Tähän loppuu Suomi ja alkaa Neuvostoliitto. Rajan takana oli heti kolme betonibunkkeria jonka idea on varmaan ollut ampua ristitulta takana olevalle peltoaukealle.
Raaka totuus että koko Porkkala avautui minulle vasta kun kävin siellä takaviikkoina etsimässä kuvauspaikkoja. Silloin törmättiin kallionlaella jonkinlaiseen tykkiaseman tai valonheittimen asemaan, joka ei vielä auennut mistä oli kysymys. Tokihan sen tiesin että Porkkala oli vuokralla neuvostoliitolle sotien jälkeen aina vuoteen 1956 mutta en juurikaan sen enempiä. Itse asiassa olin aina luullut että vuokra-alue on ollut joku vaatimaton niemenkärki ja vasta kun katsoin kartasta vuokra-alueen kokoa tiedostin että sehän on ollut hemmetillistä kokoluokkaa.
Alue käsittää kolmekin eri tietä jotka menevät kirkkonumelta etelän suuntaan. On tie Upinniemeen, Porkkalaan ja sitten vielä itäisin tie Hirsalaan. Näitä sitten halkovat muutamat poikkitiet ja on pari kylääkin kuten eestinkylä tai piispankylä. Kun siellä nyt tuli käytyä, ja vietettyä koko päivä, niin joka tie alkoi tulla äkkiä tutuksi.
Sinne vaan alas. Minä olen liian vanha näihin seikkaluihin.
Matka alkoi jo Kirkkonummen pohjoispuolelta Sepänkylän Bystolas nimisestä paikasta, jossa tienviertä komistaa pari vanhaa neuvostobunkkeria. En minä niiden kohdalle pysähtynyt sen kummemmin, ne olivat joko maalla täytettyjä tai muuten vaan katto romahtanut ja julkisivukin alkoi olla pajujen peitossa. Toppasin auton kuitenkin seuraavalle leventeelle joka sattumalta oli vanha rajapaikka. Vanha rautapuomikin oli paikallaan, ei ainakaan näyttänyt maajussin laidunmailta. Siitä lähdin käppäilemään kohti Kalasberget nimistä kallioista peltosaareketta. Pellon läpi kulki oiva tie ja sitten polku jonkinlaisen tukitun korsun suuaukolle. Huomasin siinä pienen kuopankin ja tietty mielipaha käväisi mielessä - ei näissä saisi metallinpaljastimen kanssa kaivella vanhoja nauloja - tai ainakin olisi suotavaa peittää kuoppansa.
Tästäkin voi hypätä alas. Sitä en lupaa miten ylös pääsee takas.
Itse betonikorsu löytyi nopeasti. Sen katossa on ollut kaksi tai kolmekin poistumisaukkoa ja toisessa vanhat rautatikkaat vielä ruostumassa. Ei sillä että tässä iässä viitsisi sanottavasti sinne laskeutua. Bunkkeriaukko oli kuitenkin kuvauksellinen että katsoin saaneeni oivan kuvan eikä enempiä bunkkerietsintöjä tarvita. Niitähän kuulemma seudulla piisaa ja jos tyytyy pelkkiin juoksuhautoihin, ei niiden bongaamiselle loppua tule. Kaikkia ei ole edes löydetty ja tuskin ikinä löydetäänkään. Sillä ne varmaan ovat pääosin yksityisten mailla.
Onko sitä kukaan edes ajatellut että maamme eteläkärkeen venäläiset tekivät asemiaan joskus loppuvuodesta 1944 tai alkuvuodesta 1945. Samaan aikaan pohjoisemmassa kärjessä, lapin käsivarressa, saksalaiset rakensivat sturmbock -linnoitusta, niin ikään suomalaisia vastaan. Välissään suomeksi kutstuttu tuhatkilometriä pitkä ei-kenenkään-maa. sellaista se ulkopolitiikka silloin oli.
Tämähän ei ole mitään vieraanvaraista seutua. Lähes poikkeuksetta joka talon pihatiellä lukee "yksityinen" tai hienommin "privat". Jossain aidallisessa tontissa uhkailtiin irti olevilla koirillakin. Mihinkään ei käytännössä ole asiaa, poislukien ne erikseen tehdyt virkistysalueet ja luontopolut. Kauppoja on turha etsiä kun ei ole oikein kunnon kyliäkään saati asutustaajamia. On vain peräkkäin olevia maataloja tai huviloita loputtomana rivistönä, mutta kunnon asutuskeskittymää on turha etsiä. Palveluita ei sitäkään vähää. Mistä päästäänkin siihen että autuaasti olin unohtanut hankkia evästä ja muija jonka verensokerit putoo nollaan, osaa olla armoton känkkäränkkä. Pakko kurvata takaisin Kirkkonummeen johonkin kotipizzaan ja viettää eineshetki uimarannalla. Virallisesti koronan takia suljettu mutta väkeä niin juuttaasti.
Seuraava elämysmatka sitten venäläisten hautausmaalle. Sellainenkin löytyy. Tosin kuulemma venäläiset eivät sinne ole haudanneet yhtään omaansa, vaan hautausmaa on rakennettu sieltä täältä kannetuista hautausalueista. Siellä pitäisi olla se kuuluisinkin venäläinen joka sai luodista heti kun astui helsingin kalasatamaan. Valvontakomissio julmisteli tästä pitkään arvellen sen takana olleen jonkun seonneen valkobandiitin mutta hiljenivät lopulta kun kyse oli ilmeisesti venäläisten sotilaiden omista välienselvittelystä.
Se on kyllä pakkoa sanoa että harvoin on nähnyt näin tiptoppia hautausmaata. Se oli totaalisen siisti ja hautakivet hohtivat uutuuttaan. Ilmeisesti ne vaihdetaan kaikki tasaisin välein. Jollain on rahaa.
Tälläsiä nää näköalat aina on. Merinäkymä kuikkii puitten välistä. Tämä on kyllä laajempikin ongelma.
Tuli käytyä itse Porkkalassakin joka käytännössä on autio niemeke. Sen perällä on jotain luontopolkuja, yhden varressa muutama muinaishautakin mutten viitsinyt sinne kun kuumuus alkoi tulla jo liian rasitteeksi. Vielä kävin Hirsalan tielläkin joka niin ikään on asumaton. Sitten olikin paikat nähty.
Tässä sitä on, muovin edeltäjää bakeliittia joka oli yleiskäytössä siellä 1940-1950 -luvuilla pakko olla neuvostoperuja.
Paluu moottoritietä pitkin ei koskaan ole mukavaa helteellä. Paljon mukavampi olisi ajaa vanhaa kolmostietä koska sitä sentään puut varjostavat ja väliin voi ajaa räkitykseltä katveessa. Mutta koska päivä oli pitkä, sutasin sen muutamassa tunnissa auringonpaahteesta välittämättä. Sellainen tarina. Neuvostoliitto on nyt nähtynnä.
Jukkis