Koettakaa kestää sillä nyt on kirjasta otos joka vastaa suurinpiirtein vuoden 1940 aikakautta joten montaa osaa näistä esittelyistä ei ole jäljellä. Joku saattaa nyt jo huomata että kirjassa tunnutaan keskittyvän enemmänkin strategiaan kuin yksittäisten hävittäjä-ässien ilmataisteluihin. Pakkohan se on jos ajattelee että Saksaan tehtiin kaikkinensa likemmäs kolme miljoonaa ilmahyökkäystä ja -pommitusta niin kuka ne kaikki pystyy ikinä luetteloimaan? Asioita on pakkokin katsella isommasta perspektiivistä. Tämä otos on aavistuksen fiksattu kirjasta jotta muodostuisi selkeäsisältöinen kappale. Tuleva paperiversio on paljon monimutkaisempi.


Kaikki alkoi muutamasta harhautuneesta saksalaiskoneesta, jotka - vastoin määräyksiä - olivat 26. elokuuta 1940 pommittaneet Lontoota. Osuen lähes harmittomasti yhdelle sen telakalle. Churchill halusi kostaa moisen teon pommittamalla vuorostaan Berliiniä, ja avaamalla samalla uuden ilmarintaman Berliinin yläpuolelle. Samalla se saattaisi vähentää sitä painetta jonka alaisena RAF:n hävittäjälennosto silloin oli. Ajatus ei ollut hänelle uusi. Toimiessaan puolustusministerinä ensimmäisen maailmansodan aikaan, hän oli silloin suunnitellut Berliiniin tehtävää ilmahyökkäystä vastineeksi ilmalaivoilla Lontooseen tehdyille pommituksille. Rintama oli tarkoitus avata 1919 mutta sota loppui ennen sitä. Nyt tuo vanha ajatus virisi Churchillin mieleen. Hän soitti RAF:n esikuntapäällikölle Cyril Newallille ja tilasi häneltä raskaan hyökkäyksen. Syytä ei ollut ryhtyä tehtävään vähäisin voimin ja tyytyä pieneen näpäytykseen, painotti Churchill ennen kuin laski puhelinluurin koukkuunsa. Luurin toisessa päässä Newall päätti ensin unohtaa pääministerin pyynnön, mutta silloin vielä tuntematon nimi, pommitusvoimien varapäällikkö Arthur Harris kehoitti häntä ryhtymään toimiin; tiedä milloin seuraava tilaisuus koettaisi.

Raskas hyökkäys vaatisi ainakin tuhat pommikonetta. Newallilla ei sellaisia ollut, ja jotenkuten hän haali kokoon viitisenkymmentä Hampdenia ja Wellingtonia, ja lähetti ne matkaan vielä saman vuorokauden yömyöhällä. Valoisan aikaan ei koneilla ollut asiaa Saksan taivaalle. Ne tekivät matkaa huonossa säässä ja vastatuulessa. Allaan ne eivät nähneet mitään kuin pilkkopimeän pimennysmääräyksiä tottelevan Saksanmaan. Tämän sukupolven pommikoneet koettivat suunnistaa tähdistä, ja sitä varten pommikoneisiin asennettiin yläkupu, jotta suunnistaja näkisi täydet 360 astetta ja voisi hyödyntää koukussa riippuvaa sekskanttiaan. Pilvisellä ilmalla tästä ei tietenkään ollut mitään apua, vaan perille piti löytää kompassin ja mittariluennan avulla.

Ainoa varteenotettava tulos tästä hyökkäyksestä oli yksittäinen pommi joka osui Rosenthalin lähiössä sijaitsevaan huvimajaan ja haavoitti kahta henkilöä. Paluumatkalla vastatuulen kuluttamat polttoainesäiliöt tyhjenivät, kolme konetta rysähti maahan ja myöhemmin kolme lisää sammui ja putosi Pohjanmereen. Churchillin toivoma raskas hyökkäys oli tehty. Churchill ei lannistunut vaan soitti uudelleen esikuntapäällikölle, ja pyysi tätä uusimaan iskun seuraavana yönä. Tällä kertaa hän painotti että iskun on tunnuttava Berliinissä. Yksittäinen pommi osuu sinä yönä onnekkasti rautatieasemalle, ja kymmenen ihmistä jotka eivät katsoneet asiakseen mennä pommisuojaan, menettivät henkensä.

Vaikka brittien pommitukset olivat kunnostautuneet lähinnä tehottomuudellaan, ja englantilaisille pommitussota oli ollut syvä pettymys, saksalaiset ymmärsivät tarvitsevansa paremman ilmasuojajärjestelmän. Pelkät kostopommitukset eivät selvästikään vaikuttaneet englantilaisten päättäväisyyteen. Göring ravisti tuosta vaan hihastaan idean käyttää hävittäjälennostoaan myös öisin. Suureksi pettymyksekseen muutenkin ylirasittunut ja vähälukuinen hävittäjälennosto kieltäytyi kunniasta. Hävittäjistä kun ei sanottavasti ollut apua öisiin pommituksiin. Vaikka ne olisivat lentäneet aivan pommikoneen vieressä, joka oli naamioitu pimeän yötaivaan väriseksi, eivät ne olisi nähneet siinä kohtaa kuin hämärän aukon. Hävittäjien rooli oli muutenkin alisteinen ilmatorjuntatykistölle, ja niitä pidettiin lähinnä tätä tykistöä tukevana aselajina, asenne joka näkyi hävittäjien tuotantomäärässä. Ilmavalvonta nojasi pelkkään aistein tehtyihin kuunteluihin. Sen henkilöstö oli sodan alkuun asti poliisitoimen alainen, ja se koostui kunnallisvirkamiehistä, yli-ikäisistä reserviläisistä sekä epälukuisesta joukosta naisapulaisia. Tutkajärjestelmää sillä ei ollut apunaan ensinkään. Jos ei ollut hävittäjiä riittävästi niin sama vaje vaivasi myös tykistöä. Harvalukuinen ja sinne tänne ripoteltu ilmatorjuntatykistö oli keskittynyt kaupunkeihin, ja joka valonheittimien avulla koetti tihrustaa sumuiselle tihkusateiselle taivaalle ei ihmeisiin kyennyt. Ajatus paremmasta järjestelmästä sai alkunsa Teutoburgin metsän laidalla olevasta Bielefeldin kaupungista. Kesäkuussa 1940 yksittäinen harhautunut lentopommi osui kehitysvammaisten lasten hoitokotiin surmaten sen nukkumasalissa kaksitoista sairasta lasta. Laitoksen johtaja, pastori Bodelschwingh oli jo pitkään taistellut suojattiensa puolesta. Kansallissosialistit kun olisivat mielellään liittäneet lapset kansalliseen eutanasiaohjelmaan. Nyt kun lentopommi säästi kansallissosialisteilta vaivan, propagandaministeri Göbbels otti tilaisuudesta kaiken irti. Puolue hautasi lapset suureellisesti ja uutiskatsauksissa paheksuttiin moista murhatyötä. Suuttumus vaati toimia. Göring nimitti yötoiminnan vastaavaksi kenraali Josef Kammhuberin. Tämä oli erotettu muutamaa kuukautta aiemmin kun Hess pakeni Luftwaffen lentokoneella ja Kammhuber oli yksi jonka Hitler suutuspäissään asetti tilanteesta vastuuseen. Nyt hänet kutsuttiin takaisin palvelukseen. Göring nimesi hänet yöhävittäjädivisioonan komentajaksi, ja Kammhuber vaistomaisesti tiesi mitä häneltä odotettiin. Pian hän esitti ilmatilan suojaamiseksi varsin kunnianhimoisen ja suurimittakaavaisen suunnitelmansa, jonka Hitler, jonka päätös asia viimekädessä oli, hyväksyi. Suunnitelma nojasi tutkajärjestelmään ja sai nimekseen Kammhuberin linja.

Tutka oli alkujaan saksalainen keksintö jo vuosisadan alusta jota omana aikanaan ei ymmärretty ensinkään. Sodan alussa 1939 Freya-tutkia oli olemassa vasta kahdeksan kappaletta ja keväällä 1940 niiden määrä nostettiin yhteentoista. Freya havannoi taivasta mitenkuten paljastaen saapuvan lentokoneen, mutta ei kyennyt ilmoittamaan viholliskoneen lentokorkeutta. Se korjautuisi vasta tulevissa versioissa. Freya oli kaikkine puutteineen siltikin parempi kuin englantilaisten Home Chain, joka oli sellaisenaan Freyasta kopioitu. Alkujaan vain tieteellisen uteliaisuuden siivittämänä. Huhu kun tiesi kertoa saksalaisten kehittäneen kuolemansäteen jolla voitiin alasampua lentokoneita, ja väite oli sitä luokkaa, että sitä piti tutkia. Kuolemansädettä ei sentään syntynyt kun taivaalle ammuttiin sähkömagneettinen impulssi, mutta kun se osui metallirunkoiseen lentokoneeseen, se heijastui takaisin lähetysantenniin. Kun mitattiin aika, kerrottiin se lähetysnopeudella, jaettiin kahdella ja sovitettiin lähetyskulmaan, saatiin selville piste, jossa kone lensi. Tutkan periaate oli keksitty. Jos konetta seurattiin tutkasäteellä, se voitiin siirtää katodiputkesta kuvaruutuun. Kammhuber ymmärsi että niin oivallinen keksintö kuin tutka olikin, ja saksalaiset olivat keksineet Freyan kohdalla suhteellisen tiiviin pulssin joka voitiin ampua pienessä tilassa ja luoda näin ollen liikuteltava tutka, se oli silti liian alkeellinen, koska sitä ei juurikaan oltu kehitetty keksimisensä jälkeen. Kammhuber ei vaatinut yksinomaan lisää tutkia, jotta pystyi muodostamaan kokonaisen tutkavyön, vaan myös parempitasoisia tutkia. Freyat pyörivät rannikolla jo syksystä 1940 ja vuotta myöhemmin ilmaantui Wurtzburg -tutka, peilausantenni joka vielä oli kuitenkin likinäköinen; se näki vain 35km päähän, mutta muuten sen ominaisuudet olivat paremmat. Tämän asian tulisi korjaamaan Iso-Wurtzburg, jonka antennin läpimitta oli jo 7,5 metriä, ja joka erotti saapuvat viholliskoneet 60 km päästä.

Viholliskoneiden pääsisäänlentovyöhykkeet, Saksan lahti ja Ruhrin alue muutettiin ilmatilansa puolesta 36 km mittaisiin sektoreihin, neliöihin, koodinimeltään kenttävuoteet, jotka täytettiin valonheitinpatterein. Sektorin koon saneli Wurzburgin näkemä alue, sillä sellainen hallitsi jokaista neliötä. Nerokkuus piili siinä että päävalonheitin kytkettiin tutkaan, ja missä tutka sai kontaktin, valonheitin kääntyi siihen suuntaan automaattisesti. Käsin käänneltävät valonheittimet liittyivät mukaan, ja pian viholliskone kylpi valossa. Tämän jälkeen sektorissa leijaileva yöhävittäjä ohjattiin radiolla oikeaan suuntaan. Jokaisessa neliössä oli oma yöhävittäjänsä, ja hävittäjällä oli sektorikokonsa huomioiden, kolme minuuttia aikaa löytää kone ja pudottaa se taivaalta. Mikäli se epäonnistuisi, sen täytyisi jättää takaa-ajo tekemättä ja pysytellä alueellaan. Brittikonetta odotti toinen kone seuraavalla sektorilla, johon maa-asema oli sitä ennalta ohjannut oikeaan suuntaan. Tälläinen järjestelmä, jossa koneita lensi kaikissa kenttävuoteissa, vaati tietenkin kolminumeroisia konemääriä. Kammhuberilla olikin puoliksi onnea, kun Göringin lempilapsi, Me-110 -kaksipaikkainen hävittäjä kömpelönä ja hitaana oli osoittanut päivätaisteluissa kelvottomuutensa. Tarpeettomille koneille löydettiin hyötykäyttö. Siellä ne leijailivat öisin kuin hämähäkki verkossaan odottamassa saalistaan.

kammhuber line

Sen lisäksi Kammhuber sai käyttöönsä Dornier Do 17 Z -pommikoneita, joille hän kehitti offensiivista käyttöä. Kun RAF palasi pommituslennolta aamuyöstä saarelleen, niiden perään liimaantui saksalaisia pommikoneita, joita ei tietenkään voinut yksikään tutka paljastaa saati tähystäjä havaita kun ne lensivät saattueen peräpäässä muina miehinä. Kun koneet laskeutuivat kentilleen, kesken laskun niiden yli lensivät saksalaiskoneet, jotka avasivat pommiluukut. Kammhuber näki tässä voitonavaimen koko pommitussotaa ajatellen. Tällä sotajuonella englantilaisilta loppuisivat ennemmin tai myöhemmin soveliaat lentokentät kuin pommikoneetkin. Tietenkin he kehittäisivät aikaa myöten koneisiin tunnistusjärjestelmän joka kielisi lennonjohdolle oliko lähestyvä kone ystävä vai vihollinen mutta sellaisen kehittäminen tyhjästä veisi oman aikansa. Hitler tiettävästi henkilökohtaisesti sittemmin kielsi tämän sotaliikkeen koska pelkäsi koneissa olevien arkaluontoisten laitteiden päätyvän vihollisten käsiin mikäli valpas vihollinen ampuisi ne alas Englanninsaaren yläpuolella. Se oli Kammhuberille syvä pettymys joka pakotti hänen systeeminsä toimimaan yksinomaan puolustustehtävissä. Ammattisotilas tietää mikä on lopputulos jos toinen hyökkää ja toinen vain puolustautuu - ennemmin tai myöhemmin hyökkääjä pääsee niskan päälle. Selvästikään Hitler ei ollut ajatellut asiaa loppuun asti.

Koko Kammhuberin linjaa ohjattiin viidestä eri komentokeskuksesta. Ne olivat jättiläisbunkkereita, joita leikillisesti kutsuttiin Taisteluoopperataloiksi. Sali oli muodoltaan amfimainen, toisella puolen istuivat viestiliikennevirkailijat ja vastapäisillä pulpeteilla hävittäjäupseerit. Jokaisella taivaalla lentävällä koneella oli oma virkailijansa, joka kertoi ohjaajille missä kohtaa taivasta viholliskone osuisi valokiilaan. Noin neljäkymmentä naisvirkailijaa oli tiiviisti yhteydessä tutka-asemiin ja heijasti paikannetut viholliskoneet kuin omat hävittäjätkin lasiseinään josta tilannetta kykeni seuraamaan. Maitolasilevy oli huoneen salaperäisenä keskipisteenä, jossa tanssivat punaiset ja vihreät valotäplät jotka kielivät omien ja viholliskoneiden sijainnin. Viiveen vuoksi tilanne esittäytyi sellaisena kun se oli minuutti takaperin. Galland mainitsee muistelmissaan käyneensä sellaisessa komentokeskuksessa, jossa keinotekoinen valo sai kaikkien kasvot näyttämään kalpeilta, huono ilma tupakansavuineen, tuulettimien surina, kaukokirjoittimien rätinä ja vaimea puheensorina loivat todellisen päänsärkyilmapiirin.

Pisimmälle viholliskoneiden tarkkailussa ylsi kuitenkin kuuntelupalvelu. Öinen taivas saattoi vaikuttaa tyhjältä ja autiolta mutta radioeetteri kuhisi radioviestejä, joita kaikkia kuuntelupalvelu seurasi. Kun pommikoneet starttasivat eri lentokentiltä ja koettivat löytää pimeässä yössä toisensa, kuuntelupalvelu kuunteli niiden keskinäistä radioviestintää jo heti nousuunlähdön jälkeen. Aivan niin aloittelijoita pommikonemiehistöt eivät olleet, että olisivat radioitse lipsauttaneet kohteensa, mutta jokainen kurssimuutos paljasti aina jotakin. Kun tiedettiin kenttä josta kone nousi, sillä radiokuuntelua osattiin jo suuntia, ja mihin suuntaan se korjasi kurssiaan, voitiin arvata pommituskohde likimääräisesti ja herättää ilmatorjunta odottamaan. Ideana pommikoneilla oli toki hyökätä yhdessä ja peräkkäin, mutta käytännössä pommikoneet kävivät pommittamassa ominpäin yksitellen ja parhaimmillaankin väljässä muodostelmassa sillä harvoin koneet yötaivaalla löysivät toisiaan. Tämä tietenkin rasitti siviiliväestöä sillä se ei voinut poistua kellarista ennen kuin viimeinenkin pommikone oli löytänyt kohteensa, ja tyypillistä oli, että pommihälytys saattoi kestää viisikin tuntia.

Kuuntelupalvelu oli osa Luftwaffen käymää `tutkasotaa´ joka oli oma rintamansa, jossa työskenteli 20 000 saksalaista eli kokonainen divisioona. Tutkarintaman päällikkö oli Luftwaffen viestintäjoukkojen kenraali Wolfgang Martini. Hänen yksikkönsä oli nimeltään koeviestirykmentti ja se oli koostumukseltaan eräs salaisimpia yksiköitä Natsi-Saksassa. Martini henkilökohtaisesti oli ennen sotaa luomassa ensimmäistä tutkajärjestelmää Freyaa ja samalla urkki englantilaisten tutkaa Home Chainia. Tutkasota oli teknisen etumatkan hankkimista ja kilpailua, varastamista vastapuolelta, ja ennen kaikkea sen harhauttamista. Ovelat vetivät pisimmän korren. Siinä missä omaa tutkaverkkoa pyrittiin parantamaan ja tekemään tiiviimmäksi, koetettiin kykyjen mukaan häiritä vastapuolen järjestelmiä. Samalla kun radionavigointi ohjaa pommikonetta kohteeseensa, se paljastaa myös kuuntelevalle viholliselle missä päin taivasta kone on. Pommikoneen saamaa signaalia häirittiin, siihen kehitettiin aikaa myöten vastapuolella vastakeino joka ehkäisi häirinnän ja sen päälle syntyi uudenlainen häirintätapa. Tutkasodasta ei kovin paljon jälkipolville tietoa ole, koska sodanjälkeisen kylmänsodan aikana se oli liian arvokasta oppia jaettavaksi jännitystä hakevalle lukijakunnalle. Eikä siinä tarinassa kylläkään jännitystä ollutkaan; pyssyt paukkuneet tai tehty urotekoja oman henkikultansa vaarantaen, ja kaikkein vähiten siinä seikkaili kohtalokkaita kaunottaria. Se oli hiljaisten kärsivällisten miesten sodankäyntiä jossa sinnikkäin ja teknisesti luovin oli niskan päällä. Työ oli luonnollisesti mitä salaisinta ja tämän ryhmän olemassaolo kätkettiin kuuntelu- kuin sääpalvelunkin sisuksiin. Göring ei väittänytkään ymmärtävänsä radiotaajuuksilla käytävästä sodasta mitään ja Martinia hän piti typeryksenä joka vain liioittelee uhkakuvilla jotka pohjimmiltaan olivat Göringin silmissä jonninjoutavia pelkoja. Tämä ryhmä Martini etunenässään saikin paljon taistella Luftwaffen sisällä tyhmyyttä ja ymmärtämättömyyttä vastaan. Heidän saavutuksensa sen sijaan ovat kiistattomia.

Viholliskoneiden miehistölle Kammhuberin linja herätti kauhua. Ajatuskin siitä että pimeydessä väijyi vihollishävittäjä oli vaikea kestää. Pommikoneet tihkuivat linjan läpi viiden tai kolmen koneen ryhmissä, joskus yksittäinkin, ja aina joku jäi verkkoon. Tutkaverkkoa yritettiin häiritä lähettämällä rannikon edustalle lentokone joka laitteillaan häiritsi Freya-tutkaa, tarjotakseen pommikoneille paremman mahdollisuuden, mutta kun vastavetona päävalonheitin yhdistettiin Wurtzburgiin, tämäkin mahdollisuus huononi olemattomiin. Wurtzburg lähetti ja vastaanotti antenneistaan lyijykynänpaksuisia radiosäteitä ja oli huomattavasti vaikeampi häirittävä. Mikäli pommikone kuitenkin selvisi linjasta ehjin nahoin, sen oli ylitettävä vielä itäinen valonheitinketju. Kammhuber laajensi vyöhykettään paitsi pituus- ja leveyssuunnassa, myös syvyytensä puolesta. Siitä tuli koko ajan paksumpi ja pidempi. Jokaisessa kenttävuoteessa oli yhdeksän valonheitintä ja vaati jo onneakin välttää ne kaikki, paitsi koko matkalta, myös palatessa samaa reittiä. Linjan kasvaessa pituutta Tanskasta Sveitsiin ja täyttäessä koko Ruhrin, maitolasilevy kävi komentokeskuksissa jo liian ahtaaksi. Pian tarvittaisiin kokonaisia planetaarioita. Tasaisin välein punainen valotäplä sammui joka ilmensi minuutti takaperin saavutetun ilmavoiton. Kutsukaa minua Meyeriksi jos yksikin viholliskone pääsee Ruhrin puolelle, sai Göring aiheen uhota kaikella itsevarmuudellaan. Hänellä oli syynsä kerskua. Kammhuberin linja oli kokonaisuus joka muodosti kokonaisen asejärjestelmän. Göringillä oli erityiset syynsä suojella Ruhrin aluetta. Salazgitterin malmivarat olivat pitkään olleet isännättömiä, koska malmiköyhyyden vuoksi niiden louhiminen olisi vaatinut isoja pääomia. Göring lupasi avittaa asiaa valtionkassasta ja valtionyhtiötä edusti luonnollisesti hänen oma yhtiönsä Reichswerke Hermann Göring, joka siitä eteenpäin tuotti vuosittain 400 tonnia malmia. Tästä saadun tuoton hän sijoitti ja otti haltuunsa seuraavaksi "Keski-Saksan ruskohiilikaivokset" ja pian hänen käsissään oli jo kolmannes kaikista Terästrustin hiilikaivoksista. Sodan loppuvaiheessa hänen henkilökohtaisessa omistuksessaan oli 177 tehdasta, 69 vuori- ja metalliteollisuuslaitosta, 156 kauppa-alan yritystä ja 46 kuljetusyhtiötä. Valtaosa näistä sijaitsi Ruhrin alueella jonne Göring ei luonnollisesti halunnut ollenkaan englantilaisia pommikoneita lentelemään.


Gravatar
juppe
Tohon pitäis lisätä kantavaks teemaks ne pommitukset ja kuvailla paljon niitten jälkiä, koska sellanen kiinnostaa.

Sen pitäis olla niinkun Stalingradin taistelu, mihin on tungettu väliin sellasia juttuja, mitkä ei oo muuten kiinnostavia. Juntit ei halua tietää, että akselivaltojen rintamalinja oli muualla niin harva, että Puna-armeija pääs selustaan suht vapaasti, mutta siitä tulee kummiskin kiinnostavaa kun kertoo, että miten se vaikutti sotaan siellä kaupungissa.

Ehdottomasti kannattais tehä lisäks pommituksien best of -kokoelma ja rakennella tarina niitten ympärille. Luvun alkuun kaatolukua ja hävityksen jälkiä ja sen jälkeen selitetään, että mikä meni pieleen ja mitä sitten tapahtu.

Piilota kommentointilomake