Äärivasemmistoa tuskin tarvitsee esitellä. Sen äärimmäisin muoto lienee kommunismi ja lievempi vaaleanpunaisempi sosialismi. Sosialismia ei sinänsä tarvitse haukkua. Ilman sosialismia te kaikki tekisitte kuusipäiväistä työviikkoa pelkällä ruokapalkalla, ja työpäivän pituus olisi kymmenen tuntia – ilman ruokatuntia tietenkin. Kun sairastuisitte, tilallenne otettaisiin joku ja ylipäänsä olisitte vaarassa saada potkut, jos teillä on pomonne mielestä vääränväriset kengännauhat. Työpaikat olisivat lähtökohtaisesti vaarallisia, ja niissä vammautuminen olisi oma häpeänne. Se että näin ei ole, siitä on kuulkaas lakkoiltu lakko lakolta.
Kommunismi on sitten vähän eri juttu. Sitä en tiedä millainen se olisi ollut ideologisesti, aikanaan se oli työväestön toivonpilkahdus kunnes Stalin muutti sen terrorin ja tyrannian symboliksi, eikä se ole sittemmin siitä maineestaan päässyt.
Lenin-setä sen tiesi; kansoja voi huoletta hallita puhtaasti ideologisin perustein.
Nyt te sitten aattelette, että esittelen seuraavaksi äärioikeiston. Mustaviiksisen jannun pistäessä keskitysleirit savuttamaan vaan ei. On olemassa myös äärikapitalismia joka tunnetaan nimellä markkinaliberalismi ja joka on asteittain rantautunut tänne meillekin, kunnes Sipilä otti sen kunnolla käyttöönsä. Ei ole liioittelua sanoa että Sipilän hallitus johtaa politiikkaansa ideologisin perustein, ja jos ideologia ei mahdu ihmisten arkeen, sitä pahempi ihmisille. Meno on siis kuin Lenin-sedällä aikanaan, jossa NEP-ohjelma aiheutti mittavia nälänhätiä, talousromahduksia ja sen seurauksina talonpoikaiskapinoita johon piti vastata terrorikoneistolla.
Kun vertaa äärivasemmistoa ja äärikapitalismia havaitsee outoja samankaltaisuuksia. Näkyvin osio on propaganda joka kehuu omia aikaansaannoksiaan. Varsin tavallisesti ns. tuotantolukujen avulla. Ajatellaan nyt vaikka viime päivien uutisia miten aktiivimalli puree, vienti vetää, maassa on huutava työvoimapula ja todisteeksi esitetään hienoja kaavioita ja lukuja. Vähän kuin neukkulassa Breznevin aikaan kun satokaudet ylitettiin taas 400% ja sille sitten puoluenuoret hurrasi ja koetti olla näkemättä mittavia leipäjonoja, jotka kiersi korttelin toiselle puolen. On sitä meilläkin elintaso pudonnut jonnekin 1960-luvun puolelle, miljoona ihmistä elää köyhyysrajan alapuolella, työttömien armeijaa kikkaillaan piiloon ja kokonainen sukupolvi koettaa selvitä ns. prekaareissa työmarkkinoissa eripituisten silppu- ja hanttihommien avulla. Yhteinen nimittäjä on köyhyys.
Juha-setä tietää myös että valtiota voi johtaa ideologian avulla ja jos se ei istu, niin lyödään vain neliskanttinen palikka väkisin pyöreästä reiästä läpi. Lisäksi politiikolle tekee hyvää poseerata lasten seurassa.
Yhteistä on myös penseys sosiaalipolitiikkaa kohtaan. Ajatellaan että työ on parasta sosiaalityötä ja sitten ollaan kuin Eläinten vallankumouksessa se Napoleon –niminen hevonen joka puski aina enemmän töitä kuin toiset, ja joka kumminkin pantiin heti teurasautoon kun siitä ei enää ollut hyötyä. Kommunismin penseys ”vapaamatkustajia” kohtaan oli legendaarista ja tästä se on sitten takertunut työväestönkin arvomaailmaan jota sitten markkinaliberalismi hyödyntää omassa propagandassaan. Köyhiltä leikkaaminen markkinaliberalismissa on tietenkin itsestäänselvys ja jos jotakin pitää pakosta antaa, on KELAn tehtävä sitten tehdä se mahdollisimman vaikeaksi. Surullisinta molemmissa malleissa on, että molemmissa paisuu osattomien määrä mahdottomiin ja vain pieni – tai pienentyvä – etuoikeutettujen luokka saa nauttia vähän muustakin. markkinaliberalismissa merkitystä on vain niillä, jotka osaavat takoa rahaa ja muut ovat pummeja, vähän kuin kommunismissa vain puolue-eliittti on ansainnut parempaa.
Osattomien luokka – ja keskiluokan pieneneminen – ei ole helppo asia ymmärtää ilman tiekarttaa. Sinänsä on erojakin, kommunismi pyrki kollektiiviseen valtioomistukseen kun taas markkinaliberalismi pyrkii päinvastaiseen tulokseen, eli yksityistämään kaiken. Ajan saatossa molemmat tietenkin päätyvät samaan eli monopoliin, tilaan jossa lopulta yksi omistaa kaiken ja muut ei mitään (tämän vuoksi keynesiläisyydessä tehtiin monopolisaatio mahdottomaksi lainsäädännön avulla). Tietenkin peliin jää aina muutama muukin toimija jotka äkkiä oppivat kartellien edut, eli sopimalla keskenään omat hintansa. Lopputulos julkisissa palveluissa on sitten meilläkin nähtävissä niin VRn, Postin kuin tieverkon ylläpidonkin kunnossa. Käytännössä ne ovat neuvostoliittolaisella tasolla. Jotenkin myös tolkuton byrokratia tuntuu olevan yhdistävä tekijä ja nämä maakuntamallit eivät oikeastaan ole muuta kuin byroon uusin avata valtiojohdolle mikromanageerauksen eli tunnetummin ylijohtamisen metodi, joka ajan saatossa passivoi kunnallisen toiminnan ja energian. Näinhän Neuvostoliittokin toimi, eihän sielläkään tapahtunut mitään ilman keskuskomitean siunausta.
Kun oikeastaan listaa kommunismin ja markkinaliberalismin eroavaisuuksia, huomaa että paljoa niitä ei ole muualla kuin retoriikassa. Käytänteet ovat pelottavan samanlaisia tai ainakin matkalla sinne vain terminologian pysyessä erilaisena. Sipilän oma erikoisuus ideologiansa sokaisemana tuntuu myös olevan asenne lakiin ja vakiintuneisiin käytäntöihin, joille hän viittaa kintaalla kuin pragmaattinen Stalinkin – tarkoitus pyhittää keinot ja kaiken yli voi aina kävellä mielivallan periaatteella.
Ideologialla johtaminen on sitten kuin kolme pientä apinaa - ei puhu, kuule tai näe mitään muuta kuin oman visionsa.
Kukaaanhan ei tietenkään voinut äänestäessään aavistaa millainen susi lampaan vaatteessa Sipilä voikaan olla. Kukaan meistä ei näe puolueiden sisälle millaisia aatevirtauksia niissä liikkuu ja millainen aatesuuntaus on vuoroon niskan päällä. Me voimme äänestää vain puoluetta josta ulospäin ei näy kuin potemnkinin kulissit. Siitä olisin kuitenkin varma että suomalaisen yhteiskunnan perusturva nojaa sen tasapainoon kolmen suuren puolueen avulla. Kun yksi on oppositiossa, syntyy kahden avulla sitten sinipunaa, porvari- punamulta- sateenkaari- jne politiikkaa jotka aina korjaavat itse itsensä seuraavassa hallituspohjassa ja kokonaisuus säilyy. Tuskin meillä kellään on maltillista oikeistoa vastaan sinänsä, mutta kiistatta kun vaikkapa Kokoomus on ollut hallituksissa jo vuosikymmenen ajan, se on käytännössä sama kuin yksipuoluejärjestelmä, ja silloin on tuskin ihme jos politiikka lähtee vinoutumaan johonkin suuntaan. Mitä enemmän se menee kellalleen kolmen lyhteen politiikasta, sen enemmän se ideologisoituu ja alkaa asteittain muuttua ääripolitiikaksi. Näin kävi aikanaan Lenin-sedän kohdalla ja näin tulee tapahtumaan meillekin.
Jukkis