Tuntuu jotenkin oudolta että suvussa on ollut kolmekin kirjailijaa, ja kaikki toimineet toisistaan tietämättä? Jättäähän se kysymyksen, onko kirjoittaminen jotenkin geeneissä vai missä, vai onko kyseessä vain eriskummallinen sattumus tai sattuma. Sanomisen pakko on kuitenkin kaikilla ollut, jopa niin polttava että normaalisti on jääty omakustanteen tasolle ja parhaimmillaan nukkavierujen pienkustantamoiden tuntemattomiksi kirjailijoiksi.


Rankin on tietenkin isoisäni tekemä. Vaikea sanoa mikä sen nimi on ollut sillä etukansi kysyy vain Mitä? Missä? Milloin? ja vasta sisäkansi toteaa aihepiirin; Syytös kirkkoa kohtaan! En tiennyt tästä kirjasesta mitään ennen kuin se sattumalta selvisi. Sukuhan on sitä aina osannut hävetä eikä todellakaan ole siitä retostellut.

einari musta
Kiistatta nimi on jo rankka kun ajattelee sitä aikakautta jolloin se on tehty, nimi on shokeeraava.

Paljon on ollut puhetta että kirjasen motiivit liittyisivät kommunismiin mutta asia ei ole aivan noin yksinkertaista laatua. Enemmän sen motiivit liittyvät helluntalaisuuteen sillä tiettävästi isoisäni kunnostautui Suomen ensimmäisenä helluntaisaarnaajana. Tosin tämä vaihe ei kestänyt pitkään hänen elämässään mutta sen verran kuitenkin että ehti erota ensimmäisenä suomalaisena kirkosta. Kun se tuli mahdolliseksi 1922, seisoi Einari jo kirkkoherranviraston ovella kun ovia avattiin klo 10. Sitä on tietenkin mahdoton sanoa, oliko jossain päin Suomea joku toinenkin uhmakas joka ehti alittaa ennätyksen minuutilla kahdella.

Ei se huono teos ole. Näkee että Einari on toiminut kaunopuhujana ja osaa kuljettaa sanansäilää. Tyylillisesti se on hyvinkin lennokas. Sisältö ei tietenkään eroa mitä saattoi ja saattaa lukea vaikkapa vapaa-ajattelijoiden sivustoilta. Ne samat väitteet jotka tuntuvat kulkevan sukupolvesta toiseen. Uskon että 1945 kun elettiin SKDLn joukkohurmosta, tälläistä on ollut helppo myydä työväenkokouksissa jossa kirkkolaitos edustaa yhtä lahtarirakennetta. Muutamaa vuotta aiemmin, siinä 1942-1943 jatkosodan vuosina, tälläinen teos olisi ollut silkkaa agiteerausta. Moraalin kaivaminen jalkojen alta kritisoimalla jotakin instituutiota olisi tiennyt melko varmaa matkaa Kakolaan. Vuonna 1945 tämä oli yhtälailla rohkea teko.
Tokihan Einari, kun makalil jo kuolinvuoteellaan vuoden 1960 tietämillä, mummo pakotti sen liittymään uudelleen kirkkoon että saivat sille hautapaikan.

Sitten on tämä paljon hehkuttamani Tellervo Nieminen joka kai edustaa isäukkoni serkkua. Emme tienneet tästä sukuhaarasta tuon taivaallista ja Tellervo onkin ehtinyt siirtyä manan majoille. Harmi sinänsä, sillä kaikesta päätellen on ollut omanlaisensa taiteilijapersoona. Runoilija, taidemaalari, kirjailija, rempseä työväenliikkeen aktiivi (kuulemma sosialismi on niemisten puolue) ja nettitietojen mukaan ehti toimia pornopuhelimessakin hankkimassa lisätienestiä. Alkoholiperheiden tukija sillä tunsi sitä alaa epäonnisten avioliittojensa kautta. Vauhdikas pakkaus siis. Olisin halunnut tuntea. Se että hän kirjoitti niemisten suvun alkuvaiheet, oli jättiyllätys joka selvisi minullekin vasta viime vuoden loppupuolella. Tänä vuonna ilmeni että siihen oli tehty jatko-osakin joka käsitteli isoisänsä elämää. Pöytälaatikkoon jäi silkka omaelämänkerta jonka kuulemma sai julkaista vasta kuolemansa jälkeen, mutta julkaisemattahan tuo on, ja ilmeisesti pysyykin.

tellervo
Tellervo teki kaksikin kirjaa Niemisistä, toisen mediapinnassa ja toisen painatti itse eikä sitä liene julkisesti missään myynnissä. Vähän kuin suvun sisäisiin käyttötarkoituksiin.

Onhan niemisissä sitä magiaa joka pakottaa kuljettamaan sukutarinoita mukanaan. Ihmekös tuo, sillä on yhdenlainen anti-suku jossa mammonaa ei keräillä vaan ne pämpätään pois, aviottomia lapsia syntyy tämän tästä, joka on jo jonkinlainen tavaramerkki ja viinaa kuluu. Silti on sanottava että harva varmaan Tellervon kirjoja lukee, ellei kuulu sukuun. Ylipäätään toisten tarinoihin voi suhtautua nihkeästi, en minäkään lukisi jonkun toropaisten tai mäkilöiden elämänkertoja, sillä eihän ne kosketa. Tellervon ongelma on myös raskassoutuisuus. Jutut kiertää kehää, niiden painopiste ei tee niistä mielenkiintoisia.

Sitten on minä. En edes tajunnut montako kirjaa olenkaan tehnyt. Jotkut olisi saaneet jäädä tekemättä, toiset ansaitsisivat lisäpainoksen. Muutama nousi hitiksikin ja jokunen floppasikin. Määrä on kuitenkin sen verran iso, että jos vaan hakisin tukia, voisin yhtä lailla olla ammattikirjailija. Niitä pitää tietenkin peilata vuosikymmentään vasten. NewAge oli silloin kokonainen kansanliike ja joka kirjalle oli ne omat markkinansa. Riippumatta siitä että kustantamot eivät panneet tikkua ristiin. Ne ottivat käsikirjoituksen, puskivat sen kirjaksi, myivät mitä myivät kirjastoille ja kirjavälitykseen ja siirtyivät seuraavan projektin kimppuun katsomatta taakseen. Oli kirjailijan itsensä varassa miten saa kirjaansa myytyä. Mutta silloin elinkin tuotteliasta huippukauttani; pyörin kirjamessuilla, nettisivut keräsivät lukijakuntaa ja maine kulki edellä. Ei se huonoa aikaa ollut, päinvastoin, mutta siihen sitten väsyi. NewAge alkoi romahtamaan 2000-luvun puolella ja aikaa myöten vaistosi että myös muinaishistoria ei oikein puhuta nykyisin. Onhan sille toki aina se oma kannattajakuntansa mutta ei se ole valtavirtaa sillä tavalla kuin se vielä oli.

kirjat 1
Sitten on se allekirjoittaneen tuotanto jossa ei määränsä puolesta enää napeilla pelatakaan. Omalla tavallaan kukin teos kuvastaa aikakautensa puheenaiheita ja painotuksia.

Minähän aloitin ihan kabbalalla ja raamatun sisältämillä salakirjoituksilla. Sekin oli omaa ajanhenkeään sillä 90-luvun puolivälin teologinen eksegetiikka piti aihetta pystyssä. Nykyisin ei sillä saralla kannattaisi kokeilla ollenkaan. Jotakin muodonmuutosta olen hahmottamassa sillä kuten on nähty, taaksepäin katsomista ja puhaltamista vanhaan hiillokseen ei ole järkevää tehdä jos vielä kerran haluaa nousta maineensa kukkuloille.

kirjat 2
Eikä se tuotanto vielä tähän tyssää. Myönnän että itselläni oli aikas vauhdikas vuosikymmen tällä saralla.

Kolmessa Niemisessä on kuitenkin jotakin samaa. Kaikki ovat yhdenlaisia tutkimuksia ja osaltaan enemmän tietokirjoja. Einari on tutkinut kirkkolaitoksen historiaa, sikäli kun sitä oli tutkittavissa sanottavasti 1940-luvulla, mutta selvä tietokirjamainen asenne siinä on. Tellervo on tutkinut sukuaan, ja lumoutunut sen tarinoista. Kasannut sen toki romaanimaiseen muotoon ja minä, niin, minä? Tutkinut vähän kaikenlaista mutta edeltäjiini nähden minulla on toki ollut internet käytössäni ja voinut tutkia mitä sattuu huvittamaan. Ei ainoastaan kirjailija, vaan myös tutkijansielu värittyy vähän kaikista. Mikähän geeni senkin aiheuttaa? Jokin siellä kantaniemisten puolella pitää tiukkaa perimää yllä. Yleensä miehet syntyy mustatukkaisina, harvinaisen tummina, joka on sitten vedonnut naisiin ja sitten suvussa kulkee pälvitautikin pilaamassa joidenkin niemisten elämän. Se tulee jo sieltä Fabianin tyttäristä josta yksi syntyi täyskaljuna ja vaikka kuinka hierottiin paloviinaa päänahkaan, ei hiukset kasvaneet kuin kertaalleen kunnes putosivat lopullisesti pois. Samaa hiustenlähtöä on ollut muissakin haaroissa. Toisaalta onpa sitten tätä kirjailijanvikaakin.

Jukkis
Piilota kommentointilomake