Kaikkihan tämä pohjaa tähän Kivikesku -juttuuni jossa olen samoillut etsimässä näitä megaliittikiviä. Kuten todettua, ammoinhan se on ollut muinainen saari jossa on asustellut väkeä joskus 11 000 vuotta sitten ja olleet kovia poikia niitä pystyttämään. Varsinkin muinaisaaren eteläosa, nykyinen Hempunmaan alue on sellainen jossa niihin törmää väistämättä parinkymmenen metrin välein. Saaren pohjoisosa sen sijaan on tuntematon tuttavuus. Jossain siellä Ylöjärven puolella, nykyisten pikkuahvenisten ja formestarinsuon pohjoispuolella on ammoin ollut kaksikin pääsaaresta erkaantunutta pienempää saarta jonka sisältö on ollut tähän asti täysi arvoitus.
Matkaa harjanteelle on tietä pitkin yli puoli kilometriä, johtuen mökkivarkaiden pakottavasta syystä puomittaa kaikki tiet. Hellettä on kiistatta mutta luotan tuulenvireeseen. Tie on onneksi kuiva ja tasainen ja kun on aika lähteä nousemaan, on siinä kohtaa mukavasti helppokulkuinen tukkitie. Päästyäni tarpeeksi korkealle on aika kääntyä harjun suuntaisesti ja kuin luotuna, juuri siitä kohtaa lähtee leveä metsäpolku. Kun se lähtee sitten muutaman sadan metrin päässä väärään suuntaan, erkanee siitä sivupolku joka vuorostaan johtaa minne pitääkin.
Aavistelin pahaa jo siinä vaiheessa kun tein ensisilmäyksen metsään. Rujoa epämaisemaa jota verhoaa paksu sammal ja se tietää ettei siellä ole ihmisiä koskaan ollut. Ihminen on metka otus ja mesoliittikauden sitä erityisesti. Missä se onkaan majaansa pitänyt ja asustanut siinä elinaikansa, sen pihapiiriin ei sitten koska kasva peittävää kasvustoa. Se on ja pysyy matalana kanervana aikakaudesta toiseen. Mikä ehkä erikoisinta, megaliittikivet löytää nekin että niiden pinta pysyy sileänä vuosituhannnesta toiseen - en tiedä miksi. Ehkä siksi että ne on olleet aina vedenkoskemattomia ja tuuli tuivertanut ne sileiksi. Sen sijaan merenpohjakivet jäävät rypyliäisiksi ja niihin tarttuu paksu sammal. Teoria on hyvä mutta paikka jossa seison pitäisi olla vedenkoskematon mutta sammalta on silti joka paikassa - luultavasti tosin myöhemmin tulleena. Mutta jos täällä olisi ihmisiä ollut, sen pitäisi näkyä paljaana länttinä.
Polkuja pitkin matka joutuu ja pian olen kesämökkien motittama. Niitä ei oikein voi kiertää kun kulkusuunnassa on iso kosteikko. Ketään ei kuitenkaan ole kotona joten siitä mennään senkin uhalla että tarttuu jonkun webbikameraan. rantapolku on edelleen missä pitääkin vaikka mökinomistaja onkin pannut riukuaidan esteeksi. Riukut ovat kuitenkin siirreltävissä ja takaisin pantavissa joten ei tontinomistaja voi ihan kusipää olla. Sitä se olisi jos siinä olisi ollut panssariaita. Tulen järven päätyyn jonkinlaiselle epäviralliselle leiripaikalle ja kuinka ollakaan että polku nousee taas minne pitääkin.
Olen matkalla kakkossaaren korkeimpaan kohtaan jossa kartan mukaan on jokin iso maakivi ja ikinä ei tiedä vaikka olisi jokin megaliittinen merkkikivi joka ammoin on näkynyt kauas merelle. Tiedä vaikka olisi tuuria kun eka saari oli vain suuri pettymys. Ei sitä ollut. Sitä tuuria. Sellainen rujo ja iso maakivi jossa ei mitään ole. Eipä siinä auta kun vetää nortti ja lähteä paluumatkalle.
Kierrän eri kautta ja joku poluista vie tielle josta erkanee leveä polku kohti jotain laavua. Siellä on joku pariskunta fillariensa kanssa jotka eivät tervehdi. Ollaan liian lähellä urbaniaa jotta epäkohteliaisuus huomioidaan. Siitä vuorostaan nousee polku joka vie harjanteen yli toiselle tielle jonka varressa biili on. Koetan kulkea suoraan ja kun polku lähtee väärään suuntaan, maagisesti erkanee sivupolku oikeaan suuntaan. Kun sekin lähtee muualle, jälleen tulee uudenuusi sivupolku joka vie matkamiestä minne pitääkin.
Vasta sitten sen tajuan että polut eivät ole sattumalta vaan muodostavat kokonaisen polkuviidakon. Ne risteävät toisiaan aina 10-20m välein. Nämä ovat muurahaispolkuja. Aikana jolloin tässä on kasvanut talousmetsän sijasta jokin ikikuusikko jonka lehvien läpi ei suodatu kuin vihervää valoa. Silloin nämä on olleet täynnä muurahaispesiä ja muurahaisethan rakastavat sähköä. Niinpä ne on tehneet nämä polkunsa näitten maasähkövirtausten mukaan. Mitä curry- tai haartman -linjoja ne ovat. Muutaman ampeerin sähköjuonteita jotka muodostavat 10x10m kenttiä.
Turha reissu siis mutta oli siinä etunsakin. Yleensä nää mun reissut on melkoisten ryteikköjen ja kosteikkojen läpi rymyämistä mutta nyt sai edetä vain polulta toiselle astumatta kertaakaan varsinaisen metsäpohjan puolelle. Minä en muuten pidä metsästä enkä pidä luonnostakaan juuri vaikeakulkuisuuden takia. Kaiken kaikkiaan aikaa meni hiveven yli tunti parin kolmen kilomterin patikkaan joka on yhdenlainen helppousennätys. Ja nyt osaan taas haarukoida noita muinaisihmisiä ja heidän elinpiiriään aavistuksen paremmin.
Jukkis