Kun minä kirjoitan pöytälaatikkoon "me niemisiä" - alitajuisena totuutena että se myös näkee paperisen päivänvalonsa, ei voi välttyä että samalla kirjoittaa jonkinlaista työläiskirjallisuutta. Vaan mitä se on se työväenkirjallisuus? En voi sanoa parhaalla tahdollakaan olevani mikään kirjallisuusasiantuntija, mutta olenpahan lukenut toisia.
Yleensä työväenkirjailija tulee työväen parista. Meille on varmasti tuttuja nimiä Väinö Linna saati Lauri Viita. Olen minä nuorena muitakin lukenut. Tampereella niitä ilmestyi varsinkin 60-luvulla. Mieleen on jäänyt "Työttömät" ja erityisesti Allan Tamlanderin "Pullot" jota ehdottomasti suositan edelleenkin jos satutte kirjastossa käymään. Kuuleman mukaan sen ilmestyminen oli puhdasta sattumaa. Ryyppykaverit suuttuivat siitä niin että pakottivat ostamaan painoksen takaisin ja polttamaan sen, mutta kustantaja oli nopeampi.
Näissäkin kahdessa kirjassa, vaikka kuvaavatkin renttuja, on elämän tarkoitus kohota korkeammalle. Pullot kertoo ehkä vain yhdestä ryyppyputkesta jossa sattuu ja tapahtuu, mutta väkisin siinä on onnellinen loppu, kun palataan vaimon luo häntä koipien välissä. Työttömät käsittelee miesjoukkoa joka on yhteisellä työmaalla ja miten sitten käy kun tulee lopputili kouraan. Yksi keksii Jeesuksen, toinen maallemuuton ja kolmas tappaa itsensä pulituurilla.
Tästähän koko kirjallisuudessa on kysymyskin. Pyrkimyksestä parempaan.
Yksi avain työväenajan tilaan olisi tutkia ns. punaista pispalaa. Sen tarinat ovat erityisen sievisteltyjä, ja koska isoisäni sinne muutti 1930-luvun alussa, pääsen moisen aasinsillan kautta pureutumaan vaiettuihin asioihin. Kuvassa pispalanvaltatie joka ikiajat on ollut ikävä paikka. Sitä se on nykyisinkin viikonloppuisin. Tiedän kun jakelin siinä aamulehtiä lauantaiyönä ja olin hetkessä kahden tappelupukarin piirittämä. Onneksi yömajan vuosina allekirjoittanut koulutettiin kalliilla rahalla selviämään moisista tilanteista.
Kun Linna tarttui kynään, hänen työläisensä ovat Koskelat. He ovat työteliäitä, eivät vehtaa viinaksien kanssa, pirtti on aina siivottu ja juuriharjalla jynssätty. He ovat kunnon ihmisiä joita voi sanoa ahkeriksi ja kunnon kansalaisiksi. He tavoittelevat vain oikeudenmukaisuutta, eli sitä aikakautta jolloin unelma oli saada jälkikasvusta ylioppilas, mutta se ei ollut monesta syystä mahdollista. Lauri Viita ajatteli sen samoin. Se on kuin vastaveto paremman väen, ja erityisesti keskiluokan stereotypialle työväestöstä. Noista oman elämänsä turmiolan tommeista jotka asuttavat mitä lie lutikkalinnaa. Heille tyypillistä on likaisuus, holtiton sikiäminen ja alkoholismi.
Nykymaailmasta on vaikea löytää enää puhdasveristä työväenkirjallisuutta koska koko luokkakin on kadoksissa. Me elämme ja synnymme keskiluokkaan juontuen siitä että koulutus on kaikille avointa ja on omasta päänupista kiinni, miten korkealle tahtoo kouluttautua. Sellainen puhdasverinen lähiökirjallisuus joka kuvastaa yksinhuoltajana toimivan laitossiivoojan arkea, ei ole vielä ilmaantunut, tai ainakaan lyönyt läpi.
Omassa sukututkimuksessa ongelmaksi nousee, että sieltä nousee väkisin ylös se keskiluokan syyllistävä elämänmeno, kuin jonkinlaisena karikatyyrisena elämäntapana. Tietty monet muutkin tekevät sukukronikoitaan ja sieltä on helppo poistaa se suvun pakollinen mustalammas tai jonkun epämääräiset nuoruusvuodet. Päävirtahan on aina päätyminen keskiluokan edustajaksi; arava-osakkeineen ja ensimmäisine autoineen. Vaan ei niemisissä. Se koko tarina ei muuta olekaan kuin pirtua ja lääkettä tippuriin. Kahdeksasta lapsesta peräti viisi teki lehtolapsen lähes ensimmäisen vastaantulijan kanssa - niin miehet kuin naisetkin. Kuin todisteena holtittomasta lisääntymisestä. Rehellisessä työssä kävivät harvat ja hekin vain vähän aikaa. hanttihommia sitäkin enemmän ja pakollinen tauko joka tilinvälin kohdalla. Elämäntavat lähes kaikilla kuin kiertomustalaisilla.
Sitä jää miettimään miten omintakeista porukkaa tuo on ollut, vai onko? Onko sittenkin työväenkirjallisuuden tehtävä ollut kaunistella ja sievistellä vallitsevaa elämänmenoa. Luoda jonkinlainen roolimalli johon voivat lukijakunnan edustajat samaistua ja sen myötä ryhdistyä. Näyttää valo työväestölle miten elää pitää ja samalla luoda paremmalle väelle eteen potemkinin kulissit miten työväestö oikeasti elää. Vaikka ei eläisikään. Tavallaan työväenkirjallisuuden tehtävä on lyödä rentut ja jätkämäiset sällit marginaaliin. Ne jotka katukuvassa aikanaan jokainen omin silmin näki, ja todistaa että he ovat työväenliikkeen sivulaitamaa, eivät päävirtaa.
vai onko se niin että niemiset ovat eläneet poikkeuksellisen anarkistisesti. Kuin rikkoakseen jokaista kuviteltavissa olevaa normistoa ja sääntöä. Se on selvää että köyhyys selittää asiaa parhaiten. Ylpeys kun usein kulkee varallisuuden ja säästöjen kanssa, ja sitä on sillä jolla siihen on varaa. Loput elävät kuin pellossa. Nämä ovat ison tason filosofisia kysymyksiä. Sekin pitää ratkoa olenko se minä joka näkee menneessä vain sen mitä haluaa nähdä. Tekee kunniallisista ihmisistä kunnottomia. Mutta mikä selittää nuo loputtomat juopumussakot tai lopputilit paikanvaihtoineen. Sieltä löytyy pidätyssellejä jonkun kapakkatappelun päätteeksi ja sieltä löytyy mummola johon kaupunkiin muuttaneet pojat ja tyttäret kantavat äpärälapsia vuoronperään kasvateiksi. Voiko sen kaiken edes sanoa miten se meni. Uskooko kukaan moista tatinaa? Sehän on kuin varoituskirja miten käy kun elää ilman sivistyksen tuomaa jämptiyttä, kuin jokin sakki primitiivejä. Sitä voi pitää vitsinä, liioitteluna ja draamana. Sillä ainahan se on niin että todellisuus on tarua ihmeempää ja kun oikein vetää tosivaihteella, ei sitä kukaan halua uskoa. Eikä samaistua koska tarina kokonaisuudessaan on liian likainen eikä siinä ole pyrkimystäkään mihinkään parempaan. Kunhan haahuillaan elämä läpi ilman syvempiä kerroksia.
Josta me pääsemmekin siihen että ympyrä sulkeutuu. Kun läpilyönyt työväenkirjallisuus ravistautui irti tästä groteskista elämäntavasta, jäi minun tehtäväksi muistuttaa alkuperäinen lähtöpiste. Tätä kautta voi myös todeta että työväenkirjallisuus on tavallaan tekopyhää ja siinä on hurkastelun makua. Olkoonkin että tarkoitusperät ovat hyvät - tuoda työväenluokka salonkikelpoiseksi ja alleviivata että jos koskelat vain saisivat tilaisuutensa, he yllättäisivät. Pehmentää sitä luokkajännitettä joka silloin oli. Kuten sanoin, tämä on iso kysymys jota en ole vielä ratkaissut filosofisella saralla. Ehkei pidäkään vaan antaa mennä kuten on mennäkseen. vaistolla ja alitajunnan kuiskiessa.
Jukkis