Periaatteessa The Witch – vai pitääkö se kirjoittaa VVitch – on halvinta kauhuelokuvaformaattia eli nk. metsäkauhuelokuva. Kyllä te tiedätte metsäkauhuleffat? Ne ovat niitä joissa lauma teinejä lähtee viikonlopunviettoon jollekin sysimökille ja se pilveä pössyttävä kaveri yleensä kuolee ensimmäisenä. Asetelmaa voi toki aina muuttaa teinien sijasta perusperheeksi jossa eksytään jonnekin kummitusten, aavehenkien tai kirouksien täyttämille maille – yleensä kai intiaanien hautuumaan päälle tehtyyn tönöön. Tämä on se lähtöasetelma ja koska metsä on niin halpa kuvauspaikka, ihmettelen ettei Suomessa näitä tehdä liukuhihnalla koska niitä pystyy väkäämään kuka tahansa jolla on gigantista kolmellasataa hankittu videokamera ja vanhempien perintömökki.
Metsäkauhut ovat ymmärrettävästi myös nk. yhden huoneen elokuvia, eli elokuvia jossa ulkopuolisia ei vilahtele. Ne vaativat paljon näyttelijältään mutta ne vaativat myös todella paljon tarinalta jos aikoo venyttää elokuvan kokopitkäksi. Jostain syytä Witch onnistui tässä ylitse odotusten. Teknisesti siinä ei oikeastaan tapahdu mitään; dialogit ovat lähes pelkkää rukoilua, maisemakuvat syksyisen maiseman kamerakuvausta ja … niin, oikeastaan vain odottelua että jotain tapahtuisi.
Sitä luulisi että tässä kohtaa floppaa mutta jotenkin tuo odottelu pitää varpaillaan, tunnelmankehittely etenee ahdistavaan suuntaan ja katsoja vaistoaa että jotain on pielessä vaikka itse elokuva ei tarjoa viitteitä että mikään olisi toisin. Tälläinen vaatii ohjaajaltaan todella paljon, eikä mieleen tule kovinkaan montaa vastaavaa tarinaa jossa tässä olisi onnistuttu.
Ollaan puritaanien aikakaudella 1600-luvulla, ilma on syksyinen ja elokuva sen myötä aavistuksen hämärä. Juuri niitä elokuvia joissa kotona tarvitsee sammuttaa kattolamppu jos jotain aikoo nähdäkin. Noidan olemassaolosta kielivät viittaukset ovat alkeellisia, puheet – kuten sanottua – yhtä ja samaa virttä, seurataan muutamaa tyyppiä koko elokuvan ajan ja perheenisäkin ärsyttävästi jotenkin pihalla siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Siltikin se onnistuu, eikä edes musiikin avulla kuten luulisi. Sanovat sitä klassikoksi enkä ihmettele.
Sitten pitäisi mennä pitkästä aikaa elokuviinkin jonne eksyn hyvin harvoin. Kyllä se on nuo alienit tai terminaattorit jotka allekirjoittaneen sinne vetää, olkoonkin että alien-trilogian viimeisin David oli lässähtävä pettymys ennalta-arvattavan juonikaaren ja pääpahiksen sosiopaattisen ylimielsen neton ja hienostelijan klisee suorastaan haukotuttava.
Tuossa onkin nuo elokuva-arvostelijat ehtineet teilata terminatorin tutuksi rymistelyksi joka ei tarjoa katsojalle mitään uutta tai kehittävää. Ei se ihan näin ole. Kyllä jo se, että iso-Arska edelleen luottaa karismaansa 72 –vuotiaana on todellakin uutta, varsinkin kun 63-vuotias vastanäyttelijä Linda Hamilton on myös mukana. Raaka totuus on, että tämä lyö Hollywoodin perinteitä silmille, jossa iät ja ajat on suosittu nuoria nättejä tyttöjä ja vanhukset on saaneet vilahdella sivurooleissa vain silloin kun käsikirjoitus vaatii jotain vaari-ikäistä. Hollywood on nuoruuden ja kauneuden maailmaa ja ollut sitä aina. Raaka maailmahan se on jossa näyttelijätär heivataan surutta pihalle koska on täyttänyt 40 vuotta ja sillä sipuli. Eikä se ihme että suomessakin yli 50-vuotias näyttelijätär saa vaikeasti elokuvarooleja. uusin terminator iskee suoraan ikärasismiin että heiluu. Onko tämä uutta – se on suoranainen vallankumous.
Siinähän ne sitten olikin. Ihmettelen edelleen miksi tuo Witch jäi niin päähän vatvottavaksi. Yksinkertainen elokuva yksinkertaisin elementein. Pari lavastetta elokuvastudion takapihalle ja se on siinä. Ehkä juuri siksi. Esikuvana että moiseen pystyy kyllä kuka tahansa harraste-ohjaajakin puitteiden puolesta mutta onko sitten sitä tunnelmanluomisen neroutta, se on toinen kysymys. Ehkä se jollain lailla puhuttelee sitä ihmissielun perimmäistä pelkohermoa, mene ja tiedä. Sen tiedän että oli kuitenkin vuoden 2016 voittajaellu kauhuelokuvien sarjassa enkä sinänsä ihmettele.
Seuraavaa kohauttavaa elokuvaa odotellessa.
Jukkis