Epäonnistuminen alkoi huonosta neuvosta. Huonon neuvon antoivat suomalaiset. Berliinissä pohdittiin tällöin Murmanskin valtaamista alkuvuodesta 1941 ja matkaa Petsamosta Murmanskiin oli hikiset 80km. Ei siis juurikaan mitään – kartalla. Maasto vain oli kokonaan tietön, tundramaista erämaata ja suomalaiset olivat tuoneet kantanaan esiin, että sen ylittäminen isolla sotajoukolla ei tulisi onnistumaan. Sittemmin tämä suomalaisten antama huono neuvo tultiin osoittamaan vääräksi muilla rintamaosuuksilla, mutta silloin siihen uskottiin, ja epäonnistumisen hetki alkoi tästä hetkestä. Suomalaiset toki neuvoivat hyvää hyvyyttään omista kokemuksistaan käsin. Hehän eivät kylläkään olleet voineet testata koskaan asiaa, koska rauhanaikana tuskin liikuteltiin pataljoonaa suurempia yksikköjä, eivätkä he voineetkaan tietää mistä ja miten pääsee rykmenteillä tai divisioonilla.
Taisi olla tämän perusteella kenraali Jodl joka oivalsi että Murmansk itse ei ollut oleellinen vaan muurmannin rata. Mikäli vain radan onnistuisi katkaisemaan, putoaisi kaupunkikin käsiin kuin kypsä hedelmä. Silloin ei tietenkään radan merkitys ollut vielä muuta kuin romahduttaa venäläisten vienankarjalan rintama. Hitler vaikutti toiveekkaalta tämän uuden oivalluksen myötä. Radankatkaisuun päätettiin hyödyntää kapeaa metsäkaistaletta itä-lapissa, hyödyntäen jo olemassaolevaa ratakiskoa Kemijärveltä Sallaan. Sallastakin eteenpäin oli jo jonkinlainen pistoraiteen tapainen joka loisi tarvittavan huoltoreitin. Mainitaan että rata Sallasta muurmannin rataan oli neuvostoliittolaisten jyrkkä vaade, jota nämä vaativat vuodesta 1940 alkaen, ja ilmeisenä syynä hyödyntää sitä omassa hyökkäyksessään, mikäli syntyisi Talvisota kakkonen. Suomalaiset ymmärrettävästi olivat viivytelleet rataa. Tehneet sen tarkoituksella viivasuoraan jotta eteen tulevat suot, notkot ja kalliot hidastaisivat sen syntyä. Nyt kun sitä hyödyntäisivät saksalaiset, sen rakentamista kiirehdittiin.
Epäonnistumisen voi laskea myös Saksan yleisesikunnan päällikön Franz Halderin piikkiin. Hän näki oikeaoppisesti lapin taistelut erillissotana. Ensin pitäisi lähettää joukot laivalla Tornioon, marssittaa ne lapin halki itä-lapin erämaihin, joten niitä ei saisi sieltä enää pois kriittisemmille rintamille. Muutenkin Kantalahden valtaaminen tulisi olemaan vain paikallinen voitto ja kokonaiskuvassa –operaatio Barbarossan kannalta – merkityksetön. Mitään etua sen valtaamisesta ei tulisi olemaan suomalaisillekaan., joiden intressit olivat etelämpänä. Halder laski tarvittavat joukot vahvasti alakanttiin, ja laskelmissa hyödynnettiin ensisijasesti Norjassa olevia joukkoja.
Oli pärjättävä sillä mitä oli. Pahin kömmähdys taisi olla SS-Nord, jonka poliisirykmentit eivät olleet taisteluyksikköjä ensinkään. Ne olivat juuri näitä mustapukuisia SS-miehiä, jotka lähinnä kovistelivat siviiliväestöä kumipampuillaan. Sotilaskoulutusta ei ollut sanottavasti, ja osa ei edes osannut käyttää sotilaskivääriäkään. Tunnetaan tarinoita miten nämä mustapukuiset marsssivat suljettuna rivistönä suoraan konekiväärituleen. Tietenkin Wermachtin upseerikunta pisti nämä kärkeen kriittisimpään hyökkäyspisteeseen säästääkseen omia sotilaitaan, joten epäonnistuminen oli varma.
Samalla saksalaiset oppivat että rintamasta hyökkääminen niillä saloilla oli mahdotonta. Suomalaisten suorittama koukkaus oli ainoa toimiva metodi. Toisessa taistelussa, taistelussa vanhasta Sallasta, saksalaiset omaksuivat jo koukkausmetodin. Sen sisäistivät myös venäläiset. He oppivat jättämään sivustoille ja taakse isoja joukkoja ja kolmas hyökkäys oli epäonninen jo suomalaisillekin. Rintama juuttui Tuntsa-joelle, eikä se siitä enää liikkunut.
Venäläinen lentokoneen raato Kelsinkäisten taistelusta. Kuulemma putosi suoraan suomalaisten konekiväärimiesten päälle ja sen polttoaine poltti pahasti sotilaat.
Etelämpänä, Rukajärven suunnassa, eteni pohjalaisista koottu Raappanan jalkaväkidivisioona 60km päähän muurmannin radasta. Hyökkäystä olisi voitu jatkaa aina radalle, mutta Mannerheim pysäytti hyökkäyksen. Edelleen pidetään syynä että olisi seurannut amerikkalaisten sodanjulistus, mutta se tuskin on totta. Reaalisempi syy oli, että rataverkon avulla venäläiset olisivat helpolla vallanneet sen takaisin ja heittäneet kevyesti varustetun suomalaisdivisioonan takaisin erämaahan. Venäläisille ei ollut temppu eikä mikään järjestää minne tahansa rintamalleen miehiä sadoistatuhansista puoleen miljoonaan, joita ei yksi raskaita aseita vailla oleva divisioona voinut pysäyttää. Se jäikin sodan ajaksi suojaan metsien kätköihin, jonne venäläiset eivät voineet tulla ylivoimalla.
Tietenkään ei voitu suoraan sanoa että Suomen kenttäarmeija oli liian heikko näin isoa vastustajaa kohtaan, olisi ollut tuhoisaa moraalille, joten keksittiin tämä amerikkalaisten ultimaatumi.
Vuotta myöhemmin Murmanskin kautta virtasi amerikkalaista talousapua ja sen pyäsyttämiseksi syntyi monimutkainen systeemi, jossa U-veneet ja pommikoneet yrittivät verottaa tätä kauppalaivastoa. Loppujen lopuksi jäämerelle jouduttiin keskittämään enemmän resursseja kuin mitä olisi tarvittu jos olisi jätetty huomiotta suomalaisten huono neuvo, Halderin näköalattomuus ja jos Mannerheim olisi ymmärtänyt roolinsa paremmin sodan lopputulokseen pääsemiseksi. Hänhän olisi helpolla voinut omilla joukoillaan vahvistaa saksalaisia. Jotenkin tästä episodista jää mielikuva, ettei muurmannin radan merkitystä tuntunut juurikaan kukaan käsittävän ja resurssit sitten sen mukaan.
Jukkis