Tokihan muutama on toki tehty ja yksi yleisteos tehdään näemmä aina parin sukupolven välein. Olen kai itsekin joskus ammoin lukenut Aseveljet vastakkain vuodelta 1980 ja seuraavaa saatiin odottaa kunnes Mika Kulju (2013) naputti uuden. Ilmeisesti tasoltaan paremman sillä eräässä haastattelussa Kulju toteaa, että sotapäiväkirjoja kirjoiteltiin Valvontakomissio mielessä ja se mikä on ollut asemasotamaista odottelua, koska saksalaiset lähtevät vetäytymään, on aikalaislähteissä hurja sankarieepos jossa tykit jyskää ja äijää kaatuu.
Lapinsodan muistomerkki Inarin Kaamasessa. Kuuleman mukaan Lapinsota loppui tähän tämän rintamasuunnan osalta. Norjan rajalle on tästä enää kullinluikaus.
Hitlerin `oikea käsi´ Jodl oli ehdottanut saksalaisten vetäytymistä lapista jo elokuun alussa 1944. Jodl tiesi että saksalaiset pitivät miesmääräänsä nähden hallussaan liian isoja alueita. Samalla kun lapista piti vetäytyä, piti luopua myös pohjois-Norjasta, Balkanilta ja pohjois-Italiasta. Hitler ei tätä ottanut kuuleviin korviinsa. Syynä oli hänen haluttomuutensa luopua mistään maa-alasta vapaaehtoisesti, Petsamon nikkelin merkityksestä sotateollisuudelle – kunnes varusteluministeri Speer sai todistettua, ettei nikkelikaivoksista luopumisella ole mitään oikeaa merkitystä – ja Hitler tietenkin ajatteli sitä järkytystä Suomen sodanjohdolle, kun sen oma rintamapituus kasvaisi koko lapinmitalta. Elokuun 20. päivä Hitler oli jo ehtinyt sulatella ajatusta ja lapista vetäytymistä alettiin siitä eteenpäin suunnitella, ja suunnitelmat olivat jo pitkällä kun Suomi teki aselevon Neuvostoliiton kanssa 2. syyskuuta.
Saksalaiset antoivat vetäytymissuunnitelmansa suomalaisille ja kaikki meni alkuunsa hyvin, kunnes suomalaiset hyökkäsivät yksipuolisesti ja rajusti, ja suomalaiskenraalit eivät korvaansa lotkauttaneet saksalaisten rauhantahtoisille vetäytymisaikatauluille. Tämä on kenties se syy, miksi Lapinsotaan ei ole haluttu kajota, sillä se oli ja on yksinomaan suomalaisten itsensä provosoima. Lapinsotaa onkin aina vähätelty eikä sitä ole edes aina haluttu tunnustaa erillissodaksi. Suomalaisten häpeällinen yksipuolinen sodanjulistus painaa siinä liikaa. Varsinkin kun ajattelee hintaa poltetun maan taktiikkoineen ja laajoine miinakenttineen joihin porot astelivat vielä 60-luvulla.
Luftwaffen lentokenttä heti muistomerkin takana olevassa metsikössä. Törmäsin siellä koiraa ulkoiluttavaan rouvaan joka antoi ymmärtää tässä kohtaa olleen lentokonehallit, itse esikunnan ollessa kiitoradan toisessa päässä. Ruostuneet säilyketölkit, joita maasto vilisee, saattaa olla paikan vallanneiden suomalaissotilaiden peruja,
Tokihan on sanottu että Lapinsodan piti syttyä Neuvostoliiton vaateesta, joka ei suinkaan halunnut nähdä näitä 200 000 saksalaista Berliinin edustalla. Valvontakomissio vaati vaatimistaan sotavankeja, kuolleita ja haaavoittuneita ja saksalaisten sitomista taistelutoimiin. Vaihtoehdoksi tarjottiin koko Suomen miehittämistä. Maan poliittinen johto olisi siis ollut pakkoraossa ja hintana oli lappi.
Toisaalta - tässä on oppinut miten kieroa suomalaisten sotahistoria voi olla. Samaa uhkailua kun käytettiin Ryti&Kumpp. sotarikollisten tuomitsemisessa, kunnes vasta viime vuosina on ilmennyt, että sotarikosoikeudenkäynnit olivat suomalaisten nuorten politiikkojen junailemia, Kekkonen etunenässään, jotka haistoivat uudet poliittiset tuulet. Valvontakomissiolla ei ollut mitään tekoa sotasyyllisten kanssa. Yhtä lailla voidaan panna kysymysmerkki sille, vaatiko Neuvostoliitto todellakin turhaa sotaa pohjoisessa, vai onko tässäkin taustalla `Helsinginherrojen´ omat poliittiset pyrkyryydet. Asia johon yksikään ammattitutkija ei koskisi kirveelläkään, sillä se murentaisi koko herooisen sotahistoria-rakennelman.
Varmaa on vain että suomalaisten hyökkäyksillä ei ollut merkitystä saksalaisten vetäytymissuunnitelmille. Mitä nyt kenraalieversti Rendulic oli pakotettu jättämään jälkijoukkoja kolonnien turvaksi.Suomalaiset harvoin edes uskaltautuivat mittelöimään koska eivät omanneet raskaita aseita ensinkään, ja ammushuolto oli onnetonta tuhottujen siltojen vuoksi. Sinänsä sota ei palvellut tarkoitustaan. Ainoa mitä saatiin aikaan oli paikallisen infran tuhoutuminen ja sukupolvien mittainen hiljainen kärsimysnäytelmä joka jatkuu edelleen.
Suomalaisilla on tässä ollut aina yksi valttikortti ja se on se, etteivät ole näihin aikoihin välittäneet saamelaisista paskaakaan. Tämäkin näkemys tulisi hyvin esiin kun pintaa vähän raaputtaisi. Sen taustalla on tietenkin nämä herrassäätyjen esittelemät rotuopit ja integraatio-politiikat, joista tosin ruotsalaiset vetivät pidemmän korren nimeten saamelaiset suoraan ali-ihmisiksi.
Ajattelumalli näkyi jo Talvisodassa jossa lapin merkitys ei juurikaan ollut sen suurempi kuin Oulun ja Kemijärven tehtaat ja Tornion huoltoreitti Ruotsiin. Varsinainen lappi ei saanut aseita eikä miehiä, ja Päämajan suunnitelmissa lappi katsottiin alueeksi jota ei kannata puolustaa. Lappi talvisodassa onkin paikallisväestön sotaa muutamine rajavartijoineen, yli-ikäisine suojeluskuntalaisineen (nuoremmat vietiin Suomussalmen taisteluihin) ja Petsamon kaivosmiehistä koottujen kiväärikomppanioiden tarinoiksi, joiden tueksi saatiin sotamuseosta kaksi paraatitykkiä jostain sieltä Pietari Suuren ajoilta.
Jatkosodan vuodet ovat vieläkin murheellisempaa seurattavaa. Meillä on toki käyty keskustelua neuvostopartisaanien terrori-retkistä lappalaisalueille kovaankin sävyyn, ja syylliseksi osoitetaan yksipuolisesti Venäjä. Loppujen lopuksi kyse oli sotatoimesta. Silloin NKVD:ssä palvellut Juri Andropov, sittemmin KGB:n päällikkö ja Neuvostoliiton pääsihteeri, suunnitteli nämä retket Sorokasta käsin. Ideana oli terrorisoida lappalaisväestöä niin raakasti, että suomalaisten olisi vedettävä joukkoja rintamalta saamelaiskylien suojaksi, mutta kun suomalaiset eivät tehneet elettäkään, partisaanien terrorista luovuttiin asteittain.
Suunnilleen täältä Ranuan/Pudasjärven alueilta alkaa muistomerkkien ketju. Mainitaan erikseen että Ranuan lohkolta on raivattu kenties isoimmat miinamäärät vaikka tuskin niistä on näin pitkän ajan jälkeen vaaraa, vaikka sellainen jalan alle sattuisikin jos piipahtaa metsän puolella. Mielenkiintoista sen sijaan että lähes jokainen muistomerkki korostaa termiä "sotilaan velvollisuus". Siihenhän yleensä vedotaan kun ollaan tekemässä jotain vähemmän kunniakasta. Sotilas ei kysele, hänellä on velvollisuus sotilaana ja sillä selvä.Jostain tämän termin käyttö kielii.
Kyse ei oikeastaan voinut olla muusta kuin rasismista sillä jopa saksalaisjoukkojen komentaja Eduard Dietl suorastaan vaati Suomen hallitukselta siviilien evakuoimista koko itälapin alueelta, ei hallituspiireissä tehty koskaan etelässä elettäkään tähän suuntaan. Paimentolaisilla ei katsottu olevan sitä ihmisarvoa että heitä olisi kannattanut suojella.
Asenne näkyy lapissa tänä päivänä. Saksalaisturistit ovat aina tervetulleita kuten ovat olleet aina. Jokainen lapissa asunut ymmärtää että vain saksalaiset olivat itälapin turva ja ilman saksalaisia asiat olisivat menneet huonommin, ellei olisi peräti koko itälappi olisi ollut partisaanien kotikenttää jossa temmeltää vapaasti. Eteläsuomessa –kiitos sodanaikaisen propagandan- saksalaiset on nähty sen sijaan ihan päinvastoin `lapinpolttajina´ ja 20.vuoristoarmeijaa demonisoidaan edelleen kauhistelemalla tuhoja ja korostamalla sotavankileirejä muutellen niitä asteittain mielikuvissa keskitysleireiksi.
Omia tekoja on kovasti vieritetty niin sakslaisten kuin neuvostoparrtisaanienkin harteille. Jostain sekin kielii.
Niinpä poliittinen johto 1944 päätti sitten aloittaa sotatoimet muutenkin vetäytyvää armeijaa vastaan. Oliko tässä ylipäätään mitään mieltä, siihen vastatkoon tulevat ammattitutkijat. Hinta oli kuitenkin kova. Paitsi että saksalaiset olivat pakotettuja polttamaan koko maakunnan aggressiivisten suomalaisjoukkojen seuratessa, jälleenrakennus alkoi etelä-suomalaisella rakennusstantardilla, jossa alkuperäinen lappalaisperinne rakennuskulttuureineen kaikkineen käytännössä korvautui vieraalla rakennuskannalla. Kokonaan oma lukunsa ovat miinojen ja räjähteiden aiheuttamat tappiot, joskin niitä raivattiin sotien jälkeen hyvinkin aktiivisesti, mutta saksalaiset olivat ovelia ja katalia miinoittajia, joilla oli vain mielikuvitus kattonaan. Sen lisäksi maa pilkottiin ja ikiaikaiset nautinta-alueet täytettiin Karjalan evakoilla. Lappilaisilta ei kysytty mitään, ja kaikkein vähiten mielipidettä siitä, kenen syytä tämä kaikki viimekädessä olikaan.
Yhteenvetona voi todeta että Lapinsota oli täysin suomalaisten itsensä provosoima ja aloittama, ja propaganda tämän seikan piilottamiseksi voi edelleen paksusti. Samalla lappilaisten kärsimyksiä ja koko sotaretken olemusta piilotellaan, vähätellään ja vähän hävetäänkin. Partisaaniterrorissa ei nähdä malkaa omassa silmässä eikä sitä että väestö suorastaan syötettiin noiden sotarosvojen armoille. Että koko lapilla, lappilaisilla ei nähty sotavuosina minkäänlaista arvoa. Kaikki tämähän tulisi väistämättä esiin jos Lapinsodan taustasyitä ja motiiveja vain kaivaisi riittävän syvältä, joten sitä ei sitten kaiveta, ja silloinkin vain välttämättömien rintamatapahtumien osalta.
Ja tämä on se syy miksi Jukkis ei löytänyt kirjamessuilta yhtäkään teosta Lapinsodasta.
Jukkis