Kun ei tässä nyt muutakaan jutunjuurta niin esittelen sitten - toistaiseksi - jäsentelemätöntä raakatekstiä sellaisenaan. Kyse siis kirjastani joka vihdoin viimein on edennyt vuoteen 1945 ja enää loppukappaleita vailla. Ihan vaan näyttääkseni miltä tämä ilmasotakirja tulee näyttämään, esittelen siitä siivuja sieltä sun täältä. Tiedä vaikka esittäisin lähipäivinä kappaleen eri vuosilta 1939-1945 väliltä irrallisina paloina. Nyt ollaan tässä kappaleessa vasta sotaan valmistautumassa.


Iso-Britannia oli valmistanut pommikoneita jo vuodesta 1924 mutta kilpavarustelun vuonna 1936 niiden havaittiin olevan tyystin vanhentuneita. Eikä niitä ollut lukuisaksi asti, sillä peribrittiläisen perinteen mukaan vain laivastoa pidettiin määrävahvuisena rauhan aikana. Maavoimiksi riitti pieni ammattisotilaiden kaaderijoukko, ja ilmavoimiksi riitti konemäärä jolla korkeintaan suorittaa pieniluonteisia offensiiveja kapinoivissa siirtomaissa. Kovin isoja pommilasteja nämä vähämääräiset koneet eivät kyenneet kuljettamaan, saati nousemaan pommilastissa korkealle. Samalla ne olivat armottoman hitaita, kuten Fairey Hendon, tai jopa kaksitasoisia kuten Handley Heyford tai Vickers Virginia. Heyford kykeni kantamaan naurettavan vähäistä pommikuormaa saavuttaen vain 230 km tuntinopeuden. RAF:n vakiopäiväpommittaja Hawker Hart oli kaksitasoinen pommikone, joka hädin tuskin sekään saavutti 300 km tuntinopeuden. Tiedettiin että ne tulisivat olemaan vain suupala vihollisen hävittäjille, ja vaikka pommikoneet olivat aseistettu konekivääriampujalla, niiden hyötyä ei kukaan yliarvioinut. Alettiin kehittämään uuden sukupolven pommikoneita. Syntyi keskiraskas pommikone Whitley, Hampden ja huono-onninen Bristol Blenheim, ja suunnittelupöydille hahmotelmina ilmaantuivat myös Wellington ja Halifax, jotka valmistuivat jälkijunassa vuosien 1938-1939 aikana. Uudelleenvarustautumisen aikana syntyivät myös torjuntahävittäjät, Hawker Hurricane sekä Supermarine Spitfire, joiden tehokkuus oli niin hyvä, että ne tulisivat vielä voittamaan taistelun Britanniasta vuonna 1940. Ne korvasivat aiemman kaksitasoisen Gloster Gauntletin joka ei kyennyt taistelemaan edes konekiväärillä varustautuneen pommikoneen kanssa.

Camm hart 500
Hawker Hart, kevyt pommikone

Sita vastoin rakenteilla oleva Saksan ilmavoimat; Luftwaffe oli samaan aikaan päättämättömyyden tilassa. Se ei sisäistänyt samassa mitassa douhetilaista oppia eikä sillä ollut siis selkeää päämäärääkään. Suurtilauksia kärkkyvät lentokonetehtailijat toivat tarjolle lukemattomia prototyyppejä, joista ei osattu valita, ja tälle aikakaudelle oli tyypillistä prototyyppien ja vanhentuneiden konetyyppien sekamelska. Lisäksi ilmailuala oli kehityksessä, jossa teknisiä harppauksia tehtiin tämän tästä, eikä voitu tietää, olisiko joku sarjavalmistukseen valittu konetyyppi jo seuraavien vuosien aikana museotavaraa. Kenelläkään ei ollut kristallipalloa apunaan. Luftwaffen komentajalla Hermann Göringillä ei ollut helppo pähkinä purtavanaan. Hän nimitti esikuntapäällikökseen Walther Weverin, jonka piti määrittää millaiseen sotaan Luftwaffen pitäisi varustautua, ja sen myötä panostaa myös tiettyihin konetyyppeihin. Wever oli Douhetinsa lukenut, ja taisteli raskaiden nelimoottoristen vaakapommittajien puolesta. Kun Wever menehtyi lento-onnettomuudessa jo Luftwaffen kehityksen alkumetreillä 1936, ei raskaille vaakapommittajille enää ollut puolestapuhujaa. Laskettiin että sellaisen ilmalaivaston, joka koostuisi tuhannesta ja mielellään kahdesta tuhannesta pommikoneesta, kustannukset ylläpitoineen olisivat tähtitieteelliset. Yhden nelimoottorisen pommikoneen hinnalla saataisiin kaksi kaksimoottorista kevyttä tai keskiraskasta pommikonetta, joten Weverin poismenon jälkeen pommikoneet piirustuslaudoilla kevenivät. Sarjatuotantoon päätyivät lopulta keskiraskaat Heinkel HE 111 sekä Dornier Do 17. Ne syrjäyttivät aiemman "postilentokoneen" Junkers Ju 52 -pommikoneen, joka siitä eteenpäin palveli kuljetuskoneena.

Aivan tuntematonta ei kaukopommittaminen saksalaisille ollut. Ensimmäisessä maailmansodassa Saksa aloitti ilmalaivahyökkäykset 1915 pommittaen hajanaisesti Englannin rannikkoa ja satunnaisia sisämaan kohteita. Tulokset jäivät alkuun vaatimattomiksi, mutta pakotti englantilaiset kehittämään ilmapuolustustaan. Lontoon suojaksi saatiin varhaisia ilmatorjuntatykkejä, ja joitakin yötoimintaan soveltuvia kaksitasoja. Vaikka ilmalaivat - zeppeliinit - saivatkin pommittamalla Englannin satamakaupunkeja ammuskuljetukset mantereen puolelle lähes pysähdyksiin, saksalaiset katsoivat toiminnan silti silkaksi resurssien tuhlaamiseksi. Syyskuun 8. ja 9. päivän välisenä yönä 1915 tehtiin ensimmäinen ilmalaivahyökkys itse Lontoota vastaan. Se aikaansai paljon aineellista tuhoa ja siviiliuhreja, ja koska tulokset olivat rohkaisevia, hyökkäyksiä jatkettiin säännöllisesti aina vuoden 1916 kesään saakka. Vasta vuoden päästä ensimmäisestä ilmalaivahyökkäyksestä, syyskuussa 1916, luutnantti W. Leefe Robinson hyökkäsi kaksitasoisella BE 2c -koneellaan ilmalaivan kimppuun. Zeppeliinissä oli aseistuksena melkoinen määrä konekiväärejä, mutta se ei ilmalaivaa pelastanut. Tyhjennettyään kolme vyöllistä konekiväärinammuksia, Robinson sai ilmalaivaan kohtalokkaan osuman ja sen sisältämä vety syttyi jättiläissoihduksi ja koko hökötys tuli alas kuin kivi. Se tiesi lopun alkua ilmalaivojen aikakaudelle. Pian moottorikoneet saivat niskalenkin ilmalaivoista, ja niitä alkoi pudota taivaalta huolestuttavaan tahtiin. Kun Saksan ylin sodanjohto sai palveluskäyttöön jättiläisilmalaivat, todelliset zeppelini-hirviöt, oli jo oivallettu niiden vanhakantaisuus uudenlaisessa sodankäynnissä. Viimeisin zeppeliini hyökkäys niillä tehtiin 1917 jossa rajuilma pudotti niistä neljä, ja loput ajautuivat kauaksi tavoitteestaan. Ajatus ilmalaivojen korvaamisesta moottorikoneilla oli jo alkanut kuitenkin itämään.

Seuraavaksi Englantiin hyökättiin Gotha GV -pommikoneilla. Näillä vuoden 1917 puolella suoritetuilla hyökkäyksillä oli selkeämpi tavoite. Länsirintamalla ympärysvallat alkoivat hallita ilmatilaa yhä suuremmin konemuodostelmin, ja Saksan silloiset hävittäjävoimat olivat jo suurten tappiolukujen ja epätasaisten kamppailujen uuvuttamat. Pommitukset Englantiin pakottivat englantilaiset vetämään länsirintamalta pois kaksi kokonaista laivuetta kotimaan turvaksi, ja juuri tähän saksalaisten pommitus oli tähdännytkin. Se selkeytti länsirintaman ilmatilaa sen verran, etteivät Saksan hävittäjät tyystin hävinneet taisteluaan musertavan ylivoiman alle. Sodan jälkeen, Lontoon saamia tuhoja vasten, Trenchard alkoi varmaan hiljaa mielessään pohtia, miten olisi käynyt jos Lontoo olisi palanut maan tasalle, ja olisiko Englanti silloin hävinnyt sodan? Ja voisiko sodan voittaa sillä tavoin? Saksassa vastaavaa ei mietitty. Siellä näillä ensimmäisen maailmansodan pommituksilla ei nähty mitään hyötyarvoa, kuin mitättömänä sivuseikkana, jolla ei ollut mitään strategista merkitystä. Ajattelutapa seurasi vastaperustettuun Luftwaffeen. Se ei nähnyt raskaassa pommikonelaivastossa mitään tolkkua koska suhtautui Douhetin oppiin kriittisemmin mitä Wever oli tehnyt. Toisaalta sillä oli koko sodan ajan varsin sitkeä vastenmielinen suhtautuminen hävittäjälennostoonkin. Se kun nähtiin silkkana puolustusaseena, halveksittavana defensiivinä joka lähenteli jo tappiomielialan lietsomista ja hävittäjä symboloi pelkuruutta työntyä vihollismaan ilmatilaan.

Luftwaffen hävittäjäkoneeksi valikoitui Messerschmitt Bf 109, yksipaikkainen hävittäjäkone, jonka Ilmailuministeriö valitsi sarjatuotantoon. On epäselvää ymmärsikö yksikään asiantuntija silloin hyväksyvänsä konetyypin, joka osoittautui yhdeksi maailman parhaimmista hävittäjäkoneista. Vain tarunhohtoinen Supermarine Spitfire kykeni antamaan sille tasapuolisen vastuksen. Pitää vielä muistaa että muut maat, omien traditioidensa ohjaamina, kehittelivät kaksitasoisia hävittäjäkoneita. Näitä alkujaan romanttisia 1910 -luvulla kehitettyjä kaksitasoja, joissa oli pingoituslankojen tukemat kankaalla verhotut tasot ja moottorisuojuksen päälle asetettu heikkolaatuinen konekivääri. Vaikka Britanniankin Kuninkaalliset Ilmavoimat oli ymmärtänyt kaksitasojen jäävän historian lehdille, se ei estänyt sitä edelleen kehittelemästä Gloster Gladiatoria, siinä missä Mussolinin Italia kunnostautui kaksitasoisella Fiat CR 32 hävittäjällä. Ranskalaiset saivat sentään luotua yksipaikkaisen Dewoitine D 510 -yksitason kaiken muun ollessa vielä kaksitasoista. Puolan hävittäjärungon muodostivat ylätasoiset PZL P-11 sekä tyystin vanhentuneet P-7A -hävittäjät. Se että Luftwaffe polkaistiin tyhjästä, antoi sille teknisen etumatkan, koska sillä ei ollut vanhentuneita konetyyppejä riesanaan ja vielä vähemmän asiantuntijoita, joiden harteilla lepäsivät sitkeät perinteet.
Piilota kommentointilomake