Mä oon ollu tässä hissuksiin kun olen uppoutunut kokopäiväisesti kirjoitteleen tota niemis-kronikkaa. Ei olisi uskonut, mutta vielä joskus saa intohimo vallan ja kun voi naputella suht vapaamielisesti sen tekee streesittä. Voin toki paljastaa lisääkin niemis-saagan syvimpiä salaisuuksia. Tällä kertaa suvun 20-luvun lopun pirtuliiga.


Pirtuliiga onkin ollut mielenkiintoinen seurattava. Sitä on rakennettu johtolanka johtolangalta. Pienen pieniä tiedonjyviä yhdistelemällä ja vertaamalla niitä tunnettuun yleishistoriaan. Siihen on kuulunut ainakin suvun kantaisä Fabian Nieminen, joka rannikkosudun asukkina pääsi kontakteihin oikeiden ihmisten kanssa. Tarina ilmeisesti alkaa vasta vuodesta 1925 jolloin kansainvälisillä vesillä, käytännössä Uton eteläpuolella kellui saksalainen pirtulaiva. Siellä sitten käytiin yömpimeällä ostoksilla mutta ihan niin helppoa se ei ollut. Aluksen ja rannikon välissä oli kokonainen tulliveneiden ketju. Haaste oli silti ylivoimainen sen ajan salakuljettajille joista Algot Niska se tunnetuin. Niska kävi täälläkin ja ovelana miehenä koukkasi Ahvenanmaan kautta ja pyrki Turun saaristoon pohjoisempaa missä vartiointi oli heikompaa. Todellista kissa-hiiri -leikkiähän se silloin oli; jallituksia, väijyttämisiä ja väliin hurjia taka-aajoja jossa takaa-ajettu heitteli kanistereita mereen ennen kuin tullivene saa kiinni.

Ei ole todistetta että Fabian ja Algot Niska olisivat koskaan kohdanneet. Välissä on täytynyt pakostakin olla joku tukkuportaan suurkauppias joka osti isoja satseja ja myi kohtuullisina erinä. Kenties kaksikin välikättä mutta rannikon väelle tämä tiesi tienestiä. Tai kuten niemisten maailmassa, keinoa rahoittaa oma ryypiskely kun juo itte minkä pystyy, ja myy loput. Näin muistelee Fabianin kuopuspoika lapsuuttaan:

"Mökiltä pääsi suoraan tien yli peltojen poikki rantaan, missä halkipinojen väleihin oli piilotettu kanistereihin pirtua. Kun mökille sitten tuli miehiä, niin minun tehtäväni oli ottaa peltimuki ja käydä täyttämässä se viinalla ja tuoda takaisin. Miehet sai viinaa ja mamma keräsi rahat".

Kateeksi kävi tietenkin muita sisämaassa asustavia veljeksiä joista mainittakoon isosetäni Väinö ja oma isoisäni Einari. Einarin viinanmyynnissä ei ole mitään todstelemista, sitä hän teki kuolemaansa asti. Heitti lestiä suoraan kotoaan vielä 1950-luvun lopulla. Ilmeisesti liiga toimi niin, että Karunassa Fabian hoiti ostopäällikön tehtävät ja palkkansa sai avaamalla oman yksityisen haarakonttorin. Einarille rahoitettiin ilmeisesti tässä kohtaa elämänsä ensimmäinen kuorma-auto joten hänestä tuli kuljetusvastaava. Satsi vietiin Kiikkaan joten isosetäni Väinö sai kunnian toimia varastopäällikkönä. Ilmeisesti myös avaten oman myyntipisteen. Ainakin sammuneet pitkin Kiikan ojanpohjia herätti sen verran nimismiehen huomion, että Väinönkin kortteeriin tehtiin ratsia ja sieltähän ne sitten löytyi. Heinäsuovan sisästä ja sitten Väinöä vietiin. Tuomionkin sai mutten tiedä minkä mittaisen.

hennala muisto
Kun ei mulla muutakaan kuvituskuvaa niin isosetäni Väinö vaimonsa Alman kanssa. Tiettävästi tutustuivat toisiinsa vuonna 1918 vankileirillä. Kuva on vissiin Hennalasta joskus 1970-luvulla jossa silloinen vasemmisto järjesti jonkun muistotilaisuuden punakaartilaisten kunniaksi. Ainakin kuvissa on väkeä kuin nykyisellä rokkifestarilla konsanaan. Nyt mulla on seuraava ongelma selvittää Väinön kehossa olevia luodinreikiä jotka se kapinavuonna sai ja esitteli niitä mielellään. Mutta en ainakaan vielä tiedä missä ja milloin tämä olisi tapahtunut, Täytyy jatkaa pikkuserkkujensa koluamista.

Einari oli elämässään varsin ristiriitaisessa tienhaarassa. Hän oli kunnostautunut tämän maan ensimmäisenä helluntaisaarnaajana ja väliin tuli pirtukauppa. Hän todellakin hoiti hetken aikaa molempia puolia; ajeli kuorma-autolla hoitamassa puhekeikkoja ja iltaisin ja öisin paahteli pitkin laidetietä pirtulasti kyydissään. Ajan mittaan saarnahommat sitten jäivät. Einari ilmeisesti myi Tampereen suunnassa ja vielä ilmeisemmin vain tukkuna paikallisille trokareiille sillä virkavalta ei häntä koskaan napannut. Jokin peiteammatti hänenkin piti keksiä ja oli ostanut pienen valokuvauskoneen jolla valokuvaili ohikulkijoita koskipuistossa. Vieressä oli joku teltan tapainen josta trokarit sitten hakivat "valmiita valokuvia"

Jotenkin näin se meni.

Koettakaa kestää hiljaisuutta. Olen vasta pääsemässä vuodesta 1918 eteenpäin ja ajattelin sen katkaista tuonne 1960-luvun alkuun. Siitä eteenpäin kun ruvetaan puhuun elossaolevista ihmisistä joten on ensin ootettava niitten kupsahtamista että päästään trilogian jatko-osaan.

Jukkis
Piilota kommentointilomake