Paljon on tullut mainittua tästä keskiajan tiestöstä joka ennen rataskautta oli käytännössä pelkkä ratsupolku. Niissä ei juurikaan tehty muuta kuin talutettiin kuormahevosta ja joskus joku koetti ratsastaa mutta useimmissa paikoissa oli pakotettu taluttamaan ettei hummalta ihan kaviot katkea. Sellaisia keskiajan tiet oikeasti olivat vaikka niille onkin annettu mitä juhlavampia nimiä kuten Suuri Rantatie, Suuri Postitie tai oikein juhlavasti Kuninkaantie. Tuskin puoltatoista metriä leveämpiä, keväisin yhtä liejuvelliä ja kesällä pölisivät ja kumisivat kunnes tuli talvi ja peitti ne pysyvästi tien siirtyessä järvenjäälle. Uskoisin kuitenkin että joku terhakas niistä on risut hakannut ettei kulkumiehen hevonen puhkaise silmäänsä oksaan.
Minä vaan halusin siihen tuntumaa. Alkuperäisiä tieuria on vielä olemassa jotka pohjaa jonnekin viikinkikaudelle eikä vankkurikausi ole niitä leventänyt. Yksi sellainen on Nokialta Hämeenkyröön vievä raitti joka oli olemassa vielä 1700-luvulla kirkkotien nimellä. Vaunutiehän kulki silloin jo muualta. Minä nyt vaan halusin tietää miten lujaa niitä on kyetty tarpomaan. Nykyistä maantietä kyllä menee rinkka selässä mies kuin mies päivänvalossa sen kuulun 33.3 km mutta tuskin näitä metsäpolkuja. Ne ovat täynnänsä kiviä ja juurakoita ja kiemurtelevat sieltä sun täältä vaativan maaston halki. Elämys kuitenkin.
Tähtäsin Eevansiltaan. En minä tiennyt mikä se oli mutta paljastui suon ylittäviksi pitkospuiksi. Onneksi oli mäki josta ottaa yleiskuva, ei tehnyt mieli kastella kenkiään ja tuskin se mukava etappi on ollut muutenkaan eri vuosisatoina. Sainpahan nähdä aidon tieverkon jonka syntyaikaa ei sovi arvailla mutta 700-800 -luku voisi olla hyvä arvio jolloin sitä on alettu tallaamaan.
Matkalla astutaan puron yli jossa kyltin mukaan on ollut erakkomaja joka on palanut 1944. Tohtori Olutkoski, kaikkien alojen erityistuntija, sanoi minulle kerran nähneensä kyltin jo 1980-luvulla ja oli tietävinään että se olisi itse erakon kiinnittämä omaksi kunniakseen. Vähän matkan päähän oli asettanut toisen kyltin jossa luki karhunkäpäläkivi. Kaikkea sitä onkin.
Seutu on sitä tuttua megaliittialuetta ja niiden suhteen on kun verkonpaikkaajalla. Ollaan alavalla maalla, muinaisessa merenpohjassa ja täällä megaliitin näkeminen romauttaisi teoriani yoldiameren aikaisesta kultttuurista. Niitä ei onneksi löydy mutta ensimmäinen löytyy välittömästi kun nousen ylänkömaalle eli muinaissaaren puolelle. Otan siitä kuvankin mutten ota seuraavasta. Enkä sitä seuraavasta kun muistan sen joskus kuvanneeni aiemmin. Sitten löytyy taas yksi tuntematon. Yksijalkainen suht pienellä harmaalla kivellä. Kierrän kiveä tarkastaakseni teoriani onko sillä kasvot ja onhan sillä.
Mikä mukavinta, silmä erottuu mustana täplänä koska joku sammallaji on sen mustuttanut. Tarkempi katsaus osoittaa että silmä on siihen hakattu. Pieniä tasaisin välein tehtyjä viisteitä, ilmeisesti jollain terävällä kivellä, on siihen tehty ympyräksi. Sillä alkaa olla jo tieteellistäkin merkitystä. Sillä onhan tämä tähän asti ollut vain sitä että olen ollut näkevinäni niissä eläimen tms kasvot joka ei varmaan ihme ole, koska halutessaan sellaisen voi nähdä kivessä kuin kivessä jos vaan mielikuvitus ei kesken lopu. Nyt sain sentään ensimmäisen todisteen että kyse on ihan tietoisesta taiteesta jonka kivikauden kalle on siihen naputellut jotain karhunpäätä veistellessään. Hyvä minä!
Jukkis