Ei tämä sitten mahtunut lyhytelokuvajuhlille. Oli se vähän odotettavissa etukäteenkin kun niissä on toisentyyppiset elokuvat huutoa. Toisekseen tiesin hyvin että tässä on sellaista tabu-aihetta mukana jollaisia ei katsota hyvällä nykypäivänä. Siinä esim pelataan tupakan kanssa liikaa, sotainvalidit ja -veteraanit esitetään vastenmielisinä ja lopussa piipahdetaan noituuden ja mustanmagian pariin. Luvassa on tottakai myös alkoholismia ja sitä maalaisyhteisöjen yksinkertaisia ihmisiä. Mitään ei kuitenkaan ole korostettu liikaa mutta luo kokonaiskuvan, jossa kellään ei oikein ole hyvä olla. Ollaan siis vuodessa 1964 ja sen heinälatoromantiikan mustalla puolella.
Suurin tabu käsittelee romaneja. Mustalaiset ovat ehdottoman kielletty ja kiusallinen aihepiiri. Osaksi romanikulttuuri itse varjelee miten heitä esitetään ja jokainen elokuvantekijä tietää, miten kaltevalla pinnalla on, jos aletaan syyttämään rasismista. Niinpä romaniväestömme on pelkkää ilmaa kulttuurisella pinnalla.
Ei sillä, kun me mentiin kuvaustauolla kauppaan noissa mustalaisrytkyissä niin tämä voi tuntua uskomattomalta mutta kirjaimellisesti tunsin ne katseet. Kuinka jokainen katsoo meidän lävitsemme katsekontaktia vältellen mutta kuitenkin sivusilmällä vilkuillen potentiaalisia mökkivarkaita. Yks äijä oli silmät sirrillään tuijottaen tuumivana mitä noissa vaatteissa on vialla...? Se oli ihmeellinen kokemus kun ympärillä on sosiaalinen tyhjiö. Ei sillä, koetan aina itsekin vältellä alitajuisesti mustalaisten näkemistä vaikka naaman edessä olis koko heimo. Oli vain erikoinen kokemus olla katseen toisella puolen... sellaista romaneilla varmaan on kaiken aikaa. Ihmekös tuo ettei heitä juurikaan näy mediassa ollenkaan. Median kamerasilmälle tätä vähemmistöä ei ole olemassakaan ja jos ja kun pistää mustalaisen pääosaan, voin kuvitella kuinka koko yleisö on vähän epämukavassa tilanteessa. Tätä on tabujen ravistelu.
"Oikeaoppinen veitsenisku lähtee aina alhaalta ylöspäin"
Toinen näkökulma olisi ollut esittää uhrit uhreina. Irtolaisnaiset ois voinu esittää järjestelmän uhreina jolloin nykypäivän kulttuurityypeille se olis voinu upotakin. Mutten halunnu, vaan halusin esittää asiat realistisesti. Sen ajan irtolaisnaiset olivat traumatisoituneita mutta myös vapaita kuin taivaanlinnut joita tosin riivasi huorahtava asenne, rivot puheet, alkoholismi ja varastelu. Järjestelmä, siinä ahdasmielisessä kontekstissaan oli vääränlainen ja loi tietynlaisia ihmisiä tietynlaisine käytöskoodeineen. Sitä eivät 1960-luvun elokuvan vielä kerro mutta esim marraskuun liikkeen kaltaiset tahot alkoivat tuoda epäkohtia esiin.
Tästä voipi niinku kattella...
Tässä siis on pyritty raakaan realismiin sellaisenaan kun se oli. Sopivasti huumorilla höystettynä ettei hommaan jää syyllistämisen tai sormella osoittamisen makua. Se on aikamatka vaarivainaan maailmankuvaan ja millaiset arvot hänellä aikanaan oli. Asioita joita on vaikea saada tietää jälkikäteen.
Onpahan nyt sosiaalipoliittista messuamista yhden hikisen lyhärin edestä mutta halusinpa nyt tuoda esiin mitä tällä haetaan sillä kaikkea on kuitenkin lievennetty niin, että sen aikaisen maailman erottaa vain rivien välistä. Anyway, antoisaa elokuvahetkeä.
Jukkis