Tunnustan suoraan että olen harvinaisen huono lukemaan romaaneja, ja sen kautta myös mitä huonoin romaani-arvostelija. Yritän kuitenkin parhaani. On olemassa syynsä miksi sellaiseen tartuin, ja sen nimi on Punaisen lohikäärmeen silmä. Kahlattuani läpi sen jykevät yli 400 sivua, teen siitä tietenkin arvostelunkin, että jotain hyötyä olisi muillekin lukukokemuksestani.


Todetaan heti alkuun että romaani edustaa varsin harvinaista, suoranaisen marginaalista, aihepiiriä, jossa ollaan liikkeellä esoteerisesti etsimässä sitä tarunhohtoista aarretta. Tai siis ideahan on ollut iänkaiken, sillä lukuisat ovat ne kirjat, varsinkin poikakirjat, jossa etsitään milloin mitäkin merirosvojen aarretta tai salakuljettajien saalista. Uutta on se formaatti jonka daVinci -koodi meille toi, eli etsitään aarretta, joka on länsimaisen kristillisen kulttuurin syvintä ydintä. Sitä esoteriaa joka odottaa päiväkristillisyyden alapuolella. Eipä tämäkään kirja poikkea radaltaan. Siinä yhytetään toisiinsa niin Liitonarkkia kuin kalevalaista Sampoa ja tottakai kun Turunpuolessa ollaan, Temppeliritarit toimivat yhdistävänä lenkkinä.

Vertasin ihan tieten wanhan ajan poikakirjoihin. Sillä erotuksella että suorastaan hämmästyin, ettei tämä kirja - aihepiirin huomioiden - niin lapsellinen ollutkaan, kuin oli alussa pelättävissä. Itse asiassa siinä oppii matkan varrella kaikenlaista esoterian ja symboliikan saralta, ja vieläpä varsin helpossa muodossa. Myönnän että opinpahan tietämään Turunkin kaupunkikuvasta kaikenlaista mistä en aiemmin ollut tietoinen. Mikäli tälläiseen tarinaan vaan viitsii hypätä kympillä mukaan, muhkea sivumäärä ei varmasti ole haitaksi. Elämystähän romaaneissa tavataan hakea, ja että niiden avulla pääsee kauaksi arkihuolistaan. Kerronta ei onneksi muutu puuduttavaksi sillä se tuntuu olevan kolmella eri tasolla, eikä sisällä pelkkää vuorosanailua tiukkojen tilanteiden ohella.

oobo
Että semmosta tällä kertaa...

Ymmärrän että jonkinlaista trilogiaa tässä rakennetaan, sillä teos on jatkoa aiemmalle Atlantiksen perilliset -romaanille. Lopun huomioiden, kolmaskin osa sytytetään loppumetreillä. Sinänsä kunnianhimoista koska tätä lajityyppiä ei tässä maassa kukaan muu tällä hetkellä tee, ja aika näyttää miten yleisö tämän vastaanottaa vai ottaako. Toisaalta tekstistä näkee että kirjailijasta olisi kyllä muuhunkin, sen verran kypsää teksti on. Kypsä teksti ei oikein suollu silkalla tajunnanvirralla vaan siihen on paneuduttava ajan saatossa, kirjoitettava edellisen päälle, ja täydennettävä niin kauan, että kioskikirjamaisuudesta päästään eroon. Yhden kappaleen luettuaan jo ymmärtää tehdyn työmäärän päälle. Vaivannäöstä annettava totaaliset pisteet. Tämän huomioiden kirjailija varmasti pärjäisi myös sillä saralla, jota suuri yleisö ahmii enemmän. Uskoakseni monet kustantajat tahtoisivat omaan talliinsa esimerkiksi kustantamon oman dekkarikirjailijan, ja kun osaamista kerran on, miksi ei kannattaisi hypätä isommillekin veroille? Näin vinkiksi.

Ja juuri kun olin naputtanut ylläolevan, huomaan neuvojeni olevan pahasti myöhässä. Kirjailijalta on tullut monelaisia aihepiirejä ja teemoja käsitteleviä teoksia, joten jonkinlainen monilahjainen kirjoitushullu tässä lienee takana? Hyvä niin! Ei pidä jämähtää yhden aiheensa vangiksi.

Kai niitä miinuksiakin pitäisi jakaa, että vaikutan objektiiviselta ja puolueettomalta arvostelijalta? En tietenkään torpedoidakseni, vaan ihan rakentavana kritiikkinä tulevia ajatellen. Sanaakaan en kuitenkaan aio sanoa puhtaasti teknisestä puolesta, eli kun kirjaa on kuvitettu lukijan mielenkiinnon ylläpitämiseksi, ei kuvien kannalta halpa paperi tietenkään ole eduksi. Noh, pääasia että selvän saa. Jäin tosiaan miettimään että jos romaania lukee elämys mielessään, ei pituus ole haitaksi. Mutta jos ei sataprosenttisesti siihen hyppää, jää miettimään onko siihen tungettu liikaa. Arvoituksen ratkaiseminen arvoitus toisensa jälkeen voi myös muuttua puuduttavaksi lukukokemukseksi, olkoonkin kirjan kantava teema, mutta siitä tulee myös monotonista toistamista. Varsinkin kun ne ovat palapelin yksittäisiä paloja, eivätkä tarjoa suoraa osviittaa loppuratkaisun kannalta. Tiettyä ilmaa pitäisi jättää. Toinen suuri vaara näissä on aihepiirin esittelyn kliseisyys. Tämä ei onneksi sorru ihan vastaavaan joka daVinci -koodissa nähtiin, että seuraavan juonenkäänteen tai paljastuksen arvaa muutamaa sivua ennen - ainakin kun on Baigentin alkuteos tullut alle luettua. Tässä on kliseenä se, että näkee Kadonneen aarteen metsästäjät -elokuvan vaikutuksen taustalla. Sellainen tarjoaa aina liian halpoja ratkaisuja. Toisaalta, mikäs minä olen tästä moittimaan, sillä ymmärtääkseni lukijakunta hakeekin mielellään tuttua ja turvallista eikä liian äkillisiä ja radikaaleja juonenkäänteitä.

Muuta en nyt sitten tästä osaa sanoa. Huumori on hyvä apuväline kuitenkin kuljettamaan tarinaa eteenpäin, ja ilman sitä ei tästä mitään tulisikaan. Kyllä hyvässä kirjassa osataan nauraa myös itselle ja kirjailija tarvittaessa hahmoilleen. Enkä välttämättä usko että formaatti olisi näinkään onnistunut, ellei se olisi syntynyt keskivertoa paremman tekijän kätösistä. Sama aihe jonkun toisen käsistä olisi synnyttänyt flopin. Kyllä minä tämän kuitenkin säilytän ja luen toisenkin kerran sitten joskus kun olen eläkkeellä ja on pitkäveteinen sateinen sunnuntai.

Jukkis
Gravatar
Arite
Hyvä! Nimi on loistava! Puu nainen ja Lemminkäisen käärmeen silmä.
Piilota kommentointilomake