Populaari

Kaikenlaisia arvosteluita
Pakko mun on jotenkin purkaa pettymystäni kun sitä elokuvieni viimeistä ei sitten taideta nähdä. Korona on wirallinen peruutussyy, enkä siitä lähde nyt vänkäämään, vaan hyväksyn asian kuten se on. Mutta saa sitä silti sydän murtua ja pettymyksen määrä on varmaan muillakin melkoinen. Tilitän tässä nyt tuntojani josko huomenissa jo pääsisi asian yli.

Tunnustan suoraan että olen harvinaisen huono lukemaan romaaneja, ja sen kautta myös mitä huonoin romaani-arvostelija. Yritän kuitenkin parhaani. On olemassa syynsä miksi sellaiseen tartuin, ja sen nimi on Punaisen lohikäärmeen silmä. Kahlattuani läpi sen jykevät yli 400 sivua, teen siitä tietenkin arvostelunkin, että jotain hyötyä olisi muillekin lukukokemuksestani.

Pieni pätkä, tai pikemmin otos tulevasta mestaristeoksestani esitetään nyt ja tässä sateisen lauantain kunniaksi. Melkein viikko meni näiden efektien tekoon ja lopputulos silti armottoman kömpelö ja pienen pieniä virheitä jotka näkyy katsojalle asti. Uusiksi menee, sille ei mitään voi. Mutta kattelkaa nyt puolivalmista tällä kertaa. Eikö olekin kannustavaa?

Anteeksipyytely on ollut viime aikojen tapa, joka alkujaan on saapunut Yhdysvalloista. Siellä on vuolaasti pyydelty anteeksi menneitä ihmisoikeusrikoksia, kuten vaikka neekeriorjuutta. Meillähän anteeksipyytelyn taito nousi tapetille kun Pirkka-Pekka Petelius pyysi saamelaisilta anteeksi vanhoja sketsejään. Yksi anteeksipyyntö silti vielä puuttuu. Se keskeisin.

Kävin tossa luontokuvailemassa ja kun ei nyt muutakaan maailmalla tapahdu, kerron ittestäni ja omista visioistani. Sen voin luvata että nyt on tulossa elokuvaa jonka taustat on kuvattu kännykällä ja se on jotain se, ainakin jossei se näy laadussa. Koetan vaan näillä jutuillani inspiroida muitakin toteuttaan itseään, jos sisäistä paloa vähänkään löytyy.

Kerrotaan nyt trilogia loppuun kun kerran aloitinkin. Mainitaan erikseen ns. viimeinen kuvauspäivä. Ne jotka jäi rästiin eli kaikki trikkikuvat. Ilman sen kummempia ajelin Vantaalle johonkin liikuntapuistoon jossa vallattiin joku leikkipuisto jossa oli sellanen roikkumateline. Sen kummempaa studiota ei tarvitakaan.

Viimeinen kuvauspäivä ja virheiden suma. Aina se alituinen kiire ja sateen uhka takasi, ettei sitä menty kun juosten kusemalla. Asiaa ei ainakaan auttanut tuulenhumina joka otti äänityspuomiin ja repliikit sai sanoa uudestaan ja uudestaan.

Onko Suomessa kadonneita siviilisaatioita? Kysymyshän on kutkuttava ja varmaan herättäisi mielenkiintoa. Ainakin itse uskon että siitä saisi oivan kirjankin aikaan, jos vain saisi repäistyä itsestään. Mikä mukavinta, kun jokaisen ammoin kadonneen kulttuurin saisi tehdä artikkelimaisessa muodossa, se olisi letkeämpää ja helpompaa.

Niin vaan kävi että kateissaololleni löytyi selitys. Tekemässä elokuvaa. Tiettävästi ohjaajaurani viimeisiä. Tämähän piti purkittaa jo kaksi vuotta sitten, mutta jonkinlainen saatanallinen kirous leijui sen päällä ja se saatiin tehtyä vasta nyt. Onko sitten kypsyttely hyvästä vai pahasta, sen näkee sitten.

Tuli tossa käytyä tässä välipäivinä Riikassa päivittämässä käsityksiäni tästä maasta, kun en siellä vähään aikaan ole ollut. Enkä sitä nytkään paljoa ehtinyt katsoa, muutaman tunnin, mutta paikat oli tuttuja vanhasta norsunmuististani. Tää on siis taas näitä matkareportaaseja joihin ootte jo kurkkuanne myöten täynnä, mutta kerran vielä ja tunteella.