Populaari

Kaikenlaisia arvosteluita
Voiko nähdä unen joka antaa vastauksen elämää riivaaviin ongelmiin? Vaikea sanoa koska en ikinä näe mitään merkittäviä unia mutta nyt taisi tulla jotain sen tapaista vastaan ja aattelin tarttua tilaisuuteen. Puhutaan siis elokuvatekijän urastani josta voivottelen täälläkin tasaisin välein ja kuten olette huomanneet, varsin mollivoittoisessa sävyssä.

Terweiset Helsingin kirjamessuilta. Pitkästä aikaa pääsee ihmistenkin ilmoille messuilemaan joten ei kun sinne. Koronapassia ei sentään tarvinnu näyttää mutta kärsämaski kylläkin täytyi pitää. Mutta kuten aina nää jutut kääntyy... ei messuihin ja sen tapahtumiin vaan itteeni. Tavalla tai toisella.

Siis jos olisin tekemässä sotakirjaa arktisista saattueista eli sodankäynnistä jota aikanaan käytiin niin äärimmäisissä olosuhteisssa kuin voida käy, tekisin siihen eittämättä johdantoluvun. Se olisi tälläinen kun tässä alla on. Luulen että sille voisi olla kysyntää sillä kun olen kammannut lähdekirjallisuutta, sitä on suomeksi onnettoman vähän. Olenko löytänyt neljä kirjaa, nekin romaaneja mutta onneksi jossain määrin sentään dokumenttiromaaneja. ja nekin tuolta 1950-1960 -luvuilta sillä aihepiiri on tainnut olla suomalaislukijalle sittenkin liian eksoottinen.

Nyt puhutaan taas vaihteeksi elokuvanteon vaikeudesta ja tuskaisuudesta. Selvästi olen törmäämässä rajaan jossa nerouden ja luovuuden rajat ovat tulossa vastaan. Joko alkaa ikä painaan ja alkaa fakkiutua, en tiedä, mutta olen törmännyt dilemmaan josta ei pääse yli, ali eikä ohi. Miten kuvata lähitulevaisuuden rappeutunutta kulttuuria.

Kai se pitäis taas jotain piristävää tänne kertoilla ja miksen kertoisi kirjasta johon törmäsin ja joka teki vaikutuksen. Sillä krantun makuni tuntien se on aina tapaus kun minä jotain suostun lukemaan ja vielä enemmän tapaus jos sitä alan hehkuttamaan. Kyseessä Alistair MacCleanin läpimurtokirja Saattue Murmanskiin josta sananen.

Luovuus aina väliin purkautuu useampanakin ensi-iltana peräkkäin. Tällä kertaa tarjolla 21min mittainen mettäkauhu. Päätelkää itte onko kattomisen arvoinen siksi että on niin hyvä vai siksi että on niin tolkuton kalkkuna jolle voi nauraa hyväntahtoisesti. Olihan se pakko tehdä kun kerran rekvisiitta vaatteineen ja puupyssyineen oli olemassa ja johonkin tuotokseen ne piti käyttää.

Yksi mikä on lapissa kiinnostanut ovat saksalaisten vankileirit. Kun tutustuin siihen aiheeseen kaksi vuotta sitten Kaamasessa vanhan Luftwaffen lentokentän yhteydessä, olen ottanut aihepiiristä hissuksiin selvää. Olen pannut merkille että kun aiheesta aika etäännyttää, näitä leirejä aletaan demonisoimaan ja muuttamaan asteittain keskitysleirien suuntaan ja joka tarinassa vilahtaa aina joku kauhukuvaus. Lipsuminen pseudohistorian puolelle näkyy olevan väistämätön kehityskulku mutta otetaan me asiallinen näkökulma.

Kirjatilauksia ei voi ottaa enää vastaan koska ne loppuivat. Halukkaan on tilattava kustantajan kautta. Samaten taisin mainita jotakin että tuloillaan on megaliitti-eksursio joka sekin on ns. ääriään myöten täynnä, eikä jo ilmoittautuneiden lisäksi muita oteta. Pahoillani niille kaikille jotka jäivät rannalle. Ei voi mitään että huomasin vasta nyt itsekin että olen suositumpi kuin ne raamit jota voin tarjota.

Sain luettua tuon Tellervo Koiviston romaanin Rakkaudesta kaikki alkoi. Serkku lainasi ja pyysi nopeaa palautusta koska sillä on suvussa jo lainausjono. Minä luin sen alle kolmessa tunnissa ja olen palauttanutkin jo. Se oli hämmästyttävä löytö koska käytännössä kirja kertoi isäni isovanhemmista. Sellaiseen ei joka päivä törnää. Sisältö jäi pohdituttamaan ja kerronpa tässä tuntemuksista jota se herätti.

Kun ei tässä muutakaan kesäpuuhaa niin olen itte alkanu leikkaileen tuota mettäkauhua joka tuli tehtyä jo viime vuoden puolella. Se kuulu kummitusreissu pyhäinpäivänä jolloin tunnetusti kuolleet liikkuu keskellämme ja kuvauspaikalla sattu kaikkee selittämätöntä. Mutta se siitä ja nyt puhutaan leikkaamisesta - tai pikemmin efekteistä ja niiden teosta.