Populaari

Kaikenlaisia arvosteluita
Anteeksipyytely on ollut viime aikojen tapa, joka alkujaan on saapunut Yhdysvalloista. Siellä on vuolaasti pyydelty anteeksi menneitä ihmisoikeusrikoksia, kuten vaikka neekeriorjuutta. Meillähän anteeksipyytelyn taito nousi tapetille kun Pirkka-Pekka Petelius pyysi saamelaisilta anteeksi vanhoja sketsejään. Yksi anteeksipyyntö silti vielä puuttuu. Se keskeisin.

Kävin tossa luontokuvailemassa ja kun ei nyt muutakaan maailmalla tapahdu, kerron ittestäni ja omista visioistani. Sen voin luvata että nyt on tulossa elokuvaa jonka taustat on kuvattu kännykällä ja se on jotain se, ainakin jossei se näy laadussa. Koetan vaan näillä jutuillani inspiroida muitakin toteuttaan itseään, jos sisäistä paloa vähänkään löytyy.

Kerrotaan nyt trilogia loppuun kun kerran aloitinkin. Mainitaan erikseen ns. viimeinen kuvauspäivä. Ne jotka jäi rästiin eli kaikki trikkikuvat. Ilman sen kummempia ajelin Vantaalle johonkin liikuntapuistoon jossa vallattiin joku leikkipuisto jossa oli sellanen roikkumateline. Sen kummempaa studiota ei tarvitakaan.

Viimeinen kuvauspäivä ja virheiden suma. Aina se alituinen kiire ja sateen uhka takasi, ettei sitä menty kun juosten kusemalla. Asiaa ei ainakaan auttanut tuulenhumina joka otti äänityspuomiin ja repliikit sai sanoa uudestaan ja uudestaan.

Onko Suomessa kadonneita siviilisaatioita? Kysymyshän on kutkuttava ja varmaan herättäisi mielenkiintoa. Ainakin itse uskon että siitä saisi oivan kirjankin aikaan, jos vain saisi repäistyä itsestään. Mikä mukavinta, kun jokaisen ammoin kadonneen kulttuurin saisi tehdä artikkelimaisessa muodossa, se olisi letkeämpää ja helpompaa.

Niin vaan kävi että kateissaololleni löytyi selitys. Tekemässä elokuvaa. Tiettävästi ohjaajaurani viimeisiä. Tämähän piti purkittaa jo kaksi vuotta sitten, mutta jonkinlainen saatanallinen kirous leijui sen päällä ja se saatiin tehtyä vasta nyt. Onko sitten kypsyttely hyvästä vai pahasta, sen näkee sitten.

Tuli tossa käytyä tässä välipäivinä Riikassa päivittämässä käsityksiäni tästä maasta, kun en siellä vähään aikaan ole ollut. Enkä sitä nytkään paljoa ehtinyt katsoa, muutaman tunnin, mutta paikat oli tuttuja vanhasta norsunmuististani. Tää on siis taas näitä matkareportaaseja joihin ootte jo kurkkuanne myöten täynnä, mutta kerran vielä ja tunteella.

Tottahan se piti nähdä omin silmin - sturmbock -linja. Maistelkaa itse sanaa; Sturmbock! Eikö kuulostakin ihanan saksalaiselta, sotaisalta ja sen sanojaksi ei ole vaikea kuvitella teräskypäräistä wermachtin kenttävääpeliä. Kun kerran on nähty syksyllä 1944 rakennetut Porkkalan venäläisbunkkerit niin käsivarren lapissa on sitten olleet saksmannit rakentamassa vastaavia. Ulkopolitiikka nyt vaan oli silloin sellaista.

Kun nyt tupakantumpin osalta syvennyin tutkimaan aihetta nimeltään mikromuovi, niin miksen jakaisi tietouttani. Mikromuovihan on saanut alkunsa yhteiskuntakeskustelussa tyynenmeren valtaisasta muovipyörteestä, jossa muovi hajoaa yhä pienempään ja pienempään tilaan. Mitä aihetta opin, ei se niin vakava uhka ole, mitä julkisuudessa paisutellaan ja Suomen kaltaisessa pikkumaassa sen esiintyvyys on marginaalista luokkaa.

Jean `Sibbe´Sibelius taisi todeta että vanhemmiten itsekritiikki kasvaa kohtuuttomiin mittasuhteisiin. Sen takia taisi vetää viinaa säveltämisen sijasta? Sipuli-sibbeä on pakko tässä asiassa ymmärtää, kun edessä välkkyy tyhjä sivu LibreOfficea joka odottaa sitä ensimmäistä kirjaintaan. Se pitää valita kabbalistisesti tai muuten ei tule mistään mitään ja sen vuoksi sen pitäisi olla pehmeä bee.