Siis jos olisin tekemässä sotakirjaa arktisista saattueista eli sodankäynnistä jota aikanaan käytiin niin äärimmäisissä olosuhteisssa kuin voida käy, tekisin siihen eittämättä johdantoluvun. Se olisi tälläinen kun tässä alla on. Luulen että sille voisi olla kysyntää sillä kun olen kammannut lähdekirjallisuutta, sitä on suomeksi onnettoman vähän. Olenko löytänyt neljä kirjaa, nekin romaaneja mutta onneksi jossain määrin sentään dokumenttiromaaneja. ja nekin tuolta 1950-1960 -luvuilta sillä aihepiiri on tainnut olla suomalaislukijalle sittenkin liian eksoottinen.


Barentsinmeri 25.03. 1942 klo 19.20

On sota. Se on ainoa syy miksi HMT Shera kyntää arktista merta purjehduskauden ulkopuolella vaarallisena vuodenaikana. Vielä on arktisella alueella talvi. Shera on toiminut rauhanaikana troolarina jota on käytetty valaanpyynnissä, mutta sodan vuoksi se on valjastettu miinanraivaajaksi. Sen perään on kiinnitetty syvyyspommitelineet ja komentosillalla herkeämättä seuraa vahti kaikuluotainlaitteistoa. Mikäli merenpinnan alapuoliseen maailmaan ilmaantuu sukellusvene, Shera hyökkää välittömästi kohti saamaansa kontaktia ja aloittaa syvyyspommien pudottamiset. Näin se suojaa saattuetta PQ12 joka on matkalla Murmanskiin Barentsinmeren halki.

Tutkavalvojan hampaat kalisevat kylmyydestä. Nykypäivän, rauhanajan laivoissa komentosilta on miellyttävän lämmin ja ikkuna erottaa kylmän lämpimästä. Voimme kuvitella kapteenin istuvan pyörötuolissaan kun alaiset antavat tiedotuksia ja raportteja. Sodan ajan laivoissa komentosillat ovat avoimia tasanteita, joissa ei muuta ole kuin kaide. Tosin kaiteeseen on ripustettu pressu joka suojaa viimalta jalkoja jotenkuten. Pakkasmittari näyttää lukemaa -23 ja merituuli pauhaa kasvoihin kuuden boforin vomalla. Laiva keinuu eteenpäin aallokossa joka huolestuttavasti vaahtoaa ja joka kuin miettii kasvaisiko täysmyrskyksi vai ei. Kun tuuli nousee seitsemään boforiin on aluksen käännyttävä tuulen mukaisesti tai se kaatuu aallokossa kyljelleen. Aluksella on likemmäs 30 miestä ja komentosillalla tungosta. He hyppivät ja lyövät käsiään yhteen pärjätäkseen pakkasessa. Päällään heillä on kaikki mikä vain on puettavissa. Villapaidat, pikkutakit joiden päällä päällystakit ja öljyvaatteet. Kaiken kruunasi kapokkipuku, kuminen pelastusasu joka estää pärskeitä ja lumihiutaleita kastelemasta vaatteita. Mikään vaatekerta ei kuitenkaan estä palelemasta jota unenpuute ja nälkä pahentaa. Kasvoihin oli kiedottu kaulaliina jota jokaisen oli pakko käyttää. Sen alta ei erotu kuin väsymyksestä tulehtuneet silmät. Kun tuuli oikein keräsi voimaa pohjoisnavalta asti, ilmassa lentävät jääkiteet olivat kuin miniatyyrisia tikareita jotka leikkasivat kasvot haavoille, ja jos niiden sitkeästi antoi sataa, ne saattoivat porautua luuhun asti. Miehet tömistelivät jalkojaan mutta ei yksinomaan pakkasen vuoksi, vaan vaatteet alkoivat saada jääriitettä päälleen ja pian ne ritisivät jokaisesta liikkeestä. Miesten oli liikuttava etteivät muuttuneet jääpatsaiksi. Komentosillalla seisoi vahtivuorossa ensimmäinen upseeri, tutkavalvoja, lähetti ja viestimies joka hoiti puhetorvea aluksen konehuoneeseen. Sen lisäksi nelituntisessa vahdissa oli kaksi tähsytäjää, joiden tehtävä oli kiikaroida ympärillä vaahtoavaa merta, joka ei koskaan jäätynyt, oli pakkaslukema sitten mikä tahansa. Kukaan ei halunnut saada kiikareihinsa silhuettia jota jokainen aluksella oleva pelkäsi - sotalaiva Tirpitziä jonka tiedettiin metsästävän näillä vesillä.

HMS Sheffield frost
Talvea pitelee. Sheffield josta kuva on, epäonnekseen partioi kolme talvea Islannin ja Fär-saarten välimaastossa. Säähistoria tietää että ne olivat kylmimmät talvet miesmuistiin.

Kaksi päivää aiemmin vanha neuvostoliittolainen puunkuljetusalus Izhora oli jäänyt jälkeen saattueesta QP 8 joka oli paluumatkalla Murmanskista. Se ei ollut mikään ihme, tämä kaksipiippuinen mustaa savua tupruttava ikäloppu oli ollut vanha ja kykenemätön alus jo ensimmäisen maailmansodan aikana. Sen reitti leikkasi Tirpitzin ja sen mukana seuraavien kolmen hävittäjän kanssa. Saksalainen hävittäjälaiva Z-25 ampui Izhoran eteen varoituslaukauksen ja lähetti sille viestin, että sen ei pidä koskea radioonsa avunpyynnön toivossa. Sen jälkeen miehistö voisi asettua pelastusveneisiin ja lähteä soutamaan kohti Venäjän rantavesiä ja seurata vierestä kun Izhora upotettaisiin. Merisodassa tarjottiin aina mahdollisuus jos vain mahdollista, mitään summittaista murhaamista ei merisota koskaan ollut, koska tarkoitus oli vain estää laivoja kulkemasta, mutta niiden miehistöihin tunnettiin solidaarisuutta puolin ja toisin. Izhoralla ei tartuttu tilaisuuteen. Se alkoi piipittämään sijaintiaan ja morsetti vihollisen koostumusta. Kaupanhuipuksi se avasi tulen tykillään. Tämä 37 mm kansitykki oli aivan naurettava osuakseen mihinkään ja vaikka se olisi osunutkin, tuskin sitä jykevät panssarilevyin vahvistetut sotalaivat olisivat edes huomanneet. Sen sijaan vastauksessa oli voimaa. Koska se halusi taistella, laivatykit leimahtivat niin, että hetkellisesti koko taivas muuttui valoisaksi. Izhoraa moukaroitiin järeillä laivatykeillä ja hetkessä alus oli palava hylky jota tykinammusten lisäksi säestettiin torpedoilla. Tirpitz itse ei katsonut arvolliseksi ampua mitään vaan jätti upottamisen pienempien suoja-alustensa tehtäväksi. Mutta tämä vanha työjuhta ei ollut vielä valmis hautaansa. Sitkeästi se pysytteli pinnalla lähettäen tulipalosavuaan joka voitiin havaita vielä pitkän matkain päästä. Lopulta Z-25 ajaa sen viereen ja pudottaa sen kyljen viereen syvyyspommeja murtaakseen sen laipiot. Sitkeästi Izhora pysyttelee vielä silloinkin pinnalla mutta lopulta sen on annettava periksi ja asetuttava ikuiseen hautaansa. Vain yksi venäläinen merimies nostetaan vedestä, muut ovat kuolleet. Enemmistö menehtyi jo laivaan ja loput meressä.

izhora
Izhora palaa. Kuva otettu ilmeisemmin saksalaishävittäjän kannelta

Saattueessa PQ 12 kevytristeilijä Kenya vastaanottaa morseviestin ja sen myötä tiedon Tirpitzistä vaikka savuvanan horisontissa olisi toki nähnyt muutenkin. Saattue kääntyy pohjoiseen kohti ahtojään reunaa ja voi vain toivoa ettei tulisi huomatuksi. Seuraavana päivänä se kääntyy jälleen kohti itää. Saattue on paljosta velkaa Izhoran uhmamieliselle kapteenille joka päätti uhrata laivansa ja miehistönsä saattueiden PQ 12 ja QP 8 vuoksi.

Laivoja on kahta lajia; vakaita ja kiikkeriä. Jos laiva on vakaa, sen painopiste on alhaalla jolloin se kallistuu aallokossa helposti, mutta kääntyy yhtä helpolla takaisin pystyyn ja on luonteeltaan turvallinen alus. Vaan jos laivan painopiste on korkealla, se kallistuu vastahakoisesti mutta nousee asentoonsa vieläkin vastahakoisemmin. Kannen alla olevat merimiehet saavat kuunnella sen rungon pituudelta kuuluvaa metallista kirskuntaa, vastalausetta joka kuuluu aina kun alus oikenee. Sellainen alus on epävarma ja vaarallinen. Ikäväkseen HMT Shera oli juuri tuollainen alus.

Se oli otettu käyttöön tammikuun 12. kuluvaa vuotta ja ensimmäiseksi sille oli tehty vakaustesti, joka ei antanut sille hyvää arviota. Koska matka Murmanskiin oli pitkä, sille oli annettava ylimääräinen polttoaineannos, jolloin sen vakaus muuttui vähintään epätyydyttäväksi, kuten se korrektisti raportissa ilmaistiin. Sellaisen aluksen lähettäminen pohjoisille kuohuville vesille jossa tuulet iskivät kuin rautanyrkki, oli selkeä riski. Joku Amiraliteetissa oli tämän riskin kuitenkin päättänyt ottaa ja niin se oli liitetty saattueeseen.

Pahin vakausongelma liittyi itse jäähän. Kun laivan keula murtaa aallokkoa, pärskeet jäätyivät välittömästi kannelle muodostaen keulakannelle peililiukkaan kalvon joka paksuni jokaisella keulanvedolla. Pian kaikki oli jääkalvon sisässä. Tykkitornit eivät pyörineet, pelastusveneiden kiinnikkeet olivat kuin hitsattuja, syvyyspommit jämähtivät telineisiinsä ja alus oli yhtä kuin taistelukyvytön. Kun jäätä oli kertynyt etukannelle kolmesataa tonnia, aluksen keula alkoi olla merenpinnan tasolla ja kun paino lisääntyisi viiteensataan tonniin, alus uppoaisi. Sen omat potkurit saattaisivat sen vedenalaiseen hautaansa. Jokainen eteenpäin päästy hetki vajotti keulaa enemmän ja enemmän. Kun alus kääntyi itään 11.3, tuulikin tyyntyi sen verran, että miehistö pääsi hakkaamaan jäätä irti. Huonolla säällä ei voinut kuin toivoa aluksen kestävän, pelikirkkaalle kannelle ei merellisessä höykytyksessä ollut mitään asiaa. Silloin mies liukui suoraan mereen jo ensimmäisessä kallistuksessa ja oli pian pelkkä piste vaahtoavassa meressä. Nyt oli hetki jolloin kannelle saattoi mennä. Höyryletkuja vedettiin, kirveet, lapiot ja rautakanget hakkasivat ja kannelle levitettiin hiekan ja suolan sekoitusta toivoen sen auttavan. Ainakin se tarjosi jotain pitävää talvisaappaan alle. Taistelu jäätä vastaan oli jokahetkistä. Näiden alusten ongelma oli laaja kansipinta-ala joka salli lumen satamisen kannen päälle jonka päälle jää kertyi ja lumi aiheutti lisäpainoa kun se puristui jääksi. Sitten se tapahtui. Kun alus etenee tuuleen nähden sivuttain, jäätä kertyi vain toiselle puolen alusta. Lopulta se ei enää noussut epätasapainostaan, johon vaahtovyöllä koristettu aalto sen runttasi. Ankarasti valittaen se yritti mutta seuraava aalto sai tyrmäysvoiton. Alus oli kyljellään eikä mitään ollut tehtävissä. Pelastusveneitä ei voinut kallistuman vuoksi enää laskea ja kaikki oli kapokkipuvun varassa kun miehet jättivät laivan ja hyppäsivät mereen. Meressä pystyi elämään kolme minnúuttia, ei yhtään enempää. Sen jälkeen hyytävä kylmyys aiheutti massiivisen kouristuksen, vartalonmittaisen krampin johon väistämättä myös hukkuisi.

Sheran lähellä kulki toinen troolari HMT Svega josta nähtiin tilanne ja välittömästi sieltä laskettiin kaksi pientä venettä. Onnekkaasti Svegan miehistö oli hakannut veneistä jääkalvon irti joten ne saatiin laskettua ennätysajassa, ja soutajat tiesivät oikein hyvin että kyse on minuuteista. Muutaman minuutin aikana joka ratkaisi elämän ja kuoleman, vain viisi miestä saatiin nostettua veneisiin, loput vei meri. Aika loppui. Ihminen ei kestä liian äkillistä ruumiinlämmön laskua. Putoaminen hyiseen mereen joka oli lämpötilaltaan miinusvoittoinen, oli suoranainen kylmyysshokki. Kun miehet nostettiin vedestä uudelleen hirmupakkaseen, joutui merimies kokemaan vain muutaman minuutin aikana peräti 80 asteen lämmönlaskun. Sydän ei kestä sellaista. Kaksi miehistä kuoli sydänkohtaukseen jo ennen pääsemistään laivan kannelle. Sherasta pelastui vain kolme miestä kolmestakymmenestä.

Amiraliteetin tuntemattomaksi jäänyt virkamies ymmärsi, kuultuaan Sheran uponneen, miten polttava asiakirja vakaustestiraportti oli. Oli selvästi tehty vakava virhearvio, riski joka ei ollut kannattanut. Nämä virkamiehet kuitenkin osasivat asiansa, ja kömmähdystensä peittäminen oli heidän leipälajinsa. Raportti julistetttiin salaiseksi, arkistoitiin salaisena ja se tulisi näkemään päivänvalonsa vasta vuonna 1973 jolloin yleisemminkin sodan ajan asiakirjoja vapautettiin julkisiksi. Siihen mennessä useimmat asianomistajat, kadonneiden sukulaiset, esimiehet kuin virkamies itsekin olisivat kaikki jo manan majoilla.

Samassa kuussa 25.3 1943 saattueesta PQ 13 katosi HMS Sulla. Nousi vuoden viimeisiä talvimyrskyjä joka raivosi täydellä voimallaan ja saattue hajosi keskellä pimeyttä. Sen koommin ei Sullaa enää nähty, mutta sille epäiltiin käyneen samoin kuin Sherallekin. Jää painoi sen upoksiin. Tosin tämä on silkka arvio, sillä kukaan ei ollut tapahtumaa todistamassa, ja vielä vähemmän alukselta ketään jäi henkiin kertomaan asiaa. Sulla vain katosi jonnekin Norjanmerelle 70 leveysasteen tietämille.

Jukkis
Gravatar
juppe
Saksan laivaston päiväkirjoja löytyy hyvä kokoelma. Niitä on Norjastakin ja sukellusveneet on vielä erikseen.

https://archive.org/details/usnavalwarcollege

Piilota kommentointilomake