennä näihin turistirysiin kun yleensä on ettiny mettistä vaan kaikkea marginaalista. En ole pitkään aikaan maksanut sisäänpääsymaksua eikä se ainakaan edellisen paikan kiukkua laannuttanut. Raasepori nyt sentään oli kunnon linna, jossa terva tuoksui ja harakka joka pesi sen kiviseinissä koetti raakkua turistia ulos sieltä. Se oli hyvin säilynyt koska oli hylätty maankohoamisen vuoksi eikä ammuttu tykillä palasiksi tai poltettu kuka ties missä perimyssodassa. Tämä oli hyvä kokemus. Linna oli monikerroksineen, mukavan sokkeloinen ja äijä joka seiso kun patsas piskinsä kanssa keskellä pihaa, häipyi lopulta että pääsin ottaan valokuvan.
Sitten piipahdettiin Tammisaaressa ja sen rantabulevardi oli mukavan kesäisessä asussa. Tammisaarihan on alue jolla on kolkko maine todellisena vankileirien saaristona. Siellä pidettiin punavankeja joiden keskuudessa espanjantauti riehui, ja sinne jäivät ne, jotka kuritushuonetuomion saivat. Siellä virui kiinniotettuja kommunisteja halki 30-luvun. Sinne päätyi myös Talvisodan venäläisvangit kuten tietenkin jatkosodankin. Sodan jälkeen se joka tuli ulkomailta, joutui kulkutautilain myötä viettämään siellä kaksi viikkoa karanteenissa. Samalla selviteltiin oliko se vakooja. Siellä nähtiin myös ne kaikki huonot naiset eli saksalaisten sussut. Paljon vankeja monesta eri syistä ja vuosikymmenten ajan. Sitä en tiedä miten tämä kaikki on vaikuttanut tammisaarelaisten itsensä paikallisluonneopuoleen, sillä ruotsiahan ne siellä kaikki solkkaavat.
Olen käynyt siellä vain kerran aiemmin, joskus 1986 tai niillä main. Muistaisin että siellä oli vain yksi ruokaravintola ja kun meiän äijäkööri nousi autosta kolpakot mielessään, justiina juoksi jo ulkoportaille vastaan käsi pystyssä että eiköhän pojat ole nyt liian lavealla tiellä. Niin se maailma muuttuu. Jopa Tammisaari. Nykyisin kaupunki kuin kaupunki koettaa turisteilla elää.
Nyt löyty taas Neuvostoliitto. Mitä te itte luulette? kaappaako tän kuvan mun vihamiehet ja saan törmätä siihen joskus jossain. Jokainen joka edes miettis politiikkaan menoa, ei kuuna päivänä kuvauttas itteensä täällä. Ei ainakaan yksikään täysijärkinen.
Niinpä sitä matkattiin kumminkin Hankoon. Matkalla vastaantulevien ajovalot räpsyivät ja siitä arvasi että liikenneratsia menossa, kuten olikin. Minä sitten vuorostani varoittelin vastaantulevia. Kai se naiskonstaapeli sitten siinä tutkansa kanssa räpsyvien valojen keskellä ihmetteli kun kaikki ajaa niin liikennemerkkien mukaan.
Hangossa menikin oma aikansa kunnes säällinen ruokaravintola löytyi. Vaisto kyllä sanoi että sielläkin täytyy olla joku rantakatu, mutta silti niinkin pienessä paikassa sen löytäminen vei aikansa. En nyt viitsi kyllästyttää mitä kaikkea Hangossa näki noin yleisesti mutta sen voin toki sanoa, että tuli käytyä jotain hiidenkirnuakin katsomassa.
Suomalaisten rakennuttamia panssariesteitä. venäläisversiot kilometrin kaksi etelämpänä.
paluumatkalla sitten piti astella vuoroon neuvostoliiton ja vuoroon suomen puolta. Hangollahan on vähän samantapainen historia kuin porkkalallakin, joskin lyhyempi ja verisempi. Aluehan luovutettiin Neuvostoliitolle heti Talviosodan jälkeen ja kesällä 1941 venäläiset jäivät sinne saarroksiin. Kovin messevä luku sotahistoriassa tämä Hangonmotti ei ole, sillä juonikkaat venäläiset onnistuivat evakuoimaan sen täydellisesti ruotsinsuomalaisten sotilaiden ja ruotsalaisvapaaehtoisten nenän alta. Panivat peijoonit konkivääreihinsä ajastimet jotka ampuivat aina muutaman sarjan puolen tunnin välein, ja ruotsalaiset luulivat siellä olevan täysmiehityksen vaikka todellisuudessa seilasivat jo kaukana. En tiedä käytiinkö siellä muuta kuin kahakkaluonteinen Bengtskärin taistelu ?
Mutta tarjoaahan se oivan jatkeen linnakierrokselle tutkimalla linnoituksia ts bunkkereita. Näki missä etulinja oli kulkenut ja venäläisten kivistä rakennettu panssarieste oli ohuen ohut ja vain muodollinen. Ihmekös tuo, sillä venäläiset tiesivät ettei suomalaisilla mitään tankkeja ole. Tienvarrella näkyi myös jalkaväkiryhmän sulkuasemia, jotka eivät nekään kummoisia olleet. Niissähän on vain ollut joku politrukki katsomassa ettei edessä olevista asemista livetä. Sitä vastoin suomalaisten panssarieste oli kolmessa rivissä ja taatun tiheä. Sen takana juoksuhautoja ja kunnon bunkkereita joiden tyyli oli selvästi saksalaista laatua. Koetin saada yhdestä oven aukikin, mutta turhaan tietenkin.
"Irma" bunkkerin kk-aukko. Sanokaa mitä sanotte mutta tästä kohtaa on ryssän häjy tulla.
Kuten alussa sanoin, näihin menee ja oleilee mielellään, mutta paluumatka iltapäivän hikisinä tunteina on täyttä piinaa vaikka mukana oli ties mitä vichy- ja limsapulloa. Matkalla kyllä näkyi kylttejä joihinkin linnoihin, josta en edes tiennyt mitä ovat, eikä 13 tunnin reissu hontsita enää käymään. Hangosta Salon kautta aina Somerolle oli näitä uusia ohuita ja väijyviä kameroita, ja ainakin kolme tai neljä kertaa ajoin tähän miinaan. Jotenkin on tunne että pikapuoleen saa postia sekä uudenmaan että varsinaissuomen poliisilta. Loppumatkan survoin pikkuteitä. Tälle tielle en enää toiste eksy.
Sellainen reissu tällä kertaa ja nyt varmaan on lähitanhuat niin koluttu ja näemmä vähän kauempaakin että seuraavaksi sitten isompi reissu pohjoiseen. Niin vaan lappiin rakastuu ja kun käsivarsi on näkemättä niin sinne sitten.
Jukkis