Minä kun aina puhun sodasta niin mitä teki oma sukuni? Kun tuossa edellisessä kirjoituksessani viittasin mummooni sota-aikana niin yhtä hyvin sitä vois kertoa mitä isovanhempani oikein duunasivat silloin. Minähän olen sitä sukupolvea jolla ne oli vielä isovanhemmat. Nuoremmilla tuskin on sitäkään kosketuspintaa enää jäljellä. Tässä tarinassa ei tietenkään ole yleviä LottaSvärd -juttuja, ylennyksiä saati ensimmäistäkään Mannerheim -ristin mitalia. Nämä ovat sitä sotavuosien arkea joista ei muistelmia kirjoiteta.


Isän puolelta katsastaessa ei iso-isäni ollut sodassa ensinkään. Ei ollut käynyt armeijaakaan. Kun se oli intti-ikäinen joskus 20-luvun puolivälissä, ei silloin ollut vielä Suomen armeijaa vaan Suomen Valkoinen armeija. Isoisäni jonka vanhempi veli ammuttiin Kalevankankaalla, ja toinen läpikävi Tammisaaren vankileirit, ei varmaan omannut kovinkaan suurta motivaatiota. Tunne oli varmasti molemminpuolinen sillä suoria punikkeja ei armeijaan otettu, ja pikkuvelikin oli rajatapaus. Se pääsi sieltä pois esittämällä hermosairasta.

Se oli sen jälkeen metsähommissa mutta ei fysiikka kestänyt. Elätti itsensä mitä ihmeellisemmillä tavoilla; oli valokuvaajana Koskipuistossa ottamassa ohikulkijoista kuvia. Voitti kortissa kokonaisen maatilankin jonka myi säälistä isännälle takaisin kahdesta viinapullosta. Sodan aikana, kun kaikesta oli pulaa, nosti Kaukajärvestä sinne 1930-luvulla heitettyjä gummirenkaita ja myi, eikä kukaan nirsoillut. Haki kuorma-autollaan kokonaisen sianruhon joltain maatilalta ja trokas mustassapörssissä. Sellainen bisnesmies se oli sitten koko ikänsä. Loppuvaiheessa 60-luvun alussa heitti lestiä kotoaan. Se oli sitä sodanjälkeistä aikaa kun jokainen sai elättää itsensä kuten halusi eikä veroja peritty, saati ollut mitään byrokratiaakaan. Ehti toimia asioitsijanakin. Se on sellainen maallikko-asianajaja ja tiettävästi oikeudessa puolusti miestä joka halusi hypätä tehtaanpiipusta itsekeksimällään laskuvarjolla. Hävisivät tosin. Lopulta sen viina vei ja maksakirroosi niittasi niin aikaisin, etten minä sitä ehtinyt näkemään.

Kommunisti se ei ollut koskaan vaikkakin nimi löytyy Valpon arkistosta Suomi-Neuvostoliitto -seuran jäsenenä. Oli maamme ensimmäisiä helluntaissaarnaajia ja jäänyt historiaan siitä, että oli ensimmäinen joka erosi kirkosta. Kun se tuli mahdolliseksi 1922, jos muistan vuoden oikein, se seisoi kirkkoherranviraston ovella jo aamukymmeneltä kun ovia avattiin. Jos joku toinen jossain päin suomea seisoi samalla tavalla, ja ehti toimittamaan eroamisensa minuuttia kahta aiemmin, siitä ei ole tietoa. Kirjoitti 1945 kirjankin "syytös kirkkoa kohtaan" jonka radikaalin luonteen takia suvun naiset vaikenivat siitä niin, että minäkin sain asiasta tietää vasta aikuisiällä ja sekin sattumalta. Sellaisen muuten jos olisi kirjoittanut sota-aikana, olisi varmuudella päätynyt Kakolaan.

valpo
Valpo järjesti keväällä 1941, sodan alla, tutkimuksen epäilyttävästä aineksesta johon itseoikeutetusti kuului jo pelkkä Kansanlehden tilaaminen.

Varma en ole mummostani mutta ymmärtääkseni sota-aikana siivosi rautatieasemaa. Muisteli kuinka sen perällä oli pieni poliisiasema jonne konstaapelit kiikuttivat retkuja ja mätkivät niitä pampuilla että huuto kuului ulos asti. Sehän oli silloin poliisin pääasiallisin rooli; pitää väki kurissa ja varsin ankaralla tavalla. Pienikin suunsoitto humalaiselta tiesi sille välitöntä selkäsaunaa. Ei sillä, siinä sivussa mummo trokasi sakariinia ja rautatieasema oli hyvä kaupittelupaikka kunnes kohdalle osui siviilipoliisi. Vaarin sisko sen kävi puhumassa ulos kaupunginvankilasta joka silloin sijaitsi siinä Raatihuoneen takana. Poliisimestari antoi armon käydä oikeudesta. Tästä mustanpörssin jutusta saa ehkä vääristyneen käsityksen. Jatkosodan vuosina kaikki oli kortilla ja niin niukasti, että elintarvikekorteilla ei kerta kaikkiaan vaan elänyt vaan laihtui ja nääntyi. Mustapörssi oli tämän takia niin laajaa, että käytännössä jokainen sieltä oli pakotettu ostamaan. Jopa toinen mummoni, joka oli ikänsä nuhteeton ja hurskas ihminen, joutui poliisin pakeille kun se oli myynyt elintarvikekorttinsa jollekin toiselle, jota se itse ei tarvinnut.

Eipä ollut mummonikaan mikään valkoisen vallan kannattaja. Sehän asui Kiikassa kapinavuonna. Historiankirjasta olen lukenut että kun valkoiset tulivat Kiikkaan, heidän ensimmäinen sotatoimensa oli panna työväentalo palamaan. Kylässä kahakoitiin hetken ja mummo muisteli kuinka teinityttönä juoksi Kiikansillan yli luotien viuhuessa, sen rautaisen jos olette käyneet, kun valkoiset ampui töyräältä sillalle sen yli juoksevia pakolaisia. Luodit vain kopsahtelivat ja kilisivät sillankaiteisiin.

Meidän ainoa sotasankari löytyykin äidinpuolen vaarista. Se oli jo vanhempaa ikäluokkaa ja reserviläinen. Talvisodan oli jossain Summan viereisellä kaistalla, ja suht rauhallinen lohko, koska venäläisten tykit ei yltäneet perille asti. Asemien edustaa ei-kenenkään-maata ne kyllä moukaroi kiitettävästi viikkokaupalla. Ei se kuitenkaan niin rauhallinen ollut, etteikö venäläisten ruumiita olisi käytetty istuimina kun oli tupakkatauon paikka. Tiedusteluretkillä sekin kävi. Yöpimeällä hiipivät vihollisen nuotiotulien liepeille josta kuului vain hiljaista puheensorinaa ja balalaikan soittoa. Sitähän se muisteli katkerana koko ikänsä kun oli ollut jouluaaton vartiossa ja sinne tuotu kinkku oli kaluttu luita myöten. Se oli temppu jota se ei koskaan antanut anteeksi. Siihen aiheeseen se palasi kerta toisensa jälkeen.

Jatkosodassa se piti päiväkirjaakin. Sodan ensipäivinä on vielä pitkät litaniat mutta mitä pidemmälle sota eteni ja väsymys voitti, sen niukemmaksi maininnat käyvät. Olen kyllä ne kuullut kun se kerran puutarhassaan pienessä pätkässä niitä esitteli syöksyen välillä vadelmapuskaankin ilman ollessa täynnä lyijyä. Sehän joutu tekemään saman tempun mikä tapahtu elokuvassa Rukajärven tie. Joutui ylittämään "vapaaehtoisena" sillan tietämättä onko toisella puolen ryssä asemassa. Siitä se näki uniakin. Kriittisin paikka sillä tiettävästi oli kun se nojaili koivuun ja siihen napsahti luoti, ihan korvan juureen. kanervikossa väijyi venäläinen muutaman kymmenen metrin päässä ja kun vaarikin paineli maata vasten, alkoi hermopeli. Meni muutama kymmenen minuuttia kunnes veli venäläinen vakuuttui että osui ja toinen kuoli. Nousi ensimmäisenä pystyyn ja se olikin elämänsä viimeisin virhe.

Se oli kumminkin vanhimpia ikäluokkia, niitä jotka kotiutettiin jouluna 1941. Koettivat sitten rakentaa taloa Härmälään ja lapsia syntyi. Vaari oli sitten töissä Tampellassa siinä missä mummo Finlaysonilla. Nehän ei siis olleet tehdastyöläisiä vaan sotateollisuuden palveluksessa. Sehän tarkoitti että työ oli velvoittavaa; siitä ei saanut ottaa lopputiliä, eikä edes vaihtaa työpaikkaa. Ei saanut sanktion uhalla jäädä rokuliin eikä - herra paratkoon - järjestää mitään työnseisauksia tai lakkoja. Urakkavauhti korvattiin ylitöillä ja kukaan ei lähtenyt kotiin ennenkuin päiväurakka on valmis. Tästä sodan työtahdista sitten lakkoiltiinkin rajusti 1945 kun herrat olisi mielellään pitäneet urakkamäärää vielä rauhan aikanakin.

Vielä niiden pieneen kopposeen muutti evakkoperhekin hetkeksi. Olohuoneeseen. Se oli sitä aikaa se. Tuskin kukaan halusi evakkoja kotiinsa mutta se valtakunnallinen projekti meni aikas jämerästi tuolla tavalla. Motivaattorina sotatila, sillä jos joku sanoi ei evakoille, saattoi äkkiä joutua silmätysten ankarailmeisen majurin kanssa, joka pelotteli työleirillä ja suonkuokkimisella. Totteleminen oli päivän sana ja etiikan puolesta jos ei tottele - rangaistaan.

Vaarin ongelma oli että se traumatisoitui sodassa jotenkin. Se oli äkkipikainen ja varsinkin humalassa. Olkoonkin että selvinpäin hakkasi nyrkillä koiransa hengiltä kun se oli purenut postinkantajaa. Voi sen ymmärtää koirankin vinkkelistä. Ne oli yhtä nälkäisiä ja aggressiivisia kuin ihmisetkin silloin. Nälkäisenä oleminen ei tee kenestäkään liberaalia. Nyrkkeilijä taustaltaan ja muutenkin sitä piinkovien sukupolvea joka jo ennen sotaa oli kokenut kieltolain ajat Kotkan satamakortteleissa, jossa luuvitoset puhuivat merimiesten maailmassa. Sodan jälkeen sille tuli mööpelikauppias joka lupas kalusteet jotka maksoi suurin piirtein yhden ihmisen vuosipalkan edestä, ja saatuaan rahat, ei siitä mitään kuulunut. Hakivat sen oikeuteen jossa oli muitakin asianomistajia mutta huijari vain levitteli käsiään. Siitä se sai kuitenkin tietää missä se asui ja meni sinne kerran kännipäissään ja hakkasi sitä niin, että ukko polvillaan pyysi armoa. Huijarin 18-vuotias poika päätti pelastaa isänsä ja hiipi selän takaa, mutta pappa oli nopeampi. Se tinttas nuorukaista niin että tältä puhkesi silmä. Joka lauantai kun se veti viinaa, se päätti lähteä uusintakierokselle mutta mummo puhui sen aina ympäri. Tai pikemmin otti selkäsaunan huijarin puolesta. Mummo oli ihan vastakohta. Se oli sellainen hieno luonne, vähän aristokraattinen, joka olisi saanut paljon hyvää aikaan, jos olisi syntynyt parempaan sosiaaliluokkaan. Kyllähän se miehensä sitten kesytti ajan kanssa kun ikää ja viisautta tuli. Miehet yleensä oli tuollaisia sotien jälkeen.

Ne oli semmosia ihmisiä. Köyhiä. Sitä maan hiljaista enemmistöä joka on kuitenkin avittanut meikäläistä näkemään sitä sotavuosien arkea, joita ei juhlaopuksiin paineta. Sotavuosissa on kuitenkin jalostavaa sillä se nähdään osana kansakunnan suurta kertomusta ja uhrivalmiutta. Sodanjälkeistä aikaa, käytännössä 1950-lukua, en ole nähnyt yhdenkään ikäihmisen muistelevan millään lailla. Aikakausi jälleenrakentamisineen ja -asuttamisineen kun jatkui jossain muodossa aina 1960-luvun alkuvuosiin asti. 1950-luku tuntui olevan ahdistavaa aikaa. Silloin ihmisen arkeen kuului vain harmaata elämää raatamisineen onnettomalla palkalla ja viikko päättyi aina yleiseen saunaan menemiseen. Siellä ne roikkuivat vieri vieressä naulakoissa - puujalat. Muisto taisteluista.

Jukkis


Piilota kommentointilomake