Tutkasädehän kehitettiin Britanniassa jo 1935 ja sen alkuperäistarkoitus oli toimia `kuolemansäteenä´jossa säteellä ammuttaisiin pommituskoneita taivaalta alas. Ihan siihen se ei sentään kyennyt, mutta kehitettiin kumminkin tutka. Ammuttiin taivaalle sähkömagneettinen impulssi ja kun se osui metallirunkoiseen lentokoneeseen, se heijastui takaisin lähetysantenniin. Kun mitattiin aika, kerrottiin se lähetysnopeudella, jaettiin kahdella ja sovitettiin lähetyskulmaan, saatiin selville piste, jossa kone lensi. Jos konetta seurattiin säteellä, se voitiin siirtää katodiputkesta kuvaruutuun. Tämänhän me tiedämme. Koko nykyinen lennonjohtojärjestelmä nojaa tähän muinaiseen oivallukseen.
Tästä oli vielä pitkä matka siihen, että pommikone voitiin pudottaa taivaalta alas. Siihen tarvittiin hävittäjäkone. Hävittäjäkoneen ongelma sitten oli, että vaikka pommikoneen summittainen sijainti maasta käsin tuli hänen radioonsa, oli pilkkopimeä yö, pilvimassoja, satoi tai oli sumuista. Niinpä looginen askel oli valmistaa pieni tutka hävittäjäkoneen sisään joka antoi impulsseja 4.5km koneen nokasta. Tämä oivallettiin jo 1939 eli reilusti ennen taistelua Britanniasta. Ne saatiin tosin asennettua vasta 1941 alkuvuodesta mutta sen jälkeen saksalaiskoneiden pudotuskiintiöt kasvoivat vahvasti. Saksalaiset eivät vielä keksineet syy-yhteyttä mutta jos olisivat keksineet, olisivat hetkessä valmistaneet omat ohjaamotutkansa. Aikaa myöten kyllä oivalsivat.
Tutkasodasta ei tämän seksikkäämpiä kuvia saa hakemallakaan. Tutkasota onkin toisen maailmansodan historiassa jäänyt tuntemattomaksi koska jokainen sotakirjailija tietää, että sellainen teos olisi väistämätön floppi lukijakunnan parissa, joka on tottunut panssaritaisteluiden kuvaamiseen.
Tutkasäde joka osoittaa pommikoneen kertoo myös pommikoneelle tutkasäteen sijainnin. Nehän peilaavat toinen toisiaan. Saksalaisilla oli vastaavasti tämä etu pommikoneissaan, eli he olivat kehittäneet ns. notkupolvisäteen. Englantilaiset eivät uskoneet sen olemassaoloon koska pitivät sitä teknisesti mahdottomana. Maapallon kaarevuudesta johtuen moiset säteet jäisivät väkisin horisontin taakse ja maksimietäisyys olisi 600km. Toisaalta englantilaisten oli pakko epäillä että saksalaisia pommikoneita ohjattaisiin jonkinlaisen radiosäteen avulla, niin erehtymättömästi ne löysivät englantilaiskaupungit. Vastaavasti brittiläiset pommikoneet eivät löytäneet Saksan päältä kuin pelkkää pimeyttä ja joutuivat leijailemaan tuntikausia maalikaupunkia etsiessään. Mielen oli pakko muuttua kun alasammutusta koneesta sellainen notkupolvilaite lopulta löytyi.
Raaka todellisuus on, että saksalaiset pommikoneet löysivät maalinsa oivallisen mittarilentokoulutuksen takia. Lentäjä joka tarkkaili korkeusmittaria, lentonopeutta ja kompassia tiesi missä kohtaa taivasta oli. Notkupolvisäde oli tarkoitettu vain opastamaan lentäjä kotiin kun hän palasi pilkkopimeässä vielä pimeämmälle lentokentälle. Tietenkin sitä myös hyödynnettiin suuntimisessa, siinä miten pystyttiin. Notkupolvi osoitti summittaisen sijainnin ja X-laite tarkemman. X-laite oli käytössä vain erityisissä opastuskoneissa, joiden tehtävä oli vain valaista maali, mutta ei pommittaa itse. Coventryn pommituksissa tämä toimi niin mallikelpoisesti etteivät englantilaiset väsyneet tutkimaan tuota hyökkäystä, kun he kehittivät omaa järjestelmäänsä.
Englantilaiset pommituskoneet lensivät pikapuoleen Gee -järjestelmän avulla. Geen idea oli että impulsseja ammuttiin kolmesta eri majakasta ja lentäjän kuulokkeisiin, silloin kun hän lensi reitin mukaisesti, kuului tasaista viheltävää ääntä. Kun hän eksyi reitiltä, syntyi häiriöääni joka muistutti katkonaista morsetusta. Näin pommikone löysi summittaisen alueen johon oli matkalla. Siinä oli tosin sama ongelma kuin notkupolvisäteessä eli horisontti esti navigoimasta pidemmälle kuin alankomaiden eteläpuolelle olevalle Ruhrin alueelle. Gee ei ollut mikään loistokeksintö sillä 50-70% pommeista osui edelleen kohdemaalin ulkopuolelle. Käytännössä yksi pommi saattoi osua viiden kilometrin säteelle halutusta kohteesta. Gee otettiin käyttöön huhtikuussa 1942 ja alasammutuista koneista ja vangituista miehistöistä saksalaiset pian pääsivät jyvälle mistä oli kysymys. Elokuussa 1942 Gee -järjestelmää jo häirittiin voimakkaasti. Ei estäen signaalia vaan ovelasti syöttäen uuden taajuuden sen päälle. Näin brittikoneita ohjattiin väärään suuntaan, ja ovelasti saksalaiset olivat rakentaneet muutaman valekaupungin, joita valaistiin maanpinnalta käsin, ja jonne pommikoneita ohjattiin oikean kaupungin sijasta.
Gee ei täyttänyt sille asetettuja tavoitteita ja kun se paljastettiin, syntyi tilalle Oboe. Se oli huomattava parannus, joka osoitti maalin teoriassa 90 metrin tarkkuudella. Myös sen ongelmana oli maanpinnan kaarevuus eikä se näyttänyt kuin Ruhrin alueen, joka silloin oli jo täyspommitettu. Kun saksalaiset saivat Klevessä alasammutusta pommikoneesta Oboen käsiinsä, he rakensivat välittömästi 80 häirintälaitetta, mutta eivät silti kyenneet estämään Oboen toimintaa. Niskalenkin saksalaiset saivat Wurzburg -laitteella joka liitettiin Freya -tutkaan. Se ampui lyijykynänpaksuisia radiosäteitä johon yhdistettiin valonheittimet ns. kammuhuberin linjalla (kammhuberin linjasta joskus toiste) ja yöhävittäjät hoitivat loput.
Englantilaiset pääsivät vuorostaan Wurzburgista niskan päälle Window-järjestelmän avulla. Pommikoneiden luukuista pudotettiin tinapaperin suikaleita jotka sekoittivat tutkat täydellisesti ja tämä mm. mahdollisti Hampurin pahamaineiset palopommitukset heinäkuussa 1943. Ilman tinapapereita liittoutuneet olisivat menettäneet tuhannekunta pommikonetta Hampurin yläpuolella. Tosin he menettivät 2200 pommikonetta sitä ennen, koska tätä sotajuonta ei haluttu paljastaa ennen Sisilian maihinnousua. Samalla britit häiritsivät saksalaisten lichtenstein -järjestelmää vaikka sitä ei käytännössä koskaan otettu edes käyttöön, mutta sen sijaan saksalaiset onnistuivat kehittämään tinapapereille ja rautalangoille sokean ohjaamotutkan hävittäjäkoneisiin. Tämän vuoksi toista suurpommitusta saatiin odottaa siihen asti, kunnes saksalaishävittäjät olivat kadonneet taivaalta puuttuvien ohjaajien ja polttoainepulan riivaamina.
Isot pommitukset tehtiin englantilaisten uudella keksinnöllä H2S -tutkaohjauksella. Se oli suhteellisen likinäköinen mutta ensimmäistä kertaa kykeni ratkaisemaan horisontin tuoman ongelman. H2S ohjaamotutka näytti maanpinnalla olevan veden tummana, maanpinnan kirkkaana ja kaupungin sitten jo todella kirkkaana. Näkymä ilmaantui katodisädeputkeen jota suunnistaja sitten vertasi sylissään olevaan suunnistuskarttaan. Kun putkeen tuleva maanmuoto vastasi karttamerkkejä, oltiin oikealla tiellä. Erehdyksiä tapahtui tämän tästä. Pommilastit putosivat kymmeniä kilometrejä sivuun kun maasto erehdytti väärillä järvillä ja joenmutkilla. Kolmantena maaliskuuta 1943 tulenjohtolentäjä erehtyi pitämään nousuveden paljastamia Elben hiekkasärkkiä Hampurin satamaksi, ja sadat pommikoneet moukaroivat autiota joentöyrästä.
Saksalaiset eivät onnistuneet häiritsemään H2S -järjestelmää mutta keksivät sen jäljittämisen. Tämä suoritettiin Korfu -järjestelmällä joka niin ikään kykeni ohittamaan horisontin probleeman. Metodilla joka tunnettiin koodinimellä Naxos. Kun pommikonelentäjä astui Britannian Kentissä olevan lentokentän koneeseen, ja pani H2S -tutkan lämpiämään, se rekisteröitiin saman tien Saksassa. Pommituksen tiedettiin olevan tulossa mutta ei vielä mihin, ja sitä tietoa vuorostaan kampasi kuuntelupalvelu kuuntelemalla brittien radiopuheita.
Oman varsin omaperäisen häirintäjärjestelmän muodosti englantilaisten keksimä operaatio Corona. Britanniassa asusti paljon saksalaisemigrantteja, jotka työntyivät radioaalloille antamaan saksalaislentäjille virheellisiä suuntia. Tästä muodostui varsin kiusallinen ja pitkällinen kamppailu jossa saksalaiset kehittivät koodisanoja, esittivät vastakysymyksiä, käyttivät vain naisääniä, mutta englantilaiset tekivät aina kaiken saman perässä. Lopulta eetterin joka taajuudella lähetettiin ilkeää vinkunaa, piipitystä, marssimusiikkia ja Hitlerin puheita, jotka soivat saksalaislentäjien korvissa. Siitä kehitettiin Tinsel joka syötti brittiläisestä pommikoneesta moottorin melua saksalaisten yöhävittäjien kuulokkeisiin, jotta tämä kuulisi huonommin maaradiota. Tilanne ratkesi sittemmin saksalaisten eduksi kun siirryttiin ns. villisika -torjuntaan, jossa hävittäjät odottivat valmiina kaupunkien päällä ja antoivat valonheittimien valaista maalinsa. Maaradiota ei enää tarvittu.
Molemmat osapuolet olivat vuorollaan niskan päällä, mutta kumpikaan osapuoli ei koskaan saavuttanut tutkasodassa varsinaista voittoa. Tutkasota yleensäkin on tuntematon taistelutanner, juontuen varmaan siitä että se ei ole kovin seksikäs rintamalinja, vaikkakin työllisti molemmin puolin kymmeniä tuhansia sotilaita.
Merellä Britit toki voittivat saksalaiset sukellusveneet ohjaamotutkan avulla. U-veneet käyttivät Naxos -laitetta mutta joka pian suorastaan houkutti brittilentäjät paikalle kuin majakan ohjaamina. Se olisi vuorostaan oma tarinansa se.
Jukkis