Saaga jatkuu sillä miksen esittäisi hengentuotteitani. Kun minä kirjoitan sotakirjaa saa olla aivan vissi että sillä on sivistävä vaikutus sillä osaan kyllä taikoa eri teemasta eri aihepiirejä ja näkökulmia joista harva on kuullutkaan. Ikävä kyllä nämä ovat vain satunnaisia otantoja vaikka nyt mennäänkin yksi kappale kokonaan. Kyseessä on väestönsuojelun kehittyminen vuodesta 1939 aina vuoden 1943 hampurin pommituksiin asti.

Se mitä Englannissa tapahtui ensimmäisten sotakuukausien aikana, tapahtui yksinomaan väestönsuojelun puolella. Yleisesti pelättiin kaasuhyökkäystä ja panostettiin vahvasti kaasunaamarien tuotantoon joita jaeltiin siviileille avokätisesti. Ravintolat ja elokuvateatterit suljettiin mutta kun ensimmäisenä sotavuonna ei sitten tapahtunutkaan mitään, tanssipaikat avattiin hiljalleen. Vahvat pimennysmääräykset astuivat voimaan ja koska ne luotiin ylimitoitetusti ja improvisoiden, ei ajateltu niiden epäkäytännöllisyyttä. Ajoneuvot eivät saaneet ajaa ajovalot päällä eikä kuljettajalla näin ollen voinut olla aavistustakaan missä kulki tie ja missä jalkakäytävä ja katkaiseeko pilkkopimeydessä sojottava lyhtypylväs pian matkanteon. Liikenneonnettomuuksien määrät näinä kuukausina olivat käsittämättömän korkeat, ne laskettiin tuhansissa ja sinänsä muodostivat sotakuukausien ensimmäiset tappiot. Polkupyöräilijät törmäilivät toisiinsa, usein varsin kohtalokkaasti ja autokolarit olivat sitä varmasti, varsinkin kun toinen osapuoli oli useinkin tietä varomattomasti ylittänyt jalankulkija. Hitaasti alkoi käytäntö joustamaan. Jalkakäytävät ja tienreunat maalattiin heijastavalla fosforimaalilla joka vähensi onnettomuuksien määrää ainakin jossakin määrin. Suurin operaatio käsitti lasten evakuoimisen suurkaupungeista. Junat kuljettivat lapsilaumoja pois kohti tuntematonta määränpäätä. Usein pysähtyen lähimpään kylään mutta joskus jatkaen kauemmas. Monille lapsille episodi kävi jännittävästä seikkailusta ja Lontoon työläiskaupunginosien lapsilaumat olivat vain tyytyväisiä saadessaan puhtaat lakanat ja kolme ateriaa päivässä. Ylellisyys joita aina ei tunnettu East Endin rutiköyhissä työläiskodeissa. Sitäkin enemmän koettiin koti-ikävää ja hyljätyksi tulemisen tunnetta. Raportoitiin laajalti vuodekastelua, syömishäiriöitä ja epänormaalia käytöstä. Kun sijoitusoperaatio alkoi karkaamaan kontrollista, lapsia alettiin palauttamaan koteihinsa, varsinkin kun pommihyökkäyksiä myrkkykaasuineen ei näkynyt eikä kuulunut.

Väestönsuojelu käynnistyi Saksassa 1939 samalla tavalla kuin se Britanniassakin oli käynnistynyt. Hapuilevasti, tehottomin keinoin, ja väliin ylimitoiteutusti tavoilla jotka lähentelivät jo naurettavuutta. Jotkin seassa olevat keinot saattoivat olla järkeviäkin. Sinänsä ymmärrettävästi koska kaikki oli vielä opettelemista. Kaiken väestönsuojelun lähtökohta oli luonnollisesti pimentää kaupunki etteivät vihollisen pommikoneet sitä löydä. Haudanpimeys on lähtökohta sotilaalliselle naamioitumiselle. Pimennysmääräykset astuivat voimaan ja kortteleita kierteli kaiutinauto josta lähti äkäinen komento sinne, missä vain valo iltapimeällä tuikahti pimennysverhojen välistä. Sanktiona oli katkaista sähköt kokonaan viikon ajaksi tottelemattomien kohdalla. Katujen reunuskiviin maalattiin fosforiväreillä juova, jotta autoilijat näkisivät missä tie kulki. Erotuksena Britannian mallista, autojen lyhtyihin sallittiin asentaa pahviset tötteröt jotta valokiila olisi vain kapea säde. Sen lisäksi rintapieleen kiinnitettiin pieniä metallikilpiä jotka hohtivat sen verran, etteivät jalankulkijat törmänneet toisiinsa. Jalankulkijat liikkuivat taskulampuilla joiden valo oli värisuodatettua. Ajateltiin että lyhytaaltoinen sinivalo ei näy pitkälle, ja pian kaikki hehkulamputkin vaihdettiin Luftwaffen suosittelemiin. Laskettiin että kun pommihälytys tulee, ensimmäiseksi ihminen sytyttää pöytälampun eikä haluttu sen näkyvän joten siksi sininen lamppuvalo. Keksittiin poispestävät naamiovärit joilla maalattiin vaaleat seinät ja rakennukset tummemmiksi. Maalausvärin toimivuudesta ei ollut tietoa. Keinot olivat kiistatta hullunkurisia jo siksikin että asiaa ei juurikaan ajateltu pommikonemiehistöjen vinkkelistä. Kun lentää lentokoneella kuuden tuhannen metrin korkeudessa kolmesadan kilometrin tuntivauhtia, tuskin kiinnittää huomiotaan yksittäiseen pöytälamppuun joka tuikahtaa pimennysverhossa olevan raon välistä. Sellaista ei näkisi vaikka kuinka olisi syönyt porkkanoita.

raid shelter

Tulipalojen ehkäisemiseksi talojen pinnat siveltiin sammutetulla kalkilla ja vinttikerroksiin levitettiin hiekkakerros. Palavat huonekalut siirrettiin pois ikkunoiden läheltä, verhot otettiin alas ja matot käärittiin rullalle. Hennot Hitler-tytöt täyttivät paperipusseja hiekalla joka oli tarkoitus viskata paloalueen päälle ja niitä löytyi jokaisesta taloyhtiöstä. Sammutusvettä varastoitiin sankoihin ja kylpyammeisiin. Sodan alkuvaiheessa pyrittiin merkitsemään sairaalat, mutta nämä merkinnät otettiin pikaisesti pois kun huomattiin pommikonemiehistöjen tähtäävän niihin tarkoituksellisesti. Samalla pantiin merkille että keskiaikaiset katedraalit tuntuivat olevan tähtäyspiste koska se yleensä määritti myös varsin herkästi syttyvän vanhakaupunginkin sijaitessaan sen kupeessa tai keskellä.

Pommisuojia alettiin tosissaan miettimään vasta vuoden 1941 puolella ja sekin vähä hyvin rajallisesti. Hitler henkilökohtaisesti määräsi näiden pommisuojien rakennuttamisen tärkeisiin teollisuuskohteisiin, joiden kaikkien piti olla valmiina kesällä 1942. Arkkitehtuurista kiinnostunut Hitler tiettävästi osallistui itse niiden suunnitteluun. Ne eivät olleet kovinkaan suuria ja käyttötarkoitus oli tarkkaan rajattu. Ne olivat tarkoitettu sotateollisuuden työläisille ja niiden pohjimmainen tarkoitus ei ollut suojata vaan ylläpitää taisteluvoimaa. Aivan kuten sotilaskaan ei saa jättää asemaansa, ei työläinenkään saanut jättää sorviaan. Muille sai riittää että hälytyksen sattuessa koettavat ehtiä oma-aloitteisesti kaupungin ulkopuoliselle maaseudulle ja palata takaisin kun pommikoneet olivat menneet. Laitakaupungin asukit saivat kaivaa takapihalleen oman poteronsa. Puolue piti sodan alussa kaupungista karkaamista pelkuruutena ja yritti estää ketään aikuista lähtemästä. Piti osoittaa rohkeutta. Itse asiassa se piti pommituksia vain hyvänä asiana. Se karaisi väestöä ja hitsasi sitä yhteen. Yhteinen ponnistelu pommitustuhoja vastaan kun ei kysele yhteiskuntasäätyä. Lisäksi se tasoitti sitä epäsuhtaa mikä syntyi karaistuneen rintamasotilaan ja rauhanrakkaudessa elävän siviilin välillä. Vasta sitten kun pommitusten voima alkoi selvitä, jaettiin väestölle massoittain matkalippuja maaseudulle joukkokarkoituksen tahtiin. Aivan pommitusodan alussa vainajia pyrittiin kohtelemaan mitä kunnioittavimmin. Heidät luokiteltiin sankarivainajiksi ja hautakiviin piti uurtaa rautaristi. Vain ruumisarkkuja ei saanut käyttää vaan piti suosia käärinliinoja tai paperipusseja yhteiskunnallisen tasa-arvon nimissä. Seurasi puolueen masinoimia surunauhoja ja rummunpärinää. Hitler henkilökohtaisesti kielsi joukkohautojen käytön vaan vaati rivihautoja. Joukkohaudat kun olivat varattu ali-ihmisten hautaustavaksi. Aikaa myöten joukkohautoihin päädyttiin hautaustilan loppuessa ja enemmänkin. Ruumiit oli pakko polttaa, alkuun krematoriossa ja sodan loppumetreillä Wermachtin pioneerit suorittivat ne rutiininomaisesti liekinheittimin.

Kukin kaupunki tai jopa maakunta toimi oman päänsä mukaan. Hallinto antoi vain yleiset suuntaviivat jotka kukin alue koetti toteuttaa oman päänsä mukaan. Lähetettiin edustajia pommitettuihin kaupunkeihin tutkimaan ja oppimaan. Paikallishallinto kaivautti puistoihin sirpalesuojia, avasi keskiaikaisia katakombeja tai hylättyjä kaivoksia. Tai löi kaiken laimin. Luotti vielä 1943 massapommitusten alkaessa todenteolla vuoden 1940 torjuntamalleihin. Tai vieläkin pahempaa, kuvitteli ettei pommitus iske heidän kaupunkiinsa kun siellä ei ollut sotilaskohteitakaan. Tämä ajattelu tuotti yleensä suurimmat siviilitappiot, sillä Sir Harris ei pitänyt sotilaskohteiden paikkakunnalla oloa minkäänlaisena kriteerinä. Toiset kaupungit olivat aktiivisempia. Ryhdyttiin oma-aloitteisesti rakentamaan kunnollisia pommisuojia. Ne oli pakko rakentaa kaupunkilaisten omin voimin talkoilla ja palkkioksi kukin työmaalle ilmestynyt sai lupalapun joka oikeutti pommisuojapaikkaan. Koska oli selvää ettei kokonaista väestöä, saati edes yhden kaupungin asujaimistoa voinut sulloa betonisiin pommisuojiin, koska sellaista määrää sementtiä ei ollutkaan, piti olla joitakin kriteerejä kuka tai ketkä niihin pääsevät. Sanomattakin selvää että vahdin piti tunnistaa sisäänpäästettävä ja kutsu ei koskenut millään muotoa niitä jotka sotatehtaissa alkoivat työskennellä - pakkolaitosvankeja. Heille sai riittää puistojen ja tehdasaukioiden vaatimattomat sirpalesuojat, juoksuhaudat jotka oli kaivettu vuoden 1914 rintamalinjan mukaisesti. Pormestarit koettivat haalia betonia ja terästä mistä saivat, yleisemmin mustastapörssistä, vaikka kiinnijäämisriski oli kova Gestapon valvoessa kaikkialla. Tässä piti hyödyntää puoluevirkailijoita jotka olivat tunnetusti kaiken lain yläpuolella. Käytännössä yleiset pommisuojat olivat nekin kellareita jotka sijaitsivat julkisten rakennusten alla, rautatieaseman tai tavaratalon, ja johon kyettiin sullomaan tietty määrä ihmisiä. Julkisten rakennusten alla olevat laajat kellarimaiset tilat olivat valmiiksi olemassa, ne piti vain tyhjentää tavaroista joita sinne oli kertynyt. Tai päinvastoin. Niitä piti hyödyntää siirtämällä sinne kirjastoja, kaupunginarkistoja tai muita elintärkeiksi katsottuja papereita. Jos niihin alkuun ihmisiä mietittiin siirrettäväksi, he olivat ensisijaisesti lastenkotien asukkeja tai sairaaloiden potilaita. Sairaala-osastot muuttivatkin muutaman kerrosta alaspäin. Kaupungit pyrkivät myös varastoimaan vettä maauimaloihin, vesitorneihin tai rauniokellareihin oman aktivitteeninsa mukaisesti. Ymmärrettiin että vesijohtoverkon tuhoutuessa jostakin piti saada kiireesti vettä ennenkuin palo saa kaiken valtaansa.

Ehkäistääkseen sekavia käytänteitä syntyi Ilmasuojeluliitto. Siihen liittyi kaksikymmentä miljoonaa saksalaista markan vuosimaksua vastaan. Se jakoi ohjeita yksilö- kuin yleistasollakin, ja ohjasi väestönsuojelua kokonaisuutena. Se määritti ensisijaiseksi suojapaikaksi taloyhtiön kellarin. Kellarin oli oltava sellainen joka kesti yläpuolella luhistuvan rakennuksen painon, ja jossa oli ilmanvaihto mutta myös kyky estää sirpaleita tai mahdollista myrkkykaasua. Paljon toivottu taloilta jotka olivat aikanaan grynderien ja asuntokeinottelijoiden halvalla rakennettuja ja joissa kellareille ei ollut ajateltu muuta roolia kuin toimia varastoina, mutta muuten pölyisinä hiirtenpesinä. Lisäksi kellareista oli oltava vähintään kaksi poistumistietä, koska muuten niihin oli vaarana hautautua elävältä. Kellarit olivatkin ensimmäisinä sotavuosina toimiva konsti koska niitä oli jokaisen talon alla ja niihin mahtui koko väestö. Kerrostalojen kellareista puhkaistiin käytävät toisten talojen kellareihin, ja aikaa myöten korttelin alle syntyi kellariverkosto josta oli lukuisia poistumisteitä. Pyrittiin myös kykyjen mukaan asettamaan yksi ulosmenoaukoista mahdollisimman avoimelle paikalle, jotta ainakin yksi poistumisreitti jäisi avoimeksi vaikka koko kortteli luhistuisikin. Alkuun miesten ei oletettu hakeutuvan pommisuojaan ensinkään ja silloinkin korkeintaan pahimman höykytyksen ajaksi kun yläpuolella jymisi ja seinämät kaatuivat ryskeellä. Poliisi ja SA-miehet kampasivat kellareita kuin yleisiä suojiakin häätäessään riuskat miehet niistä alkusammutustöihin. Mitä nopeampaa päästiin sammuttamaan alkavat palot ennen kuin ne roihahtaisivat tulipaloksi, sitä varmempaa oli kotien pelastuminen. Myös naisten edellytettiin piipahtavan kellarista yläpuolella olevassa kodissaan tutkimassa oliko taloyhtiössä alkamassa tulipalo. Samalla voitiin tarkkailla liikkuiko talossa varkaita. Erityinen huolenaihe oli kaikenlaisten letkujen, niin palokunnan kuin puutarhaletkunkin liittimet. Niihin Ilmasuojeluliitto suositti standardikokoja, jotta jokainen kuviteltavissa oleva letku kävisi mihin tahansa liittimeen. Toiset kaupungit laiminlöivät tämänkin omalla kohtalokkaalla tavallaan.




Aikaa myöten nämä keinot eivät tepsineet vaan piti organisoitua sotilaallisesti. Taloyhtiö järjestäytyi komppaniaksi. Sitä johti ilmasuojeluvahti joka varmisti että kukin on pommisuojassa hälytyksen sattuessa ja valvoi muut ajat pimennysmääräyksiä. Vahti nuhteli ja muistutti asukkeja määräyksistä, varmisti palavat rojut ja puutavarat pois ulkovarastoista ja nuhteli vielä kerran pikkurikkeistä ja laiminlyönneistä. Kellariin hänen ei odotettu ilmestyvän kertaakaan hälytyksen aikana. Hätätilanteessa ilmasuojeluvahdilla oli poliisin valtuudet. Seuraavaksi ylempi oli korttelivahti joka miellettiin pataljoonan kokoiseksi yksiköksi. Vahti oli varustettu hakulla, kypärällä ja vihellyspillillä. Korttelivahti loi sankoketjut, yksiköt raivaamaan katuja tiilimurskasta ja sementinpalasista jotta paloautot pääsevät kulkemaan. Mikäli katu oli kokonaan kadonnut ja tuttu seutu muuttunut oudoksi rauniokasaksi, Hitler-nuoret polkupyörineen toimivat oppaina. Muun ajan korttelivahti varmisti että kellarit oli tuettu hirsiparruin paineiskulta suojaamiseksi ja talojen seinämiin oli rakennettu maavalleja.

Korttelivahdin yläpuolella on ilmasuojeludivisioona joka käsittää jo kokonaisen poliisipiirin kokoisen alueen, tavallisimmin kymmenkunta korttelia. Kölnin suurpommituksen jälkeen ymmärrettiin että tarvitaan maakuntatason yksiköitä. Tarvittiin ammattitaitoista reserviä. Kasarmeissa olevia sotilaita jotka olivat moottoroituja ja sosiaalipalvelun hoivatehtävähenkilöstön piti ehtiä moottoriteitä pitkin paikkaan kuin paikkaan tunnin kuluessa. Isoimmissa yksiköissä oli mukana raivaustöihin tatkoitettuja keskitysleiri- tai sotavankeja. Perässä saapui teknistä henkilökuntaa, pioneereja, liikenteenjohtajia, rautatieinsinöörejä, kunnostuspalvelua ja puhtaanapitolaitoksen ammattilaisia. Ensimmäinen iskuryhmä joka lähti liikkeelle olivat koputtelijat. He kolistelivat soraläjiksi muuttuneen rakennuksen putkia ja muita ääntä johtavia metalleja. Mikäli kuului kumeaa kolkutusta maan alta, siellä tiedettiin olevan ihmisiä loukussa. Noin vain ei voinut raunioita kaivaa sillä romahdusvaara oli ilmeinen. Työtä tarvittiin johtamaan kaivosinsinöörin koulutuksen saanut joka alkoi kaivauttamaan tunnelia jota tasaisin välein tuettiin puuparruin, joita aina ilmaantui jälkeenpäin pommitusalueelle kunnioitettavat määrät. Työ oli varovaista ja saattoi kestää vuorokaudenkin sillä virheisiin ei ollut varaa. Oman aikansa söi ilmanvaihtokanavan luominen ennen varsinaista kaivuutyötä. Ei ollut mielekästä kaivaa tunnelia mikäli loukkuun jääneet sillä välin tukehtuisivat vaan rauniosisuksiin työnnettiin ensimmäisenä ilmaletku. Kaikkia hautautuneita ei tietenkään koskaan löydetty. Pommitettu kortteli oli muuttunut tunnistamattomaksi ja edes sen asukas ei aina osannut sanoa missä kaikkialla kellareita oli ollut. Jotkut pelastuivat vain moukantuurin ansiosta, yleensä periksiantamattoman Hitler-nuoren koputellessa kaikki epätodennäköisimmätkin paikat.

Sen päälle tarvittiin isoja varikkoja täynnä niin ikkunalasia kuin elintarvikkeitakin. Kodittomiksi jääneille ilmaantui lähistön säästyneihin julkisiin rakennuksiin pakolais- ja kokoontumispaikkoja, joissa selvityneet saivat uudet ostokortit ja henkilötodistukset ja tarvittaessa matkalipun maaseudun turvaan. Lääkintäteltat ilmestyivät samoin tein. Varsinkin silmävammat olivat yleisiä tomun, lasinsirpaleiden, sementtipölyn leijuessa joka paikassa. Silmämunan turvotessa ihminen menetti näkönsä ja oli liikuntakyvytön. Hitler-Jugend -nuorisosta muodostettiin eriillisiä yksiköitä etsimään sokeutuneita raunioista ja kantamaan heidät ensiapupaikalle. Siellä silmä huuhdeltiin ja jos ne olivat täynnä lasia, tarvittiin silmäkirurgia. Lopputuloksena turvotuksen laskiessa näkö palasi kaikille niille jotka olivat jo vakuuttuneet menettäneensä näkökyvyn iäkseen. Sitä huojennuksen iloa kun sai näkönsä takaisin tuskin voi edes kuvitella. Kaikkea tätä ohjasi propagandaministeri Göbbels joka tiesi että mielialojen pommittamisen paras vastalääke eivät ole puheet vaan teot.

Jukkis
Piilota kommentointilomake