Ostin ja lukaisin tuossa Kari Kallosen uutuusteoksen "Suomalaiset sotilaat muukalaislegioonassa" joten on pitkästä aikaa kirja-arvostelun paikka. Katselin sitä kylläkin Prisman hyllyssä viikkokausien ajan ja haluttomana maksaa täyttä hintaa, ksenofobisena luonteenlaatuna ostopäätökseen meni oma aikansa. Kadunko? En kadu. Onhan muukalaislegioonassa se oma hohteensa ja mukava päästä kurkistamaan verhojen toiselle puolen.


Sivujahan siinä on julmetusti mutta ei siihen pidä haksahtaa. Sivumäärää paisuttaa isohko fonttikoko. Varmaan siinä on ajateltu että harmaantuvassa maassamme huononäköisiä piisaa, ja monetkaan ei enää pysty tihrustamaan edes kaksitehoistensa läpi pientä tekstiä. En siis voi oikein valittaa vaikka ylipaksun kirjan kohdallla saakin taas miettiä, mihin sen survoisi kun kirjahyllyt on täyttyneet aikaa sitten.

kallonen

Ei minulle ihan puskista tule muukalaislegioona. Kapakkatuttuni vietti siellä joskus - ehkä 1980 luvulla - laskuvarjojoukoissa yhden sopimuskauden ja sehän kertoili tarinoita heti vaan kun joku kysy - ja kysyjiä oli aina. Kyllä se teki selväksi että ne ajat on takanapäin kun legioonan portteja kolkutteli joku pitkälle alkoholisoitunut seikkailija joka oli karannut laivasta ja rahatonna jossain ranskalaissatamassa. Liittyi humalapäissään ja alkoi hetimiten miettiä karkaamista. Nykyisin kokelaan lähtömaan rikosrekisterit tarkistetaan, joutuu huumeseulaan ja psykopaattitestiin Nykyinen legioona hakee ammattisotilaita joilla on valmiiksi hyvä yleiskunto, motiivitaso ja tasainen luonteenlaatu. Muistaakseni kilpailevan firman eli Espanjan legioonan se kyllä haukkui pystyyn; pelkkiä homoja ja varkaita. Kapakkatuttuani ei ole kirjassa mainittu. Itse asiassa ei ketään joka ei siihen ole antanut suostumustaan tai muuten ole vuosistaan kertonut julkisesti joko lehtiartikkelien tai muistelmateosten kautta.

Ehkä näissä Legioona-Veskun kanssa vietetyt hetket onkin syy miksi asennoiduin tähän lukuhetkeen niinkin staattisesti. Tiesin valmiiksi jotain jota odottaa. Lukija joka ei tiedä legioonasta mitään, hänelle voi odottaa kirjan sisällön kolahtavan ihan eri mitoissa kuten kaiken upouuden ja eksoottisen edessä.

Rehellisesti sanoen, itse kirjaan palatakseni, teos on tyyliltään varsin omaperäinen. Ei huono mutta omaperäinen. En heti muista lukeneeni vastaavalla tavalla kirjoitettua kirjaa jossa jokainen kappale on vähän omannäköisenä. Henkilöesittelyjä ja heidän lyhyitä tarinoitaan, tai sitten tutkijanäkökulmasta arkistoa tutkimassa, tai välillä kappale on rakennettu haastattelussa oleville sutkauksille. Väkisin tulee mieleen että ne on koostettu eri tilanteissa erilaisen mielentilan vallitessa. Sellainen kokonaisuus, punainen lanka, tai siis konteksti, puuttuu ja kirjassa ei oikein keskitytä mihinkään. Ei muukalaislegioonan omaan historiaan ja suomalaisten paikkaan sen historiallisessa kontekstissa, ei Ranskan siirtomaahistoriakaan ole syvällistä ja suuretkin taistelut kuitataan parilla lauseella. Siis onhan ne kaikki mainittu, mutta lyhyesti ja muutaman lauseen mittaisesti taustaa antamassa. Jotenkin tästä jää kokonaiskuva että kaikki kirjassa on vähän taustaa. Väkisin siitä jää lukija nälkäiseksi. Jos lukija kuulee että joku suomalainen toimi Ranskan vastarintaliikkeessä, kyllähän siitä mielellään kuulisi tarinoita. Samaten isojen taisteluiden, Die bin Phun kaltaisten suurtaisteluiden yksityiskohdat puuttuvat. Miten tämän nyt sanoisi: kirja jotenkin haahuilee, osittain päämäärättä, keskittymättä kunnolla mihinkään. Tarina ikäänkuin kuljeksii, tai pikemmin ajelehtii pitämättä oikein mitään päämääränään.

Ylläoleva voi kuulostaa rumasti sanotulta, eikä sitä pidä ottaa lyttäyksenä sillä kirja oikeasti on hyvä. Ja tuohan se aspektinaan yllätyksellisyyden. Ikinä ei tiedä mitä seuraava luku tuo tullessaan. Myönnän että onhan se piristävääkin, ja vielä pakompi on myöntää, että taisin ahmaista koko kirjan puolessatoista vuorokaudessa. En siis tarkoita että se on millään muotoa huono - se on vain persoonallinen. Kallonen on kirjailijana tälläinen omanpolkunsa kulkija. Hänellä on tässä varaakin koska legioona on aiheena sellainen, ettei sitä oikein voi flopata, lähestyy sitten mitä kautta tahansa.

Raaka totuus on että sotakirjallisuus on aina jäykkää eikä notkeaa kuten tässä. Tapana on ottaa jokin taustarakenne, olkoon nyt sitten legioonan oma historia joka yhytetään Ranskan siirtomaahistoriaan ja sen kulkuihin. Vasta kun runko on kunnossa, voidaan ruveta ripottelemaan suomalaislegioonalaisia sinne tänne. Näin sen olisi joku toinen kirjoittanut. Yleishistorian osaa kuka tahansa, vaikkakin itse legioona ei arkistojaan avaa ulkopuolisille. Tämä lienee se syy, miksi teos jää vähän erikoiseksi.

Punainen lanka tosin syntyy väkisinkin itse ajan virrasta. Varhaisimmat suomalaislegioonalaiset siellä 1800-luvun puolella tuntuivat olevan varsin juurettomia tyyppejä, kansainvälisiä seikkailijoita jotka eivät olleet oikein kotoisin mistään eivätkä viihtyneet pitkään paikallaan. Silloinen legioona koostui kovasta kurista jolla pidettiin nuhteessa sitä rikollisainesta joka sinne meni kadottamaan menneensä, ja erityisesti etsintäkuulutuksensa. Sittemmin kakkosaalto maailmansotien välissä koostui tosiaankin alkoholisteista joilla viinan takia olivat asiat solmussa ja jotka poikkeuksetta olivat merimiehinä, lähinnä jungmanneina, ja joita legioona kutsui hetken humalapäisesti mielijohteesta. Suomalaiseen tapaan putkat kutsuivat ja elettiin maailmanaikaa jolloin karkuruus oli yleistä. Voidaan puhua todellisesta karkureiden sukupolvesta.

Ranskan jakautuessa Vapaaseen Ranskaan ja Vichylle uskollisiin, legioonakin joutui elämänsä kriisiin toisen maailmansodan vuosina. Sen jälkeen vasta alkoi ammattisotilaiden aika, legioonan koostuessa SS-miehistä ja wermachtin upseereista jotka muodostivat selkärangan tulevissa siirtomaasodissa. Jos siellä suomalainen oli, kuten oli, hänessä oli jo ammattisoturin ainesta. Legioona alkoi muuttua asteittain lurjuslaumasta eliittisotilaiksi ja Ranskan menetettyä siirtomaansa 1960-1970 -luvulla ei väkeä tarvittu vaan sitä karsittiin pois jo alokasvaiheessa. Kehitys on jatkunut sellaisenaan nykypäivään. Nykyisin siellä lienee suomalaisia n. 25-30 henkeä joita yhdistää se, että ovat sotilasluonteita. Kavereita joille ei Suomen puolustusvoimat tarjoa tilaisuutta päästä konflikteihin ja joita kyllästyttää varusmiesten koulutusohjelmien laadinta, mutta joita sotilaselämä kiehtoo enemmän kuin muu. Lyhyesti sanoen kovakuntoisia kundeja joilla on sataprosenttinen motivaatio ja kun tälläisiä on hakijoina, ei sinne tavalliset nukkavierut kekkeruusit enää mahdu. Laiton siirtolainen voi toki koetella onneaan kansalaisuuden saadakseen, mutta on varmasti häntäpään valittava kun synnynnäiset soturit vetävät vieressä toistasataa leukaa.

Lukija joka niinikään on kirjan lukenut, saattaa ihmetellä tämän arvostelun sanomaa. Kirjahan etenee hyvinkin kronologisesti ajasta toiseen, suomalaiset, taistelut ja paikat mainittuna. Niin, en minä oikein itsekään osaa sanoa mitä tässä ajan takaa. Miten tämän nyt sanoisi? Vähän kuin söisi monen ruokalajin päivällistä josta jokaisesta ruoasta saa aina maistaa maistiaisen, mutta mitään ruokalajia ei saa syödä kylläiseksi asti. Voiko sen sanoa niin, että teoksesta puuttuu syvyysaspekti? Mutta ei sitä silti voi pinnalliseksi syyttää. Ei sitä voi syyttää haahuilevaksikaan jos sen kerran ahmaisee kertaheitolla. Se on vain persoonallisesti kirjoitettu. Sellaiseen törmääminen aiheuttaa hämmentymistä kun kirjailija löytää uniikin tyylinsä ja siitä ei saa lukija heti otetta. Ehkä osaltaan asiaan vaikuttaa lähdemateriaalin niukkuus, monet legendat ovat jo haudassaan ja niitä selvitellään sukulaisten avulla. Jos lähtökohta on tämä, niin onhan teos siinä mielessä työvoitto. Mikäs se on arvostelijan arvostellessa kun ei ollenkaan tiedä millaisia kuukausien mittaisia salapoliisitöitä yhdenkin lauseen luominen kirjan sivuille on vienyt.

Jukkis suosittaa.
Piilota kommentointilomake