Jos tekisin eläissäni vielä toisenkin sotakirjan edellisen jatkoksi niin ainakin aihepiiri olisi selviö. Se olisi arktiset merisaattueet eli ns PQ -saattueet Halifaxista Murmanskiin. Tästä näkee miten paljon "Saattue Murmanskiin" alkoi allekirjoittanutta inspiroida ja aloin selvittelemään asiaa. Onneksi en kirjoita, olkoonkin että ensimmäinen luku alkaa olla jo hahmollaan ja tarinan runko alkaa päässä muotoutua.


Olen ollut hissuksiin muutaman päivän ja tapaan niin tehdä kun jokin aihe saa intohimoihinsa. Onhan se aihe. Churchill kutsui niitä maailman pahimmiksi matkoiksi ja oikeassahan hän oli. Laski kyynisesti että jos 50% rahtilaivoista pääsee venäläissatamiin, on se itsensä maksavaa. Tosin on olemassa uuttakin näkökulmaa jonka mukaan koko saattuekuljetusten arvo oli lähinnä symbolinen ja se oli turhaa miesten ja laivojen tapattamista. Kiintoisaksi sen tekee että niin monta purkkia kuin pohjaan menikin lentohyökkäysten ja torpedoinnin seurauksena, vihollinen jäi silti sivuosaan kun painittiin sääoloja vastaan jotka olivat huomattavasti vaarallisempia.

convoy 1
HMS Edinbrurgh hetkeä ennen uppoamistaan. Sukellusvene täräytti sen Barentsinmeren pohjaan. Kuulu se on sen vuoksi että sen lastina oli "Stalinin kultaa", kultaharkkoja joilla maksettiin avustussaattueiden sisältö. Harkot tiettävästi nostettiin Brittihallituksen toimesta 1980-luvulla koska laiva julistettiin hautarauhan alaiseksi eikä haluttu sukeltajien sinne eksyvän.

Jos tekisin sotakirjan niin ainakin huomaisin sellaista mihin toiset eivät ole kiinnittäneet huomiotaan - sääsodankäyntiin. Säällä oli näissä taisteluissa etu puolustajan tai hyökkääjän eduksi riippuen manööverin luonteesta. Sumu saattoi pelastaa rahtilaivan, myrsky auttoi sukellusvenettä pakoon ja pakkanen hidasti kuljetusaluksia. Jotkut laivat jämähtivät jäihin ja odottivat kuukausikaupalla kevättä. Säätä tarkkaili pieniä saksalaisyksiköitä jotka pantiin mittaamaan säätä huippuvuorille tai novaja zemlijalle ja jotka piileksivät siellä hyvin naamioiduissa mökeissä.

convoy 2
Öljy oli haaksirikkoisen pahin kiusa. Varsinkin jos se syttyi palamaan oli loppu kaikkea muuta kuin kaunis

Jos tosiaan tekisin aiheesta kirjan on jo merimiesten olot kuvaamisen arvoiset. Vuorokaudessa neljä tuntia unta, ravinto pelkkää laivakorpun päälle pantua suolalihaa ja loppumaton rasitus. Merisairaudet sitä luokkaa että alkoivat jo oksentamaan verta. Alakannella miestappoja, kapinoita ja yläkannella katkeamispisteeseen ajettuja upseereita joita odotti satamassa mielisairaalan ambulanssi. Ne tarinat muodostavat jo ensimmäisen tason, toisen Barentsinmeren viheliäiset sääolot ja kolmannen vasta varsinainen upotussota. Ymmärrettävästi torpedo laivan kylkeen oli väistämätön kuolemantuomio talvimyrskyjen raivotessa 30 asteen pakkasessa. Kaksi minuuttia hyytävässä merivedessä riitti kuolemiseen sillä mikään sydän ei kestä viidenkymmenen asteen eroa.

Ei kuitenkaan aina. Kun laivaan osuu, se valuttaa öljynsä ympäröivään mereen. Öljy muodostaa kalvon joka peittää merimiehet ja tekee heidän uimisensa mahdottomaksi ja pelastusveneeseen kiipeämisen liukkaaksi puuhaksi. Vaan oli siinä etunsakin. Kalvo joka peitti merimiehet, toimi myös hyvänä kylmäeristeenä ja tarjosi lisäminuutteja mikäli pelastus oli näköpiirissä.

Asiassa oli toki muttansa. Varsinkin tankkereiden kohdalla kävi usein niin että öljy syttyi palamaan ja tällöin hypittiin suoraan pätsiin ja pian meressä kellui ihmissoihtuja.

convoy 3
Pakkasessa jokainen pärske jäätyi kannelle välittömästi ja jääkerrokset ilmestyivät toinen toistensa päälle. Lopulta kun nokkapainoa alkoi olla 500 tonnia, alus upposi. Sitä jouduttiin hakkaamaan irti ja varsin monet laivat upposivat jääpainon vuoksi.

Saattue Murmanskiin kirjassa oli kohtaus jossa HMS Ulysseyksen miehistö seurasi voimattomana palavia merisotilaita ja kun muutakaan ei ollut tehtävissä, armollisesti ajoivat laivalla päältä ja antoivat tuskattomamman vaihtoehdon murskaten naapurilaivan miehistön potkureihinsa. Kirja tuntuu pohjaavan tositapauksiin, joskin ne kaikki on sijoitettu kuvitteellisen HMS Ulysseyksen tarinaksi. Tämän tarinan todenpohjaa en ole muista yhteyksistä vielä löytänyt. Lähin vastine on saattue PQ 8 alus Harmatris jonka kannelta seurattiin tankkeripaloa ja sen miehistön elävältä palamista kun meri paloi kauttaaltaan.

Loppujen lopuksi ei tästä aiheesta paljoa kotimaista kirjallisuutta ole. Edellä mainitun Saattue Murmanskiin ohella löytyy muisteluromaani Saattuekapteeni ja molempiin pitää romaaneina osata suhtautua varovasti tosiasioidensa puolesta. Sitten on PQ 17 ihan oma tietokirjansa mutta enempää en tiedäkään. Tiedän vaan että hyvä kirja löytää aina yleisönsä. Ei kovin pitkälle kuulunut Valtakunnan katonkaan myyntikello mutta niin vain sen on yleisö löytänyt. Aavistaen että ihan tyhjänpäiväinen lukuhetki se ei ole ja samaa koetetaan uudelleen.

Jukkis
Gravatar
juppe
Ei se ollu symbolista vaan lastista puhuttiin paskaa. Venäläisillä oli pulaa räjähdysaineista, mutta matka suju mukavammin kun miehistö kuvitteli, että ruumassa oli kakaopapuja.

https://archive.org/details/RussiaFights-nsia/page/n15/mode/2up

Piilota kommentointilomake