Kammannut ja töllännyt Netflixiä yhä ahkerammin enkä minä osaa oikein syyttää siitä että on astunut halvan lajityypin Truecrimen maailmaan. Neflixin tosirikos dokkarit osoittavat kuitenkin jollain lailla lahjansa etsimällä niihin uuden näkökulman. Aikansa kohutapaukseen, eli Yorkshiren viiltäjään on etsitty oiva näkökulma siitä, että viiltäjä sai riehua siitä yksinkertaisesta syystä, että sen ajan poliiseilla ei ollut hajuakaan miten jutussa pitäisi edetä ja mehän tiedämme että kaveri jäi sittemmin kiinni ihan sattumalta. Oikeastaan se keskittyy enemmän sen ajan junttipoliisien ilmaan huitomisineen kuin vakavaan poliisityöhön.


Yorkshiren viiltäjä ei ole minulle mikään uusi tuttavuus. taisin lukea siitä Alibista jatkokertomuksen jo 80-luvun puolella ja kerran telkkarista katselin aiheesta dokkarinkin. Ei siis voinut odottaa mitään mielenkiintoista ja pitkään välttelin Netflixin dokkaria koska aattelin sen olevan samaa kauraa. Eläkkeellä olevat poliisit muistelevat, joskus ääneen pääsee omainen ja väliin aikalaista uutiskuvaa uuden uhrin löytymisestä. Ei se sitten näin ollutkaan kun lopulta siihen tarrasin.

Se että viiltäjä sai riehua niinkin monta vuotta ja jättää melkoisen uhrimäärän taaksensa, johtui poliisin tunaroinnista. Ei siinä saa silti epäoikeudenmukainen olla. Sarjamurhaajien kulta-aika oli juurikin 1970-2000 -luvuilla kun uudenlainen rikostutkinta, profilointi oli vasta alkutekijöissään. Onhan se neulan etsimistä heinäsuovasta jos joku valitaan henkirikoksen uhriksi tyystin sattumalta ja tekijä iskee nopeasti, eikä jätä jälkiä. Pitäen tarkan vaarin, ettei häntä näe kukaan. Väkisin siinä on murhatutkija sormi suussa.

Yorkshiren viiltäjä oli kuitenkin poikkeustapaus siinä mielessä, että se oli niin epäkelpoa poliisityötä jopa aikalaishengessä että tapauksen selvittyä kiitosten sijaan jaeltiin potkuja, eläkkeelle menoja ja siirtoja ratsuväkipoliisiin.

Keski-ikäiset 45-55 -vuotiaat miesetsivät olivat oman aikansa lapsia. Armottomia sovinisteja. He päättivät että uhrit olivat prostitoituja ja siinä teoriassa pysyivät. Jokaisesta uhrista leivottiin aina huonomaineinen nainen, oli siihen aihetta tai ei. Se että joku yksinhuoltaja nukutti lapsensa ja lähti juomaan lasin kaksi siideriä johonkin tanssiravintolaan, teki hänestä suoraan maailman vanhimman ammatin harjoittajan ja näin tekijä saatiin pysyttelemään puitteissaan jotka poliisit säätelivät. Tietenkin oli myös uhreja jotka eivät olleet mitenkään liitettävissä prostituutioon, ja tällöin puhuttiin enemmänkin oheisvahingosta - viiltäjälle oli tullut virhe. Tässä oli jo virheistä ensimmäinen. Alitajuisesti he etsivät vuoden 1888 viiltäjä-Jackia eivätkä Yorkshiren viiltäjää. Etsiessään huorien murhaajan sijasta naismurhaajaa, he jättivät kaikki aiemmat päällekarkaus-ilmoitukset huomiotta. Niistä he olisivat heti saaneet silminnäkijäkuvauksia jotka olisivat auttaneet tekijän tunnistamisessa.

0 Josephine Whitaker Murder

Toki viiltäjästä oli tunnistekuva. Joku oli jäänyt henkiin päällekarkauksesta ja kuvaili kiharatukkaisen afrokampauksen helposti tunnistettavine viiksineen ja partoineen. Se kuitenkin jätettiin huomiotta kun joku pilailija lähestyi kahdella ilkkuvalla kirjeellä ja myöhemmin C-kasetille äänitetyllä puhenauhalla. Nauhalla oli niin ilmeisiä virheitä että se olisi pitänyt heti nähdä pilailijan tekemäksi mutta siitä tuli päinvastoin päätutkintalinja. Umpikuja joka maksoi kokonaisen vuoden ja yli miljoona puntaa ja samaan aikaan päätutkija menetti hermonsa jos joku vain vilauttikin tunnistekuvaa. Kerättiin myös tyystin hyödytöntä kortistoa eri autojen omistajista, ilmiantopuhelimen soitoista ja vaikka mistä. Siitä tuli arkistojen mammutti joka oli vaarassa romauttaa poliisilaitoksen lattian ja sitä piti tukea alhaalta päin teräspylväin.

Tiedettiin sekin että kahdesti viiltäjä oli palannut rikospaikalle. Silloin ei tietenkään voitu tietää että himomurhaajat käyvät murhapaikoilla hekumoimassa koska profilointi ei vielä ollut saapunut Britanniaan. Kenellekään ei tullut mieleenkään tarkkailla murhapaikkaa ja napata tekijä verekseltään. Sen sijaan sovinistinen asenne keksi naisten kotiintuloajat. Naisten pitää olla kotona virkkaamassa ja jättää juhlimiset miehille ja jos pakko on juhlia, vain miespuolisen kanssa. Sanomattakin selvää että sen ajan naisasianaiset pöyristyivät. Mielenosoituksia järjestettiin ja suhteet poliisiin huononivat.

Tarinan lopun me tunnemme. Yksittäinen konstaapeli pidätti kuvaukseen sopivan miehen, ja ennen kuulustelua kävi nuuskimassa seutua jossa tämä yksinäinen ajelija kuljeskeli. Tienvarresta löytyi vasara ja jokin teräase ja sen avulla konstaapeli sai tunnustuksen. Monta tunnustusta. Tapaus selvisi ja rikostutkijat lehdistötilaisuudessa naureskelivat helpottuneina. Eivät nauraneet kauan kun tapauksen jälkipyykki alkoi. Tekijäksi varmistui Peter Sutcliffe ja ilmeni että häntä oli puhuteltu kaikkiaan yhdeksän kertaa episodin aikana. Kerta toisensa jälkeen tämä oli autoineen havaittu punaisten lyhtyjen alueella ja pidätyksen tehnyt konstaapeli oli ensimmäinen joka huomasi hänen ajelevan väärennetyillä rekisterikilvillä. Kukaan ei aiemmin edes huomannut hänen viiksiään ja partaansa vaikka kuva siitä roikkui jokaisen poliisilaitoksen seinällä.

Kuten sanottua, potkuja ja siirtoja vähäpätöisiin tehtäviin jaeltiin urakalla. Jokin suuri muutoskin tapahtui poliisilaitoksen sisällä ja vanhan kaartin sovinistiset paksunahkaiset poliisit korvattiin nykypäivän vaateita vastaaviksi rikostutkijoiksi. Tapauksen jälkeen myös naispoliisit alkoivat ilmaantua sillä koko 120 -henkinen tutkijakaarti koostui lähes yksinomaan keski-ikäisistä miespoliiseista jotka jahtasivat sokeudessaan vain huorien murhaajaa.

Olihan tuossa dokkarissa näkökulmaa. Ei se miten alkeellista sarjarikollisten etsiminen silloin oli, vaan miten kelvotonta se oli jopa aikalaishengessä. Jos tämän yhyttää aiemmin katsomaani tunnustaja -Lucasiin joka pisti poliisin hybrikseen tunnustamalla mitä tahansa, niin poliisi-kriittinen näkökulma tekee vaikutuksen. En minä enää osallistu siihen arvostelijoiden kuoroon joka moittii Netflixiä rikosdokkareista. Selvästi sillä on uniikki ja älyllinen näkökulma joita perinteisten dokkarien tekijät välttelevät koska eivät halua rikkoa välejään poliisin kanssa esittämällä arvosteluja. Harmillista kyllä, lajityyppi on pian katsottu ja rikosdokkaripuolella jäljellä ovat enää joko sarjamurhaajien haastattelut, joita en aio katsoa, sekä se toinen näkökulma eli sadistisemmat banaalit versiot joiden katsomisessa ei tälläinen hienostuneiden ja älyllisten rikostutkimusten seuraaja näe oikeastaan mitään mieltä.

Toki seuraan dramatisoituja sarjojakin. Harvinaisen hyvä oli sarja jossa seurattiin FBIn profilointiyksikön syntyä, Unabomberin jahtaamista ja viimeksi sain katsottua Epäuskottava -nimisen sarjan. Se kertoi nuoresta tytöstä joka sanoi joutuneensa raiskatuksi ja jonka tarinassa oli niin paljon aukkoja että miesetsivät pistivät hänet lujille ja myöntämään keksineensä koko jutun. Myöhemmin tuli vielä syyte väärästä ilmoituksesta. Samaan aikaan kun naapurikaupungissa kaksi naisetsivää jahtasi sarjaraiskaajaa... Jäi mieleen siinä että kerrankin näyttelijäkaartia ei oltu haettu mallitoimistosta vaan kaikki olivat uskottavan oloisia ihmisiä ja toisekseen siinä ei taidettu kertaakaan ammuskella tai ajaa katoilla toisiaan takaa.

Jukkis
Gravatar
juppe
Toihan meni niin, että vaikka liftareita löyty paljon tapettuina ja raiskattuina ja sen takia varoteltiin, ettei pitäisi liftata. Jos joku oli tappanu niitä useemman, niin se oli aika yks vitun hailee, koska se oli vaan marginaali-ilmiö ja suurin osa tappajista jäi vapaalle. Luultavasti se oli vaan sitä, että monen piti kokeilla itte kun näitä tapauksia oli otsikoissa.

Myöhemmin tuli nää true crime -viihdekirjailijat ja teki sarjamurhaajista hirviöitä, vaikka ei niillä sillon aikonaan ollu mitään ihmeempää väliä. Jotkut harvat ihastu julkisuuteen ja julkisuuskin tykkäs niistä, mutta suurin osa sillosista sarjamurhaajista ei kiinnostanu ketään.

Noi viiltäjäthän oli jo siinä vaiheessa pelkästään ikävystyttäviä kun niitä on ollu iät ja ajat. Viiltäjä Jack oli vaan yks monista ketkä tappo silleen prostituoituja ja sen kanssa samaan aikaan ja samalla alueella pyöri kollega tai kaks, mikä teki murhien selvittelemisen aika vaikeeks, mutta myöhemmin siitä on valehdeltu jotain erikoista.

Gravatar
juppe
Jos sä meinaat sitä järvisarjamurhaajaa vielä ihmetellä, niin se on kai tämmönen muoti-ilmiö kun uutisista oppii, että juopon voi tönästä järveen ilman kiinni jäämisen riskiä.

Yhdessä vaiheessa naisia kuristettiin kerrostalojen kellareissa kun joku oli onnistunu tekeen sen jäämättä kiinni, mutta se meni ohi kai siks, että niissä kellareissa pyörii aika paljon prokkaa.

Piilota kommentointilomake