Kai se pitäis taas jotain piristävää tänne kertoilla ja miksen kertoisi kirjasta johon törmäsin ja joka teki vaikutuksen. Sillä krantun makuni tuntien se on aina tapaus kun minä jotain suostun lukemaan ja vielä enemmän tapaus jos sitä alan hehkuttamaan. Kyseessä Alistair MacCleanin läpimurtokirja Saattue Murmanskiin josta sananen.


Aikanaan kun minä olin pikkukundi, MacCleania oli joka paikassa. Niitä oli vanhempien setämiesten hyllyissä, muistona isänpäivälahjasta sillä se oli sen ajan bestseller- kirjailija jonka aihepiiri liikkui kylmänsodan agenttitarinoissa. Muistelisin jopa lukeneenikin yhden. Pääosin en sillä se edusti, miten sen nyt sanoisi, vanhanaikaista kirjallisuutta joka loppui yhdellä kertaa kuin seinään. Pian ne olivat enää divareiden alennuslaareissa ja yksitellen katosivat kirjastojenkin hyllyistä kunnes lopulta niihin ei törmännyt enää missään enkä muistakaan nähneeni ensimmäistäkään vuosikymmeniin. Se oli sitä sen ajan sarjakirjallisuutta jossa kirjailija suolsi romaanin toisensa perästä ja joku kustantaja keksi ryhtyä suomentelemaan skottilaista sarjakirjailijaa. Tuskin olen ainoa joka totesi että sarjakirjailijoiden aikakausi päättyi kuin seinään.

6050465664 e1f42ac7f8 o1

En sitten tiennyt että lähes kioskikirjallisuustasossa möyrivä MacClean oli aloittanut kirjailijauransa merisodalla. Alkuun novellein, mutta ensimmäinen romaani Saattue Murmanskiin oli todellinen läpimurtoteos - luettuani ymmärsin miksi. Sille kävi vähän samoin tavoin kuin Väinö Linnallekin eli kriitikot tyrmäsivät sen mutta yleisö otti omakseen.

Kirja-arvostelijoiden mielestä Saattue Murmanskiin oli brittilaivaston mustamaalaamista. Se kertoi laivasta jota Barentsinmerellä höykyttivät myrskyt ja laiva kulki ääriolosuhteissa lumimyrskyjen, hyökyaaltojen ja sumujen keskellä. Miehistö oli valppaana sukellusveneiden varalta, jopa niin valppaana että neljä tuntia lepoa ja neljä tuntia kansitähystystä oli päivärytmi. Ruoaksi irtosi vain suolalihaleipitä ja merihädässä oleminen tuntui olevan päivän arki. Kirjailija itse ymmärsi tehneensä matruuseja kohtaan suurimman kunnianosoituksen kertomalla heidän rasituksestaan mutta arvostelijat näkivät sen toisin; kirja näyttää laivaston lähinnä kidutuslaitoksena hirmupakkasten, nälän ja väsymyksen toimiesssa kidutusvälineinä.

Tyylillisesti se oli sen ajan proosaa. Raskasta tekstiä jossa juonenkulku toimii enemmän vuorosanoissa kuin kertovassa tyylissä ja hahmoja on niin paljon, että väkisin niissä menee sekaisin kuka olikaan kuka. Armottoman vanhanaikaisuutensa takia ei se nykypäivänä paras lukukokemus ole mutta silti se jäi takomaan päänuppiin viikkokausiksi. Varsinkin loppuratkaisu yllätti täysin, olkoonkin että olin tunnistavani Jervis Beyn tarinan joka sellaisenaan oli siirretty romaaniin.

Sinänsä tietenkin vaikea sanoa mikä kirjassa on fiktiota sillä useimmilla tarinoilla on jokin esikuvansa. Jo kuvitteellinen laiva HMS Ulysses on ollut olemassa, joskin on selvää että romaanikirja ei ole sitä lähelläkään. Enkä tiedä mitä ajatella kohtauksesta jossa laiva palaa, levittää palavaa öljyä ympärilleen ja meressä kelluvat merimiehet palavat elävältä naftassa. Tällöin kapteeni tekee armollisen teon ja päättää ajaa palavien merimiesten päältä murskaten heidät kaikki ja jotka menevät hiuksenhienosti ohi, ajautuvat pyörteen mukana laivan potkureihin. Ehkä sellainenkin on tapahtunut?

Lukunautinnon jälkeen on ruvennut kiinnostamaan Barentsinmeren saattuetaistelu jota käytiin vuonna 1942. Se oli yhdenlainen rintama se ja kovin vähän siitä on tietoa poislukien sen yleistajuinen esitys. Ehkä pitäisi aihe ottaa seuraavaksi projektiksi? Minähän tein tuon ilmasota -kirjan ihan vaan sen takia että saisin ne päästäni ulos ja koottuani kaiken kyllästyisin koko aihepiiriin. Myönnän että sen tekeminen vaati kanttia. Suomalaisen maallikon koostama sotakirja kaukaisesta toisessa maassa tapahtuneesta sodasta ei ole oikein protokollan mukaista. Mutta myönnän että se on hyvä kirja jonka sanon muussakin kuin myynninedistämismielessä. Kerrankin kirja jota voi lukea uudestaan ja uudestaan, näin olen tehnytkin, ilman että kirja kuluu. Kun tekee itse, on lopputulos mieleinen. Siinä kyllä sivutaan suht laajasti merisotaakin koska se tuntui liittyvän teemaan jossa koneiden välinen kisa oli tosiasia BomberCommandin ja Coastal Commandin välillä joten sinnekin puolelle piti eksyä.

Täytyykin alkaa kampaamaan merisota -aiheisia teoksia. Uskoakseni monet niistä ovat fiktiivisiä muisteloksia joista on tehty romaaneja ja tuskin montaakaan kuivakiskoisista tutkimuksista on suomennettu. Pääasia että elämälle nyt löytyi päämäärä. Tuskin se olisi avautunut ellen olisi saanut käsiini Saattue Murmanskia jota kylläkin etsin ihan tietoisesti. Pettyen ensimmäisenä lainastossa jossa luulin sitä saavan hyllymetrikaupalla ja läpikäytyäni turhaan parikin divaria kunnes tärppäsi. Ikuiseksi arvoitukseksi jää, miksi MacClean joka teki noin korkeatasoisen teoksen alkoi suoltamaan agenttitarinoita joiden sisältö oli parhaimmillaankin keskinkertainen?

Jukkis
Gravatar
juppe
Kriitikoilla ei oo mitään merkitystä ennen kun ne pääsee mielenvikasuudessa Seppo Heikinheimon tasolle ja alkaa tuottaa laatuviihdettä. Pitää kato panna ittensä likoon eikä vaan haukkua muita.
Piilota kommentointilomake