laitan tähän vielä yhden osa tätä saagaa joka liikuu suurinpiirtein kevään 1942 korvilla. Sitten en lupaa mitään sillä Jukkis saattaa lähteä viettämään bloggaustaukoa kesälomille. Tai jotain. Yhtä kaikki, muidenkin on aika nauttia kesäkuumista kun niillä nyt hemmotellaan. Ja mikäs sen kesäisempää kun tämä alla oleva kirjoitus joka käsittelee jonkinlaisen asepornon ja joukkotuhonnan synteesiä.



Kaikki muuttui kun ilmamarsalkka Sir Arthur Harris nimettiin pommitusilmavoimain Bomber-Commandin päälliköksi Charles Portalin sijaan. Tavallaan he vaihtoivat keskenään paikkaa. Oli tehty valtava kehitystyö. Uusia pommikoneita jotka kykenivät kuljettamaan isompia pommikuormia, tutkasuunnistus joka ohjaisi ne maalialueelle, maalinosoitusvalojen käyttö sekä monipuolinen räjähdevalikoima, joita kaikkia oli kehitelty salassa. Tarvittiin vain tarmokkain mies johtamaan sitä kaikkea. Harris oli nimenomaan sitä, tarmokas, omapäinen ja asialleen omistautunut. Hän tiesi mitä Portal ja Churchill häneltä vaativat kun nimesivät hänet virkaansa. Täydellistä tuhoa joka saavuttaisi suoranaisen raamatulliset mittasuhteet. Kaupunkien polttamisia kunnes mitään ei ole jäljellä. Miljoonia ja taas miljoonia kodittomia, kuolleita ja vammautuneita vaikeroimassa rauniokaupunkien ja palaneiden kaupunginosien keskellä. Juuri kun pelästynyt siviiliväestö kuvitteli pahimman olevan ohi, pommikoneet palaisivat. Ne palaisivat kerta toisensa jälkeen. Monia kaupunkeja tultaisiin höykyttämään sodan aikana satoja kertoja, käytännössä kerran viikossa vuosikausien ajan. Toisinaan kampanjoina, yö toisensa perästä laajoja pommitusaaltoja murskaten kaupunginosan kerrallaan, hetken hiljaisuus, kenties viikkoja tai kuukausia, kunnes koneiden jyrinä jälleen tulisi kohti sisuksissaan mitä polttavimpia palopommeja ja räjähteitä. Luonnollisesti joka sodassa on aina poltettu kaupunkeja mutta nyt ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa poltettaisiin ne kaikki. Mielialojen pommittamiseen kuului myös, että pienet kylätkin saattoivat kadota olemattomiin vain muutamassa minuutissa. Ilmaterrorin psykologiaan kuului, että saksalaisväestö ei saanut kuvitella olevansa missään turvassa. Pommikoneet näkisivät ja saavuttaisivat kaiken. Tiettävästi Saksassa on vain viisitoista kaupunkia joita ei koskaan pommitettu. Joissakin niiden keskiaikaiset vanhat kaupungit ovat nykyisin Unescon maailmanperintökohteita. Niiden säilymistä jälkipolville voinee pitää jonkinlaisena työtapaturmana?

Olemmeko menneet liian pitkälle, kysyi Churchill puheessaan 1944 viitatessaan tuhoutuneeseen Saksaan, olemmeko me muuttuneet eläimiksi? Tuhotusta Saksasta, sotilaskielellä ylipommitetusta maasta, Churchill ulkoisti politiikkomaisesti syyllisyyskysymyksen Harrisin harteille. Varsin usein unohdetaan että Harris ei johtanut omaa sotaansa vaan totteli maan poliittisen ja sotilaallisen johdon määräyksiä. Esimiehensä Portal ja Archipald Sinclair olivat asettaneet ehdoksi Ruhrin kaupunkien polttamiset ja siitä edeten neljääntoista muuhun kaupunkiin. Ensialkuun. Harrisin maine meni koska hän otti syntipukin roolin sodan jälkeen ylpeästi sitä kantaen, ja kiistatta oli puuhaan jo sotavuosina liian innokas. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi että hän nautti aiheuttamastaan tuhosta. Hänellä oli myös tyhjiä leikekirjoja, joka sisälsi ilmavalokuvia poltetuista saksalaiskaupungeista, ja näitä voitonmerkkejä hän liimaili lähes hellästi tähän makabeeriin leikekirjaansa. Kuvista lähetettiin kopiot Churchillille että hivenen yllättävästi Kremliin, koska Stalinin haluttiin olevan myös tyytyväinen asiaintilaan. Sodan jälkeen Harrisia kammoksuttiin ja sai selkänsä takana vähemmän mairittelevia liikanimiä, joista Teurastaja-Harris tunnetuin. Luonnostaan seurallinen luonne josta tuli maineensa vuoksi kavahdettu erakko kuolemaansa asti. Mitään tunnontuskia hän ei koskaan kokenut. Pikemmin hän oli kuolemaansa saakka ylpeä työstään. Tarinan mukaan sodan aikana poliisi pysäytti pimeällä autoa ajaneen Harrisin ylinopeudesta. Ettekö te ymmärrä että olisitte voineet tappaa jonkun, nuhteli poliisimies. Kuulkaas konstaapeli, vastasi Harris. Minä tapan joka yö tuhansia!

Harris oli kiistaton ammattimies ja hänen käsialaansa oli Bomber-Commandin muuttuminen kömpelöstä ja suurista tappioluvuista tunnetusta aselajista todelliseksi tuhon airueksi.

Sen rungon muodosti pommitusryhmät jotka olivat jaettu viiteen eri ryhmään. Aikaa myöten se kasvaisi kanadalaisilla jotka nimettiin pommitusryhmä kuudeksi. Sillä oli erillinen opaskoneiden ryhmittymä, ryhmä kahdeksan, kolme koulutusryhmää ja vuodesta 1943 alkaen erillinen 100. Bomber Support, joka oli erikoistunut sähköiseen sodankäyntiin ts. tutkasotaan. Kovimman ytimen muodosti tieteellinen ryhmä joka analysoi pommitustuhoja, kehitti polttoaseita ja tutki poltettavien kaupunkien materiaaleja suuremman tuhon aikaansaattamiseksi. Palo-insinöörit, kemistit ja tilastoanalyytikot kuuluivat tähän kehitystyöryhmään.

Haaste oli valtaisa sillä aselaji joutui hyökkäämään täydellä voimalla samalla kehittäen itseään tehokkaammaksi. Harrisilla ei ollut mitään syytä epäillä, etteikö sotaa voitaisi voittaa vain ilmasta käsin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kukistaessaan Intiassa kapinalliskyliä, hän oli nähnyt ja tehnyt sen omin silmin lentokoneen ohjaimissa. Miten alkeellisissa olosuhteissa eläneet kapinalliset heittäytyivät kirjaimellisesti polvilleen joutuessaan pommikoneen kanssa tekemisiin, joille eivät mahtaneet mitään. Keihäät ja alkeelliset pulttilukkokiväärit olivat sen rinnalla hyödyttömiä aseita. Harris toisti saman 1920-luvulla Mesopotamiassa, jossa irakilaiskapinallisten tukahduttaminen jalkamarssilla autiomaan halki olisi ollut kallista, työlästä ja hyödytöntä. Pommikoneelle mikä tahansa kapinallisalue oli aina tunnin lentomatkan päässä, ja kapinalliset olivat tyystin avuttomia tämän lentävän tappovälineen edessä. Kapinalliskylien kukistaminen ilma-aseen avulla oli kuin kalojen ampumista tynnyriin. Nyt piti vain sama toteuttaa Natsi-Saksan kohdalla, mittasuhteet tietenkin suuremmat, mutta sama douhetilainen oppisuunta päti nytkin. Harrisin trenchardilaista strategiaa voi ymmärtää sitä kautta, että hän vilpittömästi pyrki sodan päättämiseen ilman turhaa maataisteluiden tuomaa verenvuodatusta. Hän näki Bomber-Commandin työkaluna joka säästää ihmishenkiä. Ensin hankkiuduttiin eroon rasitteiksi muodostuneista pommikoneista, jotka olivat käyttöhistoriansa päässä. Vanhentuneet Whitleyt ja Hampdenit poistettiin käytöstä. Wellingtonit siirettiin Atlantille sukellusvenesotaan, ja murheenkryynit Blenheimit kauko-itään kuljetuskoneiksi, joissa ne jälleen Burman rintamalla japanilaisia vastaan kunnostautuivat. Tilalle astui jo 1939 kehitetty raskas pommikone Handley Page Halifax. Harris ei ollut tähän konetyyppiin tyytyväinen joten siitä kehitettiin paranneltu versio joka pystyi kuljettamaan isomman hyötykuorman, ja omasi voimakkaamman moottorin. Toinen estradille astunut raskas pommikone oli Avro Lancaster, toisen maailmansodan kenties paras pommikone. Siihen mahtui 6300 kg pommikuorma ja sen lentosäde oli runsaat 1600 km. Harris oli viittä vaille valmis hyökkäämään. Kärsivällisesti hän hioi asettaan vielä alkutalven ajan.

harris
Sir Arthur Harris, Iso-Britannian pommitusvoimien komentaja  on sotahistoriassa varsin ristiriitainen hahmo. Dresdenin pommituksen jälkeen häntä alettiin kavahtamaan ja selän takana nimittämään vähemmän mairittelevien lempinimin kuten `teurastaja-Harris´. Loppuelämänsä hän vietti hyljeksittynä erakkona. Usein unohdetaan että hän oli Churchillin käskyläinen ja Chirchill, aavistaessaan historian tuomitsevan aluepommitukset alkoi ottamaan niihin etäisyyttä ja laittoi niistä vastuun Harrisin harteille.


Bomber-Command hyökkäsi 3. maaliskuuta 1942. Piti testata vielä uusia taktiikoita, koneita ja miehistöjä joten kohteeksi oli valikoitunut Pariisissa sijainneet Renaultin tehtaat, joita pommittamalla ajateltiin hidastaa saksalaisten sotatuotantoa, mutta ennen kaikkea oli mielessä, että Ranskassa ei ilmatorjunnan taso ollut vielä niissä mitoissa mitä Saksan puolella. Pommit putosivat yöpimeällä ohi, ne menivät tehdasalueen sijasta viereisiin työläiskortteleihin, ja surmasivat 250 ranskalaista. Tämä aikaansai Ranskassa vastalauseiden vyöryn joka levisi britteinsaarille asti. Harris ei masentunut, saati nolostunut. Testi oli tehty.

Essen Ruhrin alueella koki jo kokonaisen pommituskampanjan. Sinne hyökättiin kolmena yönä peräkkäin alkaen kahdeksas maaliskuuta. Kun kuunvalo jälleen salli, sinne palattiin jälleen neljänä yönä viikkoa myöhemmin. Ensimmäisenä hyökkäysyönä 17.3 pilvet pakottivat pudottamaan tappavan lastin umpimähkään, mutta sitten ilma kirkastui ja seurasi kolme yötä pommituksia. Neljän yön tauko ja Esseniä pommitettiin jälleen kolme yötä. Näissä hyökkäyksissä ei tarkoitus ollut vielä aluepommitukset vaan Kruppin terästehtaat, joten kuolonuhrit ja tuhoutuneiden rakennusten määrä jäivät minimaalisiksi. Yrityksistä huolimatta tehdas seisoi sitkeästi pystyssä. Jokimutkassa sijainnut tehdas oli helposti löydettävissä ja sen olisi pitänyt olla jo raunioina mutta jälkeenpäin otetut ilmavalokuvat todistivat toista. Niinpä oli yritettävä sinnikkäästi uudelleen yö toisensa perästä. Pommitusilmavoimat eivät osanneet arvata että joessa oli toinenkin mutka johon saksalaiset olivat rakennuttaneet valerakennelman johon oli hämäyksenä rakennettu 36-metrinen valepiippukin. Lähinnä vanerilevyistä tehty valerakennelma oli nopea korjattava ja seuraavaksi yöksi se oli yleensä paikallaan. Sen vaikutusta epäonnistuneisiin Essenin hyökkäyksiin ei ole tietoa.

Seuraavaksi kohteeksi valittiin Lyypekki, monestakin eri syystä. Ensinnäkin se sijaitsi Lyypekinlahden silmiinpistävässä rannikkomuodossa joten koneet löytäisivät sen. Piti vain kärsivällisesti odotella selkeää säätä ja täysikuuta. Toinen mitä Harris oli valinnut ehdokseen, että kaupungissa ei sijainnut merkittäviä sotilaskohteita joten myös sen ilmatorjunta olisi heikko. Ei haluttu että ilmatorjunta onnistuu pudottamaan koneita ja näin itse pommituksen teho kärsisi. Mitä useampi kone pääsee perille - sen mittavampi on tuho. Taktiikaksi valittiin polttaminen, se oli opittu Coventryssa ja koneisiin varattiin 25 000 sauvapalopommia ja varsinaisia palopommeja jotka koostuivat itsestään syttyvästä fosforista johon oli sekoitettu raakakumia.

Mukana oli myös puhtaita bensiinipommeja. Niiden sisältö koostui kuudesta litrasta bensiiniä ja maahan osuessaan ne syöksisivät kuusi metriä pitkän lieskan, joka sytyttäisi sen edestä kaiken. Tämä pommi jakoi mielipiteitä, ja RAFn upseeristo piti sitä lähinnä ilotulitteena. Sen sytytin toimi huonosti ja suutareita oli prosentuaalisesti paljon. Koska se ei osannut kuin ampua lieskaa räjähtämisen sijasta, suutareita saattoi lähestyä turvallisesti. Väestönsuojelun palontorjujat olivat hyvillään nähdessään sellaisen, ja kaatoivat sisällön autojensa polttoainesäiliöihin joka oli tervetullut lisä polttoainepulasta kärsivässä Saksassa. Aikaa myöten bensiinipommien käyttö väheni. Kyytiin oli siis lastattu kaksi kolmasosaa puhdasta polttotaisteluasetta. Sitä ennen oli ratkaistava vielä monta pulmaa. Aiemmin oli kaupunkeihin summamutikassa pudotettu palopommeja toivoen niiden sytyttävän jotakin, jotta maalialue valaistuisi ja räjähdepommit voitaisiin pudottaa. Tarkoitus olikin tehdä asia päinvastoin ja polttamisen piti olla pääosassa. Nyt tutkittiin ilmavalokuvista vanhankaupungin hirsirakenteisia taloja ja määritettiin se maalialueeksi.

Ennen hyökkäystä piti vielä selvittää se ongelmista suurin; miten läväistä Kammhuberin linja? Tähän vastaaminen jäi R.V. Jonesin harteille. Reginald Victor Jones oli kenties Britannian ilmasodan tärkeimpiä hahmoja josta Englanti oli hänelle paljosta velassa. Tiettävästi hän oli ensimmäinen puhtaasti tiedemies tiedustelupalvelun leivissä ja niin pätevä, että oli päässyt nousemaan tärkeään asemaan. Toimiessaan koko RAFn kokoisen organisaation ainoana tieteellisenä tutkijana, hänellä ei ollut varaa erehdyksiin sillä kukapa niitä olisi hänen kanssaan korjannut? Hänen meriiteikseen oli jo tunnustettu notkupolvisäteen löytäminen mutta koskaan hän ei saanut paistatella siinä kunniassa henkseitään paukutellen, sillä pöydälle ilmaantui toistuvasti uusia ratkaistavia ongelmia. Nyt hän apirikoi Kammhuberin linjan parissa koettaen selvittää sen toimintaperiaatetta. Tohtori Jones aprikoi ongelmaa, ja vielä hänellekin oli epäselvää, miten linja ylipäätään toimi ja mistä kaikista elementeistä se koostui

Lord Portal
Charles Portal - Harrisin edeltäjä joka joutui epäonnekseen johtamaan pommitusvoimia kun se vasta oli rakentumassa rauhanajoista. Tulokset olivat kömpelöitä, suuritappioisia ja lähes naurettavia.

Jokin aavistus hänellä oli Freyasta ja sen toimintamekanismeista. R.V. Jones tutki ilmavalokuvia, joista näkyi silloin tällöin varsin eriskummallisen muotoinen peilausantenni, joka ei ollenkaan muistuttanut Freyan antennia. Englantilaiset olivat pääsemässä selville Wurtzburg -tutkasta. Tiedusteluvalokuvat paljastivat Ranskan rantakallioilla, Brunewallissa sijaitsevan talorykelmän jota pidettiin yhtenä tämän salaperäisen tutka-aseman "pesänä" ja siitä seurasi eräs sodan uskaliain ja onnistunein kommandoisku. Pyynnön iskusta teki R.V. Jones tietoisena että mitään leikinpeliä ei ole vallata tutka-asemaa syvällä vihollisen maaperällä ja saada laitteet muilutettua omalle puolelle tutkittavaksi. Majuri John Frostin johtamat laskuvarjoujoukot laskeutuivat sen lähelle 27. helmikuuta 1942, kukistivat vartijat, vangitsivat teknikoita ja lastasivat tutkalaitteet ajoneuvoihin, ennen kuin läheinen varuskunta kykenisi valtaamaan paikan takaisin. Frost oli edeltäkäsin lähettänyt rannalle yhden osaston varmistamaan rannan, ja joka kuitenkin ajautui tulitaisteluun harvinaisen sitkeäksi osoittautuneen konekivääripesäkkeen kanssa. Vasta kun pääjoukko tuli paikalle se saatiin hiljennettyä ja kutsuttua maihinnousuveneet paikalle. Kommandot katosivat öiselle merelle kyydissään purettu Wurtzburg -laitteisto ja yksi saksalainen teknikko josta britit totesivat, että hän tietää vähemmän kuin heidän omat teknikkonsa. Brittiläisen kohteliaasti ilmaistu, ettei kyytiläinen ollut kuulusteluissa puheliainta sorttia. Englantilaisille tuli kuitenkin nyt selväksi, että Kammhuberin linja koostuu kahdesta tutkajärjestelmästä. Kauemmas näkevästi Freyasta mutta joka oli huomattavan likinäköisempi, ja tarkemmasta mutta vain lähelle näkevästä Wurtzburg -tutkasta. Operaation seurauksena pallo vieri nyt englantilaisten käsiin tutkasodassa.

R.V. Jones ratkaisi tältä pohjalta ongelman. Piti lentää Kammhuberin linjan läpi isona paksuna muodostelmana. Yksi sektori voisi kerrallaan valaista korkeintaan kuusi pommikonetta joka oli olematon määrä satojen koneiden ryskyessä väkisin läpi. Vaikka laivueen reunoilta verotettaisiinkin muutama kone, valtaosa pääsisi silti kohteeseen ja kohteesta pois. Taktiikka oli lainattu suoraan merisodasta. Sukellusveneet verottivat kauppalaivoja olemattomin riskein, silloin kun ne seilasivat yksinään. Sen sijaan yksittäinen sukellusvene ei kyennyt upottamaan kokonaista kauppalaivasaattuetta. Vaikka susilaumat verottivatkin saattueista reunamilla purjehtivat alukset, valtaosa pääsi silti perille. Se mikä päti merisodassa, voisi päteä ilmasodassakin. Sen sijaan oli näytettävissä että mitä runsasmääräisempi on pommikoneiden määrä, sen pienemmiksi tappioprosentitkin jäävät. Lopulta kun päästään tuhannen koneen hyökkäyksiin, tappiot käyvät prosentuaalisesti olemattomiksi kun taas vastaavasti hyökkäysteho kasvaa. Korkeat tappioprosentit olivat silkkaa matematiikkaa. Kun saksalaiset olivat hyökänneet elokuussa 1940 Britanniaan 200 pommikoneen voimalla, niistä oli ammuttu alas 20 konetta eli 10%. Tappioprosentti jonka saattoi vielä jotenkuten kestää. Kun hyökättiin pienemmällä konemäärällä, kuten vain 20 koneella, niistä ammuttiin alas 6 konetta eli jo 30%. Ajan mittaan 30% tappioprosentti muuttuu sietämättömäksi sillä tilalle ei ehditä valmistaa uusia koneita saati kouluttaa miehistöjä. R.V. Jones oli nyt ratkaissut toisen kiperän ongelmansa ja vastaus oli pommikonevirrassa.

Harris kehitti ajatusta eteenpäin kun sisäisti mitä oli ratkaistu. Saadakseen aikaan mittavan palon, iskun olisi oltava nopea ja voimakas jotta palo leviäisi nopeasti ja muuttuisi suurpaloksi. Se vaatisi tiiviitä muodostelmia eikä yksinomaan tappiolukujen minimoimiseksi. Lisäksi aluepommitukset pitäisi tehdä aina öisin tappiolukujen pienentämiseksi. Syntyi kokonaan uudenlainen taktiikka erotuksena alkuvuosien haparoinnista. Siinä hyökkäysvoimat keskitettiin vain yhtä kohdetta vastaan eikä hajoitettu koneita useaan maaliin eri kaupunkeihin. Lennettiin muodostelmana, pommikonevirtana, jonomaisena muodostelmana joka ylittäisi puolustuslinjan mahdollisimman kapealta alalta. Sitäkin vähää tappiolukua pyrittiin pienentämään erinäisin tutkahäirinnöin. Lisäksi jonomuodostelma takasi pommitustuhojen moninkertaistumisen kun pommit putoaisivat vain tietylle rajatulle sektorille mahdollisimman tiheänä pommitusaaltona. Mielellään kukin kone lentäisi kohteen yli vain muutaman sekunnin viiveellä edellisestä koneesta että pommeja sataisi ilman mitään taukoja.

Seuraavaksi englantilaiset moukaroivat huhtikuussa neljänä peräkkäisenä yönä Rostockin satamakaupunkia, ja 60% kaupungin keskustasta paloi maantasalle. Aradon ja Heinkelin lentokonetehtaat kärsivät vaurioita. Luftwaffe pommitti vastineeksi suhteellisen menestyksekkäästi Bathia ja vähän myöhemmin Norwichia. Vastakostoissa alkoi olla selvä propagandistinen maku. Hitler joka oli tarkka kansansuosiostaan, ei halunnut näyttää kansan edessä hampaattomalta ja Göring ymmärsi yskän puolesta sanasta. Pommituksia Englantiin ja niiden aiheuttamia tuhoja liioiteltiin häpeämättä, ja eittämättä liiankin optimistiset tulokset olivat tarkoitettu myös Hitlerin silmiin. Huhtikuun 17. 1942 Harris päätti hyökätä niinkin kauas etelään kuin Nurnbergiin asti. Osaksi siksi, että halusi näyttää saksalaisille että niin kaukaista kolkkaa ei olekaan joka ei olisi hänen näppiensä ulottuvilla ja toisekseen koska siellä oli alansa ainoa tehdas joka tuotti sukellusveneen moottoreita. Taktiikka siis vaihtui tarkkuuspommitukseksi aluepommituksen sijaan. Niitä varten oli pommitusvoimissa kaksikin erillistä yksikköä jotka koostuivat Lancaster -pommittajista. Tehtävän suoritti kaksitoista Lancaster -pommittajaa. Koneet ylittivät Kanaalin vain kymmenen metrin korkeudella välttääkseen tutkat ja lensivät maaperän päällä liki puunlatvoja. Saksalainen hävittäjälaivue huomasi koneet Pariisin liepeillä ja hyökkäsi välittömästi alasampuen neljä konetta. Loput pommikoneet hajautuivat pitkin taivasta ja pääsivät pakoon. Iltakahdeksan aikaan ne pääsivät perille ja matalalentoa lähestyen koneet lensivät suoraan puolustajan suuliekkeihin. Ilmatorjunnan ammunta oli niin kiivasta että reikiä ilmestyi yhtälailla pommikoneisiin kuin tehtaiden seiniinkin. Osa koneista erehtyi tehtaista ja pommitti paperitehdasta ja puuvillakehräämöä hetkeä ennen kuin rysähtivät puhkiammuttuina maahan. Matkaan oli lähtenyt siis kaksitoista konetta, joista vain kahdeksan pääsi perille, ja niistä ammuttiin alas seitsemän. Mikään menestystarina se ei ollut, mutta sen epäonnistuminen pohjasi saksalaisten onnekkaaseen sattumaan, jollaisia ei taivaalla usein nähty. Englantilaiset saivat kuitenkin asukkailta kunnioitusta viholliseltaan. Se oli rohkea, riskinalainen ja kuolemaa halveksiva hyökkäys. Sitä vastoin ilmapuolustus ei saanut asukkailta minkäänlaista noteerausta. Tehdas joka tuotti myös lentokonemoottoreita ei näemmä ansainnut hävittäjiä suojakseen, se oli synti ja häpeä.

Oli suuren iskun aika. Harris oli haalinut kaikkiaan 1047 pommikonetta lainaamalla niitä koulutuksesta, kunnostamalla jo käytöstä poistettuja koneita, varaamalla esikuntakoneita ja anomalla niitä laivastolta, ja vielä kaapinut loputkin vähäisistä reserveistä, jotta saatiin aikaan mittavanluokan arsenaali. Koottiin kaikki koneet mitkä vain pommittamaan pystyivät. Tietty risikinsä tässä yrityksessä oli. Mikäli edes näin järeällä toimenpiteellä ei aikaansaataisi mitään, aselajin loppu häämöttäisi. Kohde valittiin tarkoin ja suunniteltiin vielä tarkemmin. Kohteen piti olla Hampuri mutta vaihtui pilvisään vuoksi Kölniksi. Koneet starttasivat kentiltään valtavalla jyrinällä ja nousivat iltataivaalle. Tiivistä hyökkäämistä oli suunniteltu ja nähtiin ennenkuulumaton yhdeksänkymmenen minuutin hyökkäys. Ensin merkittiin maali valomerkinnöin. Ne putosivat maahan ja tekivät ilmasta katsoen neliön muotoisen kuvion. Enää ei ollut taktiikkana vain osua summittaisesti kaupunkiin. Jokaisen pommikoneen lastin pitäisi osua tämän neliön sisään. Pommitusaaltojen välillä ei ollut taukoja kun kymmeniä kilometrejä pitkä pommikoneletka lensi tämän valoneliön yli. Tämä tarkoitti että kaupunkiin tulisi putoamaan tappava lasti keskimäärin viiden sekunnin välein, kohteen yli lentäen kaksitoista konetta minuutissa. Välittömästi räjähdepommien jälkeen palopommeja putosi loputtomassa tahdissa. Nestepommit räjähtivät maanpinnalla ja palava fosfori hehkui. Viimeisenä saapuvien pommikoneiden miehistöt kuvailivat kuin olisi lentänyt purkautuvan tulivuoren yläpuolella. 1397 räjäytyspommia oli valmistanut tietä 153 413 sytytyspommille. Alhaalla 12 000 tulipaloa yhdistyvät 1700 suurpaloksi jotka tuhosivat yli kolmetuhatta rakennusta ja vaurioittivat yhdeksää tuhatta. Ihmiset olivat kellareissaan loukussa sillä kadulle ei ollut mitään asiaa. Britit kerskuivat lehdistössä miten kuolleiden määrä nousi kuuteen tuhanteen, mutta luku oli liioiteltu yli kymmenkertaisesti, sillä väestönsuojelu onnistui yli odotusten. Likimain 450 ihmistä kuoli ja 45 000 joutui kodittomaksi, joka ei ollut suurkaupungille merkittävä määrä. Ilmatorjunta pudotti alas 39 pommikonetta, suurin määrä siihen mennessä.

Johtajan päämajassa Itä-Preussissa Hitler kuunteli tilanneselostuksia maavoimilta ja laivastolta. Kun tuli ilmavoimien vuoro hän kääntyi Jeschonnekin puoleen. Luftwaffe? Hitlerin kysymys oli tavanomaisen tyly ja äänensävyltään kuin jokin sanomaton syytös. Hitler kuunteli vaiti kun hänelle raportoitiin Kölnin pommituksesta joka alustavien tietojen mukaan suoritettiin kahdellasataa koneella. Hermostunut Jeschonnek lopetti puheenvuoronsa lauseeseen että odottavat yhä lopullisia tietoja. Hitler sai raivokohtauksen: "Odotatte yhä lopullisia tietoja? Ja Luftwaffe arvelee että koneita oli parisataa? Luftwaffe taisi nukkua viime yönä! Mutta minä en nukkunut. Minä valvoin kun yksi minun kaupungeistani oli tulessa!" Hitler nousi tuoliltaan ja menetti täysin malttinsa. Jeschonnek sai vastaanottaa Hitlerin koko raivonpuuskan. Hitlerin päämaja oli yöllä saanut puhelinsoiton piirijohtajaltaan joka oli oikeaoppisesti raportoinut tuhannesta koneesta, määrästä joka oli silkka katastrofi, ja jonka Göring halusi Hitleriltä salata. Valtakunnanmarsalkka Göring hälytettiinkin pikavauhtia paikalle. Hengästynyt Göring ei saanut Hitleriltä muuta kuin mulkaisun eikä Hitler sanonut hänelle sanaakaan. Hitler oli luonteeltaan epäluuloinen. Hän epäili luonnostaan että kenraalikunta salaa häneltä olennaisia asioita, ja tällä kertaa hänen epäluulonsa olivat osuneet oikeaan.

Seuraavana päivänä Göring oleili Veldensteinin linnassaan, kun paikalle saapuivat Milch ja varusteluministeri Speer tapaamaan huonotuulista valtakunnanmarsalkkaa. He kuulivat puhelinkeskustelun Kölnin aluejohtajalle. "Teidän poliisimestarinne kertomus on hävyttömän pitkä valhe. Sanon teille valtakunnanmarsalkkana että annetut luvut ovat yksinkertaisesti liian suuret. Miten te voitte Johtajalle kertoilla sellaisia mielikuvituksellisia tarinoita"? Niin hyvineen nolattu Göring painosti korjaamaan luvut oikeiksi ja lähettämään ne uudelleen Johtajan päämajaan, ennen kuin paiskasi luurin koukkuun. Tämä oli myöhemminkin Göringin käytökselle tyypillistä. Kun hänen eteensä tuli ongelma, jota hän ei kyennyt ratkomaan ja jota ei voinut korjata kädenkäänteessä nopealla hokkus-pokkus -tempulla, hän yksinkertaisesti kielsi todellisuuden.

Alasammutuista pommikoneista löydettiin GEE-tutkaohjaus, ja loput tiedot laitteesta puristettiin alasammutuilta lentäjiltä. Kiinniotettuja lentäjiä ei saanut kukaan muu kuulustella kuin Luftwaffen leireissä olevat erikoiskuulustelijat, joita oli koulutettu kuulustelutekniikoiden lisäksi tekniseen tiedusteluun. Koska GEE oli asennettu joka toiseen koneeseen, sen paljastuminen melkein samantein kun se otettiin käyttöön, oli alusta asti ilmiselvää. Kovin paljon ei GEE eronnut saksalaisten omasta Notkupolvisäteestä. Sen toiminta perustui kolmeen Englannissa olevaan maa-asemaan jotka lähettivät radiosädettä, josta kuulokkeilla ääntä kuunteleva ohjaaja tiesi suurinpiirtein missä päin taivasta oli. Tutkaohjaus tulikin tarpeeseen sillä yläilmoissa puhaltavat tuulet ohjasivat väkisin koneita sivuun. Brittiläiset teknikot jotka loivat järjestelmän, eivät alun alkaenkaan olleet siihen tyytyväisiä ja jo kehitysvaiheessa sivussa kehiteltiin parempia versioita. GEE ei ulottunut kovin kauas. Sen maksimisäde oli kuusisataa kilometriä, jonka jälkeen ääni katosi horisontin taakse. Käytännössä sillä suunti Ruhrin alueelle, mutta ei juurikaan pidemmälle. GEE-säteen virhemarginaali oli kymmenen kilometriä, joten se vain ohjasi karkeasti pommitusalueelle, jonka jälkeen suunnistajan piti omatoimisesti etsiä kohde maastonmuotojen perusteella. Myöhemmin analysoitiin että GEE-johtoisissa operaatioissa vain joka toinen pommi löysi maalinsa, mutta sekin oli huomattava parannus edellisvuoteen. Järjestelmän tehokkuus ilmeni lähinnä paluulennossa Englantiin kun koneet eivät enää eksyneet. Häirintälaitteet GEE-ohjausta vastaan kehitettiin samoin tein ja kaikkiin radiotaajuuksiin syötettiin häiriöääntä. Koetetiin myös ovelaa juonta syöttämällä eetteriin väärä signaali. Kun tutkaohjaus alkoi heikentyä maapallon kaarevuuden vuoksi, sitä ei välttämättä pommikoneessa huomattu, sillä uusi - saksalaisten lähettämä - äänimerkki korvasi vanhan, ja pommikone saattoi lähteä seuraamaan sitä ohittaen varsinaisen kohteensa. Pudottaen lopulta pomminsa mihin saksalaiset halusivat - yleensä autioille seuduille. Elokuussa 1942 navigointia häirittiin jo niin voimakkaasti, että järjestelmästä piti kokonaan luopua.

Sillä kuitenkin hyökättiin Osnabruckiin 20.6 1942. Oikeaoppisesti pommitus aloitettiin 52 räjähdepommilla, joita seurasi kaksi ilmamiinaa, kuusikymmentä nestepommia ja 8230 sauva- ja fosforipalopommia. Tulos jäi silti vaisuksi vahvan ilmatorjunnan ansiosta sillä asukkaista vain kymmenen henkeä kuoli ja kolmekymmentäseitsemän loukkaantui. Epäonnistumiseen vaikutti vahvasti että meneillään oli valoisin vuodenaika ja ilmatorjuntatykit näkivät mitä olivat ampumassa ja onnistuivat karkoittamaan koneet korkeuksiin. Harris halusi toistaa Kölnin pommituksen ja matkaan lähti kohti Bremeniä 1067 pommikonetta. Oli yö 26.6 jolloin tuuli tyyntyi ja Bremen verhoutui paksun pilviverhon alle. Kolmannes koneista ei nähnyt kaupunkia ja pudotti tappavan lastinsa ohitse. Bremen pääsi tämän vuoksi pienin tappioin - sillä kertaa.

Hyvää Kesää
Jukkis
Piilota kommentointilomake