Tampereella taisin olla peräti kolmas skinhead, ja osittain tyylisuunta on sitä edelleen. En ole tehnyt siitä numeroa koskaan. Samanaikaisesti kun kaupunkiin syntyi kokonainen skinijengi jonka arvoja en juurikaan jakanut ja kaikki silloin paikalla olleet tietävät hyvin mistä arvoista puhutaan. Se oli jonkinlainen Pekka Siitoimen Tampereen haara. Harva loppujen lopuksi tietää että skinhead –liikkeellä oli takanaan pitkä historia ennen kuin se yhdistettiin uusnatsismiin ja nämä originaalit skinit ovat suhtautuneet uusnatseihin kielteisesti ja katsoneet heidän pilanneen heidän luomansa brandin.
Rock against Racism -liike oli Punk -musiikin sielu vuosina 1977-1979. Lähes kaikki silloiset punkbändit soittivat tämän aatteen alla.
Skinheadit syntyivät Lontossa joskus 1960-luvun lopulla ja se oli työväenluokan muotivirtaus. Tähän maailmanaikaan työväenliike oli jotakin huonompaa ja hävettävämpää kuin keskiluokka, ja se loi tälle sosiaaliluokalle oman brandin, jossa kehtaa kävellä pystypäin. Sen musiikkisuunta oli pitkälti reggae johtuen maahanvirtaavista jamaikalaisista, joiden kanssa sitten jammailtiin yhdessä. Se oli siis nimenomaan brandi. Ryhmä eri tavoin ajattelevia ihmisiä joita kuitenkin yhdisti sosiaaliluokka ja tarve erottua edukseen.
The 4 Skins. Todellinen tajunnanräjäyttäjä aikanaan.
Tarinasta muuten oppii miten vaikea työväenluokkaisen nuoren oli heittäytyä rasistiksi. Muistan itse millaisen kulttuurishokin koin käydessäni Lontoossa 1981 kun vain joka viides vastaantulija oli ns. valkoinen mies. Käytännössä jos siellä asui ja kävi pubissa, töissä, klubilla tai missä nyt ihmiset kävivätkään, oli pakko mukautua siihen, että joka toinen juttukaverisi oli aina toisenvärinen. Rasisti ei olisi ollut muuta kuin eristynyt kaikesta. On aivan totta mitä jalkapallohuligaaneista kertovassa dokkarissa sanottiin, että jos joku väittää brittiläistä jalkapallohuligaania rasistiksi, hän puhuu paskaa.
Toki Britanniassa oli rasisteja. Se oli kokenut 1970-luvulla oikeistolaisvyöryn joka kulminoitui National Front –liikkeeseen. Silloin tämä liike oli ihan toista maata kuin nykyinen populistioikeisto. Se oli kunnon fasistiliike mustine univormuineen ja tunnuksineen jotka eivät jättäneet mitään epäselvää mistään. Liikkeellä ei vain ollut sanottavaa jatkuvuutta ja sen keski-ikä oli jo 1980-luvun alussa pahassa nousussa. Ukkoutumassa. Voi kuitenkin sanoa että valtaosa silloisista keski-ikäisistä oli jonkinsorttisen rasismin pauloissa, heiltähän puuttui suora kosketuspinta siirtolaisiin, kun taas nuorilla ne olivat luonnostaan.
National Front oli vielä silloin keski-ikäisten kalkkisten juttu jota nuoret katsoivat inhoten...
Ja kun tuli Punk, niin tottakai – kuin vanhempia ärsyttääkseen – puoli punk-liikettä klikkiytyi Rock Against Racism –liikkeen taakse, aatesuunta jonka minäkin imin itseeni sieltä vuoden 1979 Soundi-lehdestä. Noh, Punk tuli ja meni ja sen seuraava aalto Oi –musiikki oli jo sekaisin punkia ja skinhead –aatetta. Mainita voi toki kuriositeettina että reggaesta ponnisti hetkellisesti myös Ska-musiikki, jolla silläkin oli omat yhteytensä vanhaan skinhead –liikkeeseen. Mainitaan sekin että Tampereella todellinen skinien skini oli ainakin toinen Larmilan veljeksistä. Hän edusti sitä vanhaa koulukuntaa ja tietääkseni oli silloin harvinaisen kova Ska –fani joka Cockney Rejectsin ohella kuunteli juuri em. Skata ja varmaan reggaetakin. Hän edusti harvinaisempaa SHARP –skinhead –liikettä.
Sham69 oli se bändi joka joutui Skinhead -liikkeen murroksen keskiöön. Yleisö joka koostui sekä oikeisto- että vasemmistoskineistä, tappeli siihen tahtiin, että bändi joutui lopettamaan keikkailun kokonaan.
Skinhead –liikkeen muutos kohti rasistista liikettä tapahtui näihin aikoihin. National Front oli jo pitkään kaivannut liikkeeseensä nuorta verta ja oli tehnyt hukkareissun yrittäessään käännyttää jalkapallofaneja ja –huligaaneja. Sen sijaan skinhead –liikkeestä se sai orastavaa vastakaikua. Ei paljoa mutta juuri sen verran, että sai median innostumaan ja luomaan siitä mielikuvaa huligaanien ja rasistien järjestönä. Jos joku loi mielleyhtymän skineistä rasisteina, se oli taatusti brittiläinen media.
Syntyhetki taisi olla Southallin mellakka 1981. Joku valopää oli tilannut aikansa kovimman ja tiukimman skinhead –bändin nimeltään 4-Skins soittamaan keskellä siirtolaisaluetta. Lopputulos oli mellakka jossa siirtolaiset jyräsivät alleen niin skinit kuin poliisitkin ja koko paikka paloi maan tasalle. Televisiossa Oi –liikkeen tuottaja ja keulakuva Garry Bushell vannoi ettei Oi –liikkeellä ole mitään rasistisympatioita, mutta ovela toimittaja penäsi miksi Strength Thru Oi –albumin kannessa koreilee skinhead, joka istuu neljän vuoden tuomiota värillisen pahoinpitelystä. Ilmeisesti Bushell ei ollut asiasta tietoinen ja siinähän sitten istui miljoonien katsojien edessä…
Näin jälkikäteen aatellen Made in Britain tuntuu sittenkin enemmän shokeeraavalta propaganda-elokuvalta joka lopullisesti kytki skinheadit äärioikeistoon.
Näkökulmaa alleviivattiin legendaarisella tv-elokuvalla Made in Britain, jota esitettiin suomenkin televisiossa. Siinä hakaristin otsaansa tatuoinut nuorisorikollinen ei jättänyt mitään epäselvää aatemaailmastaan. Rooli oli muuten niin vimmainen että jos vain joku tämän silloin katsoi, hän tuskin on sitä unohtanut.
Täyskäännös tapahtui sitten lopullisesti kun Screwdriver tuli bändimarkkinoille. Sen jälkeen ei paluuta vanhaan ole enää ollut. Ollaan siis vuodessa 1982 - 1983, eli hetkessä jossa nykyinen skinhead-aate oli irtoamassa juuristaan. Vanhan koulukunnan jäsenet, ne aidot työväenliikkeen edustajat nimittivät omaa liikettään SHARPiksi erotuksena rasisteista. Red skinejä.
Minä en osaa tätä tämän paremmin selittää mistä tässä dokkarissa on kyse. Se käsittelee skinhead –liikettä ennen kuin siitä tuli rasistiliike, ja tavallaan se on katoavaa kansanperinnettä. Jotenkin on vaikea kuvitella että kukaan alkaisi skiniksi pelkän muotivirtauksen vuoksi, kun mielleyhtymä on kuitenkin niin selviö. Siis muualla kuin Britanniassa. Aidossa Lontoon Cockney –kulttuurissa asia voi olla toisenlainen.
Antoisaa elokuvailtaa.
Toivotaan nyt että joku toinenkin inspiroituisi tästä dokkarista sillä ainakin itselleni se valaisi asioita joista en ollut tietoinen, ja mikä ihmeellisintä - se auttoi ymmärtämään itseäni ja omia motiivejani. Mikäli ette taas ole ollenkaan näin ylevillä ja analyyttisilla tunnelmilla niin kannattaa katsoa jo senkin takia että materiaalista henkii se katu-uskottavuus ja kun kerran on skini-dokkari niin tottakai siinä tapellaan ja paljon.
Jukkis