Olen onnistunut synnyttämään yhden pienimuotoisen kinan facebookin puolelle kun olen mennyt sanomaan saksanpaimenkoiraa susikoiraksi. Osaltaan kyse on sukupolvien välisestä kuilusta, siitä mitä ennen sanottiin ja mitä sanotaan nyt. Koska tässä muutakaan niin tutustutaan susikoiraan ja sen lähihistoriaan.


Kun joku puhuu susikoirasta, sitä saattaisi kuvitella että puhutaan suden ja koiran risteymästä eli koirasudesta. Ne eivät ole kivoja olentoja ja niitä on syytä karttaa ja luonnossa tavatessa ampua pois. Sillä se on eläin jolla on suden voimat ja aggressiiviset pedonvaistot, mutta ei silti puoliksi koirana karta ihmistä. Kun jokatalvisissa jutuissa tulee puhetta suden vaarallisuudesta, vedotaan yleensä siihen että susi tappoi populaa nälkävuosina. Ne eivät ole totta poislukien sitä Turun juttua, ja silloin syylliseksi paljastui koirasusi. On kuulemma nykyisin täytettynä jossain eläintieteellisessä museossa.

susikoira roi
Susikoira Roi -kirjasarja paljastaa mikä on saksan paimenkoiran se oikea ja alkuperäinen nimitys.

Susikoira on oman sukupolveni tapa puhua saksanpaimenkoirasta. Termiä käytettiin vielä 1980 -luvulla ja lienee käytetty jo sotavuosista asti. Tiedä sitten kuka on mennyt noin suussa sulavasti lausuttavan nimen vaihtamaan saksanpaimenkoiraan? Selvästi uudet sukupolvet eivät termiä tunnista. Eivät tiedä mitään niistä ajoista ja joskus kun olen puhunut että nykyisin ei näe enää valkoista koiranpaskaakaan missään, katsovat epäuskoisesti. Jos ei ole elänyt, ei muista miten keväthanget toivat koirankakat näkyviin - silloin niitä ei korjattu - ja koko kaupunki lemusi huhtikuun ajan. Kaupungin saattoi tästä tuoksusta haistaa jo matkain päästä. Tähän keksittiin sitten patenttiratkaisuksi syöttää koiranruoassa kalkkia jolloin paska oli vitivalkoista ja haisematonta. Niinhän puuceessäkin kaadetaan kalkkia päälle. Sekin yksi pala lähihistoriaa jota ei kukaan vaali. ymmärrettävästi.

Eipä kukaan vaali sitäkään miten koko termi susikoira on syntynyt, sillä koirarodun synkkä maine on pyritty piilottamaan. Sehän oli pääasiallinen poliisikoira ja silloisessa maailmassa sen ainoa tarkoitus oli pelotella pahimmat rähjääjät ja humalaiset. Jokainen saattaa vetää vielä poliisia turpaan mutta koiran kanssa ei aleta. Siihen maailmanaikaan poliisi päästi vain koiran irti ja antoi sen hoitaa pidätyspuolen. Susikoiria siis pelättiin ja niillä oli se oma maineensa. Tästä se tuleekin se sana susi, joka lisäsi koirarodun kammottavuutta.

susikoira
Susikoira aloitti maineensa keräämisen SS-joukkojen `apusotilaana´ ja sittemmin armeijat ovat hyödyntäneet tätä lajia usean muunkin maan sotilas- ja poliisijoukoissa.

Suomen poliisilaitos lainasi koirarotua saksmanneilta sillä se oli pelätty SS-miesten seuralainen. Keskitysleirivangit eivät pahemmin viitsineet yrittäkään pakoon, kun aitojen välissä juoksenteli scheferitä ja joskus pullikoiva juutalainen tai venäläinen sotavanki sai maistaa hammasta. Susikoirasta tuli hyvin pian militaarisuuden ja ankaran yhteiskuntajärjestyksen symboli.

Käytännössä jokaisen SS-upseerikokelaan piti kouluttaa oma koiransa, leikkiä sen kanssa, kiintyä ja opettaa sille käskyt. Se oli kokelaan paras kaveri koulutusajan. Sitten saapasteli tupaan SS-majuri, kysyi osaako se komennot ja kuultuaan myöntävän vastauksen, käski ampua sen. Se joka alkoi siinä kohtaa itkemään, siitä ei ollut kuin tykinruoaksi itärintamalle. Se joka veti lugerin kotelosta ja ampui koiransa samantein, oli tietenkin upseeriainesta. Vai miten te kuvittelette keskitysleirien komendanttien valikoituneen?

Susikoira on päässyt maineestaan vasta vähän aika sitten. Susikoiran kutsuminen alkuperäisnimellään saksan paimenkoiraksi on osa sen maineenpalautusta, sillä pehmeämpi nimi on osa kennelien aloittamaa rehabilisointia. Tässä on auttanut sekin, että ilkeämaineisuus on siirtynyt asteittain dobermannien suuntaan ja nykyisin taitaa bulldozer olla tittelinhaltija. Ja onhan se niin. Ei susikoira ole mikää paha koira, vaan yhtä leikkisä ja ihmisrakas kuin muutkin koirarodut, olettaen että se kasvatetaan sellaiseksi. Minä olen vielä sitä sukupolvea joka muistaa toisenlaisen maineen, ja kiistatta on aina ollut levoton olo nähtyäni susikoiran lapsiperheessä, vaikkei tähän syytä olekaan.

Eikä se sitten niin kova koira olekaan. Nekalassa asuessani naapuritalon jätkä päästi aina susikoiransa vapaaksi ja sehän saalisti aina mun kissoja jotka tietenkin painelivat karkuun. Sanoin sille kyllä siitä, muttei kundi korvaansa lotkauttanu. Kerran kissa koetti karkuun puisia tikapuita ja lipesi niin, että putosi suoraan koiran eteen. Kyllä kuulu piskin ulina ja vinkuna kauas kun katti karvajalka repi sen naaman kynsillään ja eläinlääkäri ponnisteli kovasti pelastaakseen sen toisen silmän jonka kynsi oli naarmuttanut. Sai helkutillisen laskun jota tietenkin kieltäydyin maksamasta. Muistaakseni annoin katille illalla oikeita silakoita, olihan se sen ansainnut. Ei se kaverikaan sitten koiraansa pannu remmiin muttei se paljoa pihasta sitten lähtenyt ja meidän pihan kiersi tosi kaukaa.

Saksan paimenkoira on mulle ikuisesti susikoira ja se että termiä käyttää tai on käyttämättä, kielii syntymävuoden.

Jukkis
Gravatar
juppe
Lampaita paimentamaanhan noi on jalostettu. Sotakoirissa on vaan sellanen vika, että ne on vaarallisia mulkuille omistajille ja sen takia ne ei sopinu natseille.
Piilota kommentointilomake