Luitte ylläolevan aivan oikein. Kun lukaisin miehemme tekemät elokuvat, ne olivat kaikki outoja. Joistakin muistan nähneeni elokuvamainoksen mutta trailerikaan ei ole tainnut ikinä pyöriä allekirjoittaneen silmissä. Ja jos ollaan oikein rehellisiä, niin Louhimiehen nimen taisin kuulla ensimmäisen kerran vasta muutama kuukausi takaperin kun lueskelin Tuntemattoman sotilaan arvosteluja ja kommentteja. Jos joku olisi sitä ennen kysynyt, kuka on Aki Louhimies, olisin varmaan veikannut jotain BB-tähteä?
massiivisen egon omaava Jukkishan ei tunnusta muita suuruuksia elokuva-alalla kun ittensä. vain hän osaa ja muut ei mitään. Tässä tutkitaan pistoolia kuvaustauolla.
No joku kysyy kohta että kai nyt tuntemattoman kävit katsomassa? Piti kyllä mutta sitten siirsin sitä toistuvasti. Jotenkin se vaan tökkäs vaikka muuten sotaelokuvien suurkuluttaja olenkin. Ehkä siihen vaikutti sekin, että kun juonenkäänteet tietää edeltä, niin katsomiskokemus voi olla puuduttava, eikä sitä silloin digitekniikat pelasta. Oon kytänny sitä videolle mutta jotenkin on tunne, etten taidakaan sitä ostaa hyllyyni, vaan kenties vuokrata Makuunissa – sikäli kun se vielä on pystyssä näin nettivuokraamojen aikaan – mutta saatan oottaa sitä myös töllöstä. Asenne kertoo etten ole oikeen syttynyt tällekään, vaan siihen asennoituu kun pakkopullaan. Pakko olis kattoo isänmaan nimissä, vaikkei yhtään sytytä. Toivottavasti se tulee oleen maineensa veroinen.
Mun silmissä niistä heijastuu se mikä kotimaisessa elokuvassa on vialla. Tuolla on joku joka laskee kassamenestykset etukäteen ja se tietää että elokuvien aihepiiri saa olla vain perhesuhdekomediaa tai –draamaa koska se tuo yksilöiden sijaan katsomoihin pariskuntia – eli tuplatuoton. Eli valkokankaalle siirrettyä salkkaria. Lastenelokuvat ovat vielä parempi koska se tuo elluihin koko perheen. Toisinaan voi laskelmoida rikoselokuvankin varaan, mutta silloinkin sen pitää tapahtua Helsingissä koska siellä on isoin kotiyleisö joka pitää kun näkee tuttuja paikkoja. Historiallinen pönötyskin on joskus paikallaan ja ainakaan sotaelokuvat eivät floppaa.
En tiiä onko tätä kuvaa tullu aiemmin täällä näytettyä mutta mukana olleen valokuvaaja Kimi Nimettömän mestariotos kumminkin. Miettiny tätä videonkanteen ja harkinta jatkuu...Kuten huomaatte, tämä juttu voi kertoa mistä vaan mutta tällästä salamainontaa nämä kuvat kumminkin on.
Mitä minä sitten kattelen? No aikas paljon itsetehtyjä alakulttuuri-elokuvia ja roskaleffagenre on tullut rakkaaksi. Ei sen takia että ne ovat kunnon campia vaan siksi että ne on ainoa paikka nähdä sci-fiä. Sitä me kaikki rakastamme mutta valtavirta-elokuvissa niitä ei nähdä vaikka indietasolla niitä tehdään paljon, joskin harmittavasti vain lyhäreinä. En yhtään ihmettele että Starwreck sai aikanaan niinkin suuren youtube-yleisön, vaikkakin tuollainen StarWars –tyyppinen scifistely ei olekaan itselleni lajityyppinä mieleen.
Nyt me päästäänkin tähän näyttelijätyöhön aasinsillan kautta. Kyl mä sen verran kalkkis olen, etten juurikaan missaa vanhaa kotimaista kun niitä Teemalta tulee. Tässä on ollut keskustelua – ja ymmärrystä –Louhimiehen metodinäyttelyä kohtaan, koska se tekee näyttelystä uskottavaa ja aitoa. Joskin usein näyttelijäparan henkisen hyvinvoinnin kustannuksella. Pidän näitä temppuja aidon mielialan saamiseksi jonkun epämiellyttävän yllätyksen avulla muuten tyystin epäeettisinä eikä mulla ymmärrystä ole niitä kohtaan yhtään. Kaikki mitä tehdään, pitää olla aina etukäteen sovittuna, ainakin jos puhutaan epämiellyttävistä asioista kuten torakoiden kanssa vehtaamisesta tai tissien näyttämisestä tälle pöllämystyneelle kansalle.
Vanhakaarti, joka koostui varsin usein tutuista tv-kasvoista ja kansallisteatterin näyttelijöistä omasi toisenlaiset näyttelijätaidot. He vain siirsivät teatterinäyttelemisen sellaisenaan valkokankaalle mutta lähes kaikki toivat myös oman persoonansa mukaan. Ilo on katsella Pentti Siimestä, Kauko Helovirtaa, Leo Lastumäkeä ja Helge Heralaa. Vanhat Palmu –elokuvat saattavat näyttäytyä vanhanaikaisina, ne ovat tulvillaan ylinäyttelemistä, mylvimistä ja itsekunkin yritystä vallata pelikenttää itselleen. Selittäköön joku miksi ne myös ovat pääosin parempia kuin nykypäivän elokuvat? Niiden genre ei ollut kenties vielä niin lukittu joten niissä oli pirteä ote, mutta se ei selitä kaikkea. Se selittyy näyttelijätyöllä. Liian taipuisa näyttelijä, eli metodinäyttelijä, on tasapaksu, väritön, mauton, persoonaton ja ylipäätään tyyppi josta ei saa otetta. Nuoria hyväkroppaisia ihmisiä joiden ulkonäkö on kaikilla sama ja joita on vaikea erottaa toisistaan. Heistä ei säteile mitään. Ja aina on Louhimiehiä joiden metodit on sellaisia, ettei saakaan erottua muusta massasta. Lopputulos on elokuva joka seuraa keskinkertaisia genrensä ratoja, juonenkäänteet arvaa etukäteen ja jälkikäteen kaduttaa että kulutti tähän aikaansa, koska katuu ajantuhlaustaan kuolinvuoteellaan. Sen vuoksi en näitä katselekaan. Niiden sisäinen onttous suorastaan kumisee.
Indieissä on se hyvä puoli ettei tartte miettiä voiko tällästä esittää leffateatterissa ja saksiiko sensuristi sen poies. Kunnon nihilistinen väkivalta voidaan esittää kuten haluaa. Tässä vedetään kirveellä päitä irti.
Minun ei siis olisi pitänyt ottaa kantaa Aki Louhimieheen koska pohjimmiltaan hän ei merkitse minulle mitään, eikä ole koskaan merkinnytkään. Hän kuitenkin kuuluu siihen pieneen keskinäisen kehumisen kerhoon jolla on kännykässään kaikki tuottajat, rahoittajat ja julkaisukanavat, ja josta tunnen kateuden piston. ja piiri joka suojelee etuoikeuttaan aidolla protektionismilla ja pitää elokuvanteon pienissä käsissä ja joka näemmä suojelee piirejään myös sillä, että kohtelee alaisia kuin karjaa ja siitä vallitsee omerta. Tosin me avustajatkin saatetaan näihin päästä, leffoihin jotka tuottaa kymmenen miljoonan lipputulot, meille avustajille irtoaa sentään kaksi leffalippua palkkioksi.
En minä olisi mitään ilman kotimaista elokuvaa ja sen tekijöitä. Kun se on ollut silmissäni niin huonoa kuin on, oli ensimmäinen visioni tehdä elokuvaa jonka jaksaisi edes itse katsoa. Voi olla että makuni ei ole muiden maku, ja omaperäisyys ei ole valttia, mutta uskon itse että vielä nähdään kun kolmen tonnin elluni päihittää nämä keskinkertaiset miljoonatuotokset. Enkä usko että siihen päätymiseen tarvitsee ryhtyä halpoihin keinoihin kuten tisseihin, ja uskon senkin että amatöörinäyttelijät eivät ole menneet opinahjoissa vielä pilalle, vaan osaavat tuoda persoonaansa kehiin. Ja se kaikkein paras: Ei tarvitse istua tuottajien pöydässä kuulemassa kuinka omat visiot vesitetään.
Jukkis