Se mistä se alkoi…
Kaikki se alkoi siitä kun mua haastateltiin kirjailijan roolissa. Tutustuin sit sitä kautta tulevaan luottokuvaajaani ja heräsi idea tehdä Zombievyöhyke –romaanistani jonkinlainen elokuvamainos. Sellainen juonellinen muutaman minuutin pätkä. Sitten löyty sille joku ohjaaja, avustajia ja muut oleelliset. Tämä kolmiminuuttinen pätkä nähtiinkin sitten jo kahden vuoden päästä kuvaamisestaan. Silloin oli jo kirja loppuunmyyty eikä itte lyhäri kiinnostanut enää ketään. Toisaalta opin itse paljon sitä hommaa seuratessani ja ennen kaikkea opin, että kun ja jos elokuvia tehdään, täytyy panostaa kuvausten lisäksi siihenkin että tulevat myös ajallaan valmiiksi. Ei sillä, että kaikissa omissanikaan projekteissa tähän olisi aina päästy, joten ymmärrys zombievyhykkeen ohjaajaa kohtaan on kasvanut.
Jukkis zombiena. Ette sit arvaakaan miten kauan kesti saada piilolinssit paikalleen.
Ei se aivan merkityksetön juttu ollut. Sen yksi nerokkaimpia juttuja oli pummata Linnanmäkeä kuvauspaikaksi. Se oli oikeastaan niin oivaltavaa että Linnanmäki itsekin jälkikäteen keksi tämän pohjalta nämä zombietapahtumansa, jota muuten Särkänniemikin nykyisin toteuttaa. Vähän otti zombievyöhykkeen ohjaaja pahastuen sen, että Linnanmäki mainosti tapahtumaansa lainaamalla meidän promokuviamme mainitsematta alkuperäislähdettä. Vaikka väitänkin että koko se karnevaali on alkuisin syntynyt pienoisromaanistani ja siitä tehdystä mainoselokuvasta, ei siitä kuitenkaan voi ihan koko kunniaa ottaa. Kyllä eri kaupunkien poliisilaitokset ovat suhtautuneet näihin zombiewalk –tapahtumiin yhä penseämmin, vedoten naamioitumispykälään, ja niiden genre kuin puoliväkisin ajautuu huvipuistojen sisuksiin. Mutta otan silti ideastani omat osani, elokuvaohjaaja ottakoon vähän isomman prosentin ja sit on tarvittu enää joku Lintsin toimitusjohtaja joka siinä on haistanut karnevaaliraon.
Sen voi kyllä sanoa että ohjaaja K.M keksi hyödyntää linnanmäkeä ja sen ansiosta - tai johdosta - Linnanmäki itsekin keksi tässä markkinaraon.
Löytyy Youtubesta.
Samalta pohjalta sitten syntyi tämän Suomalaisten Tuho 10 000 eKr –kirjan pohjalta uusi samanniminen mainoselokuva, joka oli taatusti yhtä omaperäinen ja kummallinen kuin itse kirjakin. Kirjahan floppasi aikanaan pahasti eriskummallisen nimensä takia (joka nimettiin minun tietämättäni), mutta mainoselokuvassa oli sentään potkua. tasoa nostaa että siinä oli hyödynnetty ryhävalaiden huutoa jotka olivat mukavan kummitusmaisia korpimetsän sisuksista. Löytyy sekin youtubesta.
Suomalaisten tuho -kirjamainos -filmi on sikäli jäänyt poikkeuksena mieleen, että lähes joka otoksessa onnistun näyttään tavanomaista komeammalta ja miehekkäämmältä kun yleensä.
Sitten oli aika tehdä itsekin se ensimmäinen elokuvansa. Minähän olisin halunnut heti aloittaa kokopitkällä, mutta 40 min lyhytelokuvalla Vaivaistalo silti aloitettiin. Vaivaistalo on wanhan ajan kartanokummittelua, viipyilevää ja hienostelevaa johon Kangasalan Lepokoti tarjosi lavasteiden puolesta paremmat kuin hyvät puitteet. Sitä taidettiin tehdäkin peräti 10 vrk putkeen vanhan ajan tyylillä 8h kuvaukset = 5min elokuvaa. Rehellisesti sanoen Vaivaistalo taitaa olla ainoa tuotos joka ei nolota jälkeenpäin. Kaipa siksi etten minä tiennyt mitään elokuvanteosta vaikka ohjaajana mukamas olenkin, vaan kyllä se on kuvaajan luomus. Hänen visiollaan siinä mennään. Hyvin tyylitietoinen.
Vaivaistalossa epäonninen kirjailija - mitä itseironiaa- ottaa tiliä kummituksen kanssa.
Vaivaistalo tuli aikanaan otettua disketillekin ja kiistatta se meni kaupaksi. Julkisia esityksiä sillä oli ainakin kolme ja täysille katsomoille. Eikä sitä ole kukaan haukkunut joten kai siinä meni jokin oikein? Se kai löytyy aavetaajuden sivuilta pienen maksun takaa?
Jossakin kohtaa sitten piti kiilata toistenkin tuotoksiin. Piti esittää Poliisit –kotihälytys –sarjassa viinasta seonnutta äijää, jolla oli siinä pelokas muijansakin panttivankinaan, ja joka oli vakuuttunut venäjänmafian olevan perässään. Siinä sit räiski pyssyllä pitkin kesämökin lähimettiä. Se leikattiin sitten lähes kokonaan pois mutta edelleen olen sitä mieltä, että vika oli pitkälti enemmän ohjaajassa kuin näyttelijässä. Ei ole helppoa olla esittää poliisin piirittämää hullua, jos ei muuta ohjetta saa, kun että sanaa ”ryssä” ei saa käyttää. Mieleen jäi sekin että metsästä piti kypäräpäisen poliisin tulla lataan mulle asekin, kun en tienny miten lippaan saa irti. Eipä tuosta paljon kertomista; käsi näkyy puun takaa pitelemässä asetta ja kaukokuva siitä miten talutetaan raudoissa pois. Toisaalta yksi poliisi leikattiin sitten kokonaan pois, joten ei varmaan hänellekään mitenkään hyvää mielikuvaa jäänyt. Kyllä se kuitenkin töllöstä tuli – panttivanki nainen keskiössä. Siinä oli ne porilaiset poliisit ja ne hämmästeli miten hyvin tunsin Porin poliiseja kunnes paljastin että on niinku sukua avioliiton kautta.
Minä ja julkkispoliisi Severi - joka muuten oli luonnossakin tosi symppis tyyppi - koetan tässä keplotella puhumalla itteeni pois nolosta tilanteesta. Tää meni roolina tosi hyvin vaikka oli improvisaatiota alusta loppuun.
Toisella kertaa menikin sitten paljon paremmin. Siinä oli niinku yksityisasunnossa oleva nigerialainen salabordelli johon etsittiin asiakkaiksi mahd. lihavia miehiä, joten ne soitti kotiin. Se vedettiin ihan livenä kun yllättäen poliisi soitteli ovikelloa ja piti ihan improna heittää mitä mieleen tuli – ja sehän meni sit todella hyvin. On se telkkarista tullu moneen kertaan ja tuttavat kehuu. Kyllä jokaisen on hyvä eläissään yks telkkariroolikin esittää, mutta pitkän päälle en niihin viitti ilmatteeks mennä. Löysin tän pätkän eilen youtubesta.
En minä enää muista missä järjestyksessä on tullu tehtyä mitäkin, mutta jossain komediallisessa opiskelijatuotannossa vilahdin. Esitin siinä humppabändi Reima & Rimpuilijat jotain haitarinsoittajaa joka erheessä eksyi johonkin punk-luolaan. Ei nähtävissä julkisesti. Enkä muistas enää nimeekään.
Tulihan nyt käytyä tätä varten Vastavirta-klubillakin sisällä.
Sit olin jossain aikamiesten splatterissa puheettomassa roolissa. Olin yksi häävieraista kun hommat alko hääpaikalla mennä ns. pohjalaiseen tahtiin jossa itsekin koetin kuristaa kuokkavieraan kun tomera morsian puhkaisi peukalollaan silmäni. Löysin tämän sitten jostain ulkomaiselta palvelimelta mutten ole sitä koskaan maininnut kenellekään. Se oli luvalla sanoen silmissäni liian mauton; perverssin banaali ja vaikka nämä aina huumoripläjäyksiä onkin, vaikea kuvitella kohderyhmää jota se sanottavasti naurattaisi. Parempi kun unohtaa koko jutun.
Tässä ollaan pöydän toisessa päässä panemassa hääpaikkaa remonttiin. Tää oli kyllä niin tyhmänkarmee splatter etten tätä tuu toista kertaa eläissäni enää mainitteen.
Vilahdin myös jollain mainosfilmillä joka esitettiin jossain museossa. Siinä olin roteva työnjohtaja joka jakeli lopputilejä lapiomiehille. Mieleen jäi että treffit sovittiin johonkin hiekkakasalle ja muu kuvausryhmä oli tunnin myöhässä, ja hyytävä viima takasi, että hampaat löi oikeesti loukkua kun ne lopulta saapuivat. En ole tätä itse koskaan nähnyt enkä tiedä edes sen nimeä. Luultavasti se on joku minuutinmittainen valistuselokuva tai jotain.
En ny sit tiiä pitäskö ees mainita tällästä sanatonta pienroolia pienelokuvassa, mutta mainitaan ny kun aloitettiinkin.
Tähän väliin, tai näillä main, tuli tehtyä se omakin splatteri Niina – Palkkionmetsästäjä jossa oli tiettyä potkua ja hyvää alan huumoria, mutta myönnän kyllä että tiettyä tiivistämistä se olisi kaivannut. Tarina haahuli liikaa, jotkut kohtaukset liian lyhyitä ja jotkut toiset ylipitkiä. Löytyy vielä Prioni-elokuvan oheismateriaalina.
Ohjaajan tärkein hyve on arvokkuus...arvokkuus ja vielä kerran arvokkuus. Ratsastajan löysin sieltä kotihälytys-sarjan nigerialaisbordellista. Tässä kairolainen palkkatappaja. Hyvin karismaattinen ihminen jos satutte törmään,
Prioni oli sitten se ensimmäinen kokopitkä elokuva. Hyvä post-apokalyptinen raina maailmasta josta on kasvusto muuttunut ihmisille ja eläimille myrkylliseksi. Omaleimainen siinä mielessä että siinä oli pelkkiä naisia pääosassa. Kovin se oli viipyilevä ja tunnelmaa keräilevä. Se rehellisesti sanoen jäljittelee reaalimaailmaa jossa maaseudulla – tässä vieläpä elottomalla maaseudulla – oleilu on kiireetöntä puuhaa; mitä nyt välillä käydään naapuri ampumassa. En minä tätä tiivistäisi vieläkään.
Prioni -elokuvaan takertui myös tämä iltaruskon punainen hetki, joka sitten katosi värimäärittelyssä.
Koetin pysyä ohjaajanroolissa kameran toisella puolen, mutta eihän se aina onnistunut. Oli pakko heittää stuntit kun piti hukuttaa joku, ja ei sellaista oikein voi toisilta vaatia. Opin sen että kun on veden alla selällään, nenään menee väkisinkin vettä, nenä on anatomisesti sellainen, eikä se mitenkään erityisen kivaa ollut. Prioni sai kumminkin hyvän vastaanoton ja videota ostettiin uteliaasti kymmenittäin joka ei ole ollenkaan huono tulos. Oli se youtubessakin vähän aikaa ja sai viikossa tuhat katsojaa joten ei sitä aivan turhaan ole tehty. Ei näitä rahan takia tehdä, mutta katsojia kyllä jokainen haluaa.
Saatavissa edelleen DVD:nä allekirjoittaneelta.
Piipahdin myös tulevassa Hetket –elokuvassa josta en ole pian kuullut mitään vuosiin. Se on ilmeisesti ohjaajalleen tälläinen ikuisprojekti tai sitten hän yrittää kaupata sitä jossain. Kyllä minä sen haluaisin nähdä. Roolihahmo ainakin oli mukava, sellainen nekalan juoppo jolla piisaa syitä kaataa omat tekemisensä yhteiskunnan piikkiin, eli asenne oli hyvän perustamperelainen eli kirjoittaja oli hyvä. On kutina että koko elokuvakin saattaa olla samaa tasoa eli uskottavia hahmoja.
Esittämässä taas jotain öykkäripaskiaista. Syy siihen miksi muuten kuva on napattu telkkariruudulta johtuu siitä että tämä tekijänkappale-disketti jäi jumiin läppäriin, sitä ei saanut ulos ohjelman kautta ja tässä mallissa ei ole edes eject -näppäintä. Lopulta sain pihalle imurilla imemällä mutta toista kertaa sinne ei auta levykettä enää työntää.
Sitten ei kauheasti tapahtunut mutta eksyin sentään yhteen opiskelijatuotantoon nimeltään Miestenjuoma. Se oli yllättävän ammattimainen. Kuvauspaikalla oli vaikka mitä lavastajaa, maskeeraajaa ja valomiestä. Jonkun kämppään oli tehty kokonainen elokuvastudio. Vastanäyttelijänä ammattinäyttelijä Reidar Palmgren joten tosissani sain minäkin vetää, ettei tasoero näkyisi. Se oli kyllä hyvä rooli. Eino oli tälläinen johtajatason viinaanmenevä rivo homofoobinen öykkäri. Toisaalta vasta nyt havahduin itsekin millaisiin rooleihin olen aina päätynyt. Kaikki hahmoni on aina olleet jollain lailla vastenmielisiä tyyppejä. Ei siis pahoja, ilkeitä vaan vahvaa antipatiaa herättäviä. Ei julkisesti nähtävissä.
Sitten tuli Prioni II – Viljasodat joka sai vähän vaisun vastaanoton. Ilmeisesti jengi ei diggaa näitä jatko-osia?
Tässä stuntataan kaatuvaa. Tän sotajutun tekeminen ja toteuttaminen säilyy kyllä parhaana muistona. Tehty muuten kaikkien aikojen sateisempana kesänä ja jotenkin Luoja armahti kolmen tunnin sadekatkolla.
Olin siinä itsekin, epämiellyttävänä isäntänä koska aloin hitaasti sisäistää millaisena hahmona muut minut tuppaavat näkemään. Rehellisesti sanoen se oli hirvittävä voimanponnistus. Jotenkin nuo tuotannot alkaa olla aina vaan mahtipontisempia ja isompia joten sen suunnitteluun ja resurssien hankkimiseen meni alun puolitoista vuotta, piti perustaa teiskoon kokonainen kuvausleiri kokkeineen kaikkineen, ja sen takia tappiinsa vedetty joustoluottokin alkaa olla vasta nyt maksettu joten jatkovuosien pitkällinen velkavankeus oli tapahtunut tosiasia. Silti sen lopussa tapahtunut sotakohtaus on kyllä makeinta mitä on tullut ikinä tehtyä. Taistelukentälle olin luonut suoranaisen koreografian jossa rynnäkkö aaltoilee kuin vuorovesi ja palaa aina vahvempana.
Saatavissa vielä allekirjoittaneelta DVDnä.
Melkein viimeisenä olin sitten jossakin opiskelijatyössä joka käsitteli, ehkä vähän ylitulkiten, nuoren miehen angstia joka alkaa mennä psykoosin puolelle. Esitän siinä psyykeen laukaisijaa; kännistä tatuoitua linnakundia joka rähisee baarissa. Nähtävissä youtubessa.
Tässä rähistään kaljabaarin lattialla.
Tuli sit taas oma lyhäri eli Avaruusralli 2.0 jossa esitin ittekin pöhköä kisajuontajaa. Sopivan humoristinen ja tehty pikaisesti 8h aikana mutta ehkä olis vähän verta tarvinnut niin ei olisi jäänyt liian lastensarjaan. Motiivina kuitenkin että suomessakin voi tehdä oman MadMaxin kun keksii ajella pilkkopimeässä ulkoavaruudessa, joka siis tietenkin oikeasti oli yhden Ranen autopaja. Avaruusralli 2.0 löytää youtubesta.
Tässä haastatellaan hullua robottia joka on päättänyt tuhota ihmiskunnan.
Nyt kesällä teen taas lyhärin jonka koetan ujuttaa tampereen elokuvajuhlille. Työnimenä tälläinen kuin ”Kainin suku” Tarina jotenkin kolahti ja tuntui oikealta. Ollaan 60-luvun alussa ja siellä heinälatoromantiikan mustalla puolella. Enempiä ei parane paljastaa.
Rehellisesti sanoen alan uskoa että elokuvaurani alkaa olla tässä. Kyllä sen myöntää ettei nuo toisten tuotannot oikein johda mihinkään ja ennemmin tai myöhemmin niihin kyllästyy. Omatkin tuotannot on siinä tienhaarassa että haluaa tehdä yhä näyttävämpää, ammattimaisempaa jne tajuten että se myös maksaa aina vaan enemmän ja vaatii erikoisosaamista. Ja vaikka sitä tarinoita kirjoittelee, niin jos ne ei sisäisesti puhuta, tietää ettei niitä tule koskaan tehtyä.
mutta tässä nyt oli listattuna suurinpiirtein missä on tullut oltua mukana.Enpä usko että paljoa lisäyksiä tulee lähivuosien aikana.
Jukkis