Pentagrammi eli viisikanta on ollut olemassaolonsa vahva symboli. Kävin yhtä sellaista etsimässä oikein metsän kätköistäkin. Miten kävi, löysinkö todisteet vuoden 1816 heavymetal -kulttuurista? vai kastelinko vain kenkäni? Onpahan nyt edes yksi säällinen blogiaihe.


Pitkään olen tiennyt että metsässä lymyää maakivi johon on kaiverrettu pentagrammi. Nyt sitten päätin että käynpäs katsomassa kun on jo vuosia pitänyt tehdä mutta aina tullut eteen muuta. Ensin piti etsiä sen sijainti; jotenkin muistin että se olisi sahalahti-padasjoki -tien varressa mutta rekisteriportaalista ei tärpännyt kumpikaan kunta. Vasta kun katsoi Pälkäneen muinaismuistoja, löytyi tämä rajakivi nimellä Kyynärön rajakivi. Kuuleman mukaan siihen on kaiverrettu vuosiluku 1816 ja sen alle viisikanta aitoon satanistityyliin. Tämä on dokumentoitu joskus vuonna 1900 ja siellä on kai kerran käyty (2005) löytämättä mitään. Tarkkaa sijaintia ei kukaan taida tietääkään. Näillä eväillä etsimään.

kuusikonkivi
No eihän se sitten ollut tämäkään. Kaiken logiikan mukaan kyllä olisi pitänyt olla. Muita vaaleampi kivi hallitsevassa maastonkohdassa.mutta ei niin ei. 

Muija kyytiin, lounas Pälkäneen aapiskukossa, jonka ruokalista ei muuten koskaan petä, ja siitä sitten vasemmalle Aitoon läpi Luopioisiin. Pian vastaan tulee Rautajoki ja Kyynärön jälkeen muutama kilometri mäelle jonka nimi on Pirttikangas. Muija jää autoon kun sankarinne lähtee. Bonuksena sentään tukkitie jota voi mennä satakunta metriä jonka jälkeen pitäisi hypätä metsään. Turha kai mainita että alkaa vihmoa kylmä tihkusade mutta en minä siitä valita. Jos aina katsoisi säätä, ei koskaan pääsisi minnekään ja toisekseen en ole tainnut käydä metsässä koko vuonna, joten onhan se virkistävä kokemus vaikka sataisi mitä. Mahassa tuntuu ruikulta, ehkei chilitahna ollutkaan hyvä ajatus, ja kun hyppään näreen yli, housuun roiskahtaa teelusikallinen. Käsi hamuaa taskusta paperinenäliinaa johon muuten tuntia aiemmin niistin nenäni ja pistin roskiin. Noh, ei tälle mitään nyt voi. Pahinta kuitenkin että maasto on sitä kaikkein vittumaisinta tyyppiä, eli isäntä on käynyt siellä kesällä raivaussahan kanssa. Joka paikassa kompastelee näreisiin ja vesoihin ja kulku on yhtä tuskaa.

Metsä on sellainen paikka että se joko antaa salaisuutensa tai sitten se ei anna. Joskus suorastaan kävelee - ihan kirjaimellisesti - päin jotain megaliittia ja joskus se ei näytä mitään kutsumattomalle vieraalleen. Ajattelen muuten ihan kirjaimellisesti näin. Siis että metsällä on oma tahto johon ihmispolon on mukauduttava. Olen suurinpiirtein oikeassa kohtaa, tässä on joku museoviraston heebo pannut koordinaatit muistiin viitisentoista vuotta aiemmin. Siinä kohtaa on 5-6 rujoa pientä maakiveä, osa sammalien peitossa, mutta niiden pinnasta ei näy mitään. Yhdessä sojottaa erikoinen kolmiomainen piikki, joka selvästi on lyöty. Näkyy töyräs, ja sen päällä valkoisena erottuva maakivi kuin halliten. Pakko olla se. Siinä onkin mukavasti kolmekin sileää sivua mutta merkki vain puuttuu. Ei sitä löydy. Turha etsiäkään enempää. Jotenkin tunnen että lääninarkeologi on sitä kanssa aikanaan pettyneenä tutkinut.

kuusikko
Ihanaa marraskuiden sadevihmosta ryteikköä jossa ei pääse kompastelematta askeltakaan.


Toki jos tekee uusintayrityksen voi jotain vihjeitä päätellä sijainnista. Selvästi tukkitie joka sinne vie, on jokin keskiaikainen ura, joka johtaa kahden suon väliselle kannakselle. Tie tuskin on kovin vanha, ehkä 1500-luvulta. Arvattavasti kuitenkin vasta 1600-luvun jälkeen, jolloin Pietari Brahe määräsi ne tangon levyisiksi eli vanhan kansan mitalla 3.33m. Nämä keskiajan tiet eivät ole yksinkertaisia ymmärtää. Käytännössä ne olivat vain liejuinen metsäura, melkein kulkukelvottomia, joten viereen syntyi uusia polkuja. Aikaa myöten rinnakkaisura, jota jouduttiin kulkemaan syksyisin ja keväisin, meni ylempää, kun taas kesäkuivalla pääsi alkuperäistä pitkin. Jos jotakin voi tämän merkin sijainnista päätellä niin se on varmuudella se, että sen on pitänyt näkyä tielle. Ei se alkujaan ole ollut metsän siimeksessä. On sitten oma kysymyksensä, mistä vaunutie, tai pahimmillaan ratsupolku on luikertanut ja sekin kysymys, mistä sana pirtti on sille tullut nimeksi? Onko siellä sellainen ollut tien varressa - ilmeisesti, ja nykyisin hävinnyt jäljetkin. Jotain poljettuja tasanteita tuntui pöpelikössä olevan mutta saattavat olla myöhempiä metsälatoja.

Ja voi olla niinkin että on tekstikin kivestä kadonnut. Jos sen joku on hakannut 1816, on siitä jo yli kaksisataa vuotta. Kokemuksesta tiedämme että hautakivetkään eivät kestä sää-ilmöitä kuin muutaman vuosikymmenen, kun niistä teksti katoaa olemattomiin. Voi se silti olla vielä olemassa, jos se vain on hakattu huokoiseen kiveen eikä graniittiin, jolla on ikävä tapa murentua eroosion kynsissä. Hyvällä lykyllä sijainti saattaisi löytyä myös vanhoista pitäjäkartoista joihin rajat on merkitty.

Itseäni kiinnosti tämä kivi siksi, että pentagrammi näihin aikoihin kun se oli muodissa, 1800-luvun alkuvuosikymmeninä, oli onnensymboli. Merkki jolla torjuttiin tulipaloja ja kulkutauteja. Niitä tunnetaan talonpoikien riimumerkkeinä mutta ei ole aivan selvää miksi joku on saanut pitää merkkinä näin vahvaa onnentuojaa kun taas muiden on ollut tyydyttävä riimumerkein tehdyin nimikirjaimiinsa. Vai onko kyse sittenkin ollut yhteisömerkistä? Tämäkin aihepiiri josta ei kovin paljoa tietoa ole, ja sekin vähä mitä yrittelin vaatii uusintareissua joskus kesällä, ellen sitä taas unohda vuosikausiksi. Toivotaan että en.

Jukkis
Gravatar
Arite
Betelgeuze voi olla Narvik ja Rigel on Moskova tai Pietari ja Joutsen
Gravatar
Arite
Se pieni tähti Tampereen alapuolella on siellä Luopioisissa tai Hämeenlinna - Riihimäki alueella, riippuu kuinka katsoo. https://www.aamulehti.fi/hyvaelama/art-2000007288213.html
Gravatar
Arite
Betelgeuze räjähtää ! Joutsen ! Valo tulee Pohjolasta !
Gravatar
Arite
Tai sitten M42 on Virossa. Tutkitaan asiaa. Tiedän paremmin, kun taivas selkenee. Koneisiin ei voi luottaa.
Gravatar
Arite
Siellä se on. Nimet ja tähdet täsmää. Väinämöisen viikate on M42 ja se on Lemminkäisen temppeli.
Piilota kommentointilomake