Pääkirjoitukset

Periaatteessa Laatokalla sijaitseva Valamon luostarisaari - tai oikeammin saaristo - jakaantuu kolmeen toisistaan eroavaan kulttuuriseen vyöhykkeeseen. Saarihan itse on luonnonsuojelualuetta, eikä siellä saa taaperrella missä tahansa. Joillakin saarilla ja niemekkeillä tosin elelee erakkomunkkeja kilvoittelemassa irtipääsyä maallisista himoista. Viimein kun pääsee näiden vyöhykkeiden lävitse, pääsee näkemään haudan, jollaista ei pitäisi olla olemassakaan. Siinä se silti on, kuin uhmallakin.

Satama-alue

Kantosiipialuksen tömähtäessä saaren laituriin, näkee satamassa venäläisen luovan kaaoksen ja vilskeen. Tavaraa - pääosin pullotettua vettä - kannetaan satamalaiturille korkeiksi kasoiksi. Vanhat armeijan kuorma-autot ajelevat matkalaisten ja auringossa loikoilevien koirien seassa, ja puheensorina kaikkialla on lakkaamaton. Turisteja soljuu saarelle loppumattomana virtana seassaan myös paljon huivipäisiä pyhiinvaeltajia. Kaikki eivät ole Pietarista tulevia päivämatkailijoita vaan osa on saapunut jopa kaukaa siperiasta asti, jostakin sieltä Ob-joen toiselta puolen. Sellaista ei pysty käsittämään, eikä uskonnon merkitystä venäläisessä mentaliteetissa pysty edes ymmärtämään suomalaisesta näkövinkkelistä. Satama-alue tuntuu olevan sekasorrossa jota myös suomalainen luonne kieltäytyy hyväksymästä. Jos olisimme Suomessa, olisi sama alue tarkkaan rajattu jalankulkijoiden ja autojen kesken, kaiteita, suojateitä, viivoja, ja tietenkin loppumaton liikenne- ja kieltomerkkien viidakko näkyisi joka suuntaan. Vaikka sääntönsä täälläkin. Koska ollaan luostarissa, alkoholi on ankarasti kiellettyä. Satamassa lihaksikkaat venäläismiehet vetävät tölkkikaljaa ja heitä lähestyy miliisi lakki komeasti takaraivolla. Hän tervehtii ja ottaa yhden kaljan. Kaikki on venäläisen rentoa ja omalla tavallaan tätä kansaa myös kadehtii, sillä kaikkinainen jäykistely ja normisto on heille vierasta.


Satamasta johtaa tie myyntikojujen kujaan, jonka takana myyjät katselevat ihmisvirtaa väsynein ilmein. Pöydillä on vierekkäin kultaa kuin muoviakin, ja aitoja ametisteja lojuu pahvisten rihkaman seassa. Kaikki on paitsi halpaa, myös aitoa, mikä kummastuttaa. Toisaalta Sortavalan lähellä on marmorikaivos ja Kuolasta tulee korukiveä minkä ehtii, joten arvokiveä ei tarvitse väärentää, ja sitä voi myydä lähes puoli-ilmaiseksi.

Esipiha

Toinen vyöhyke on sitten luostarin piha, jonne pääsee vain kapuamalla ne kuulut 63 porrasaskelmaa. Niitä noustessaan pohtii väkisin tupakan ja keuhkoahtauman yhteyttä, sillä nousu ei suinkaan pääty portaisiin, vaan jatkuu kivettynä ylämäkenä. Heinikossa lojuva uninen kissa katselee huohottavaa turistia, joka epätoivoisesti yrittää säilyttää arvokkuutensa ja olla rohisematta keuhkojensa koko voimalla. Viimein päätyy luostarin pääportin eteen. Portin toisella puolen on kuulu verta vuotava Neitsyt Marian ikoni, jolla todellakin on verinen haava poskessaan. Legendan mukaan joku pahantekijä silpaisi siihen aikanaan miekallaan, ja se alkoi oikeasti vuotaa verta, josta haava jäi muistoksi. Jos tarina on tosi, ei pahiksen sielulla liene ollut juurikaan toivoa. Luostarin pihalla voi aistia sen vuosisataisen tunnelman, joka siellä lienee vallinnut jostakin 1100-luvun lopulta asti. Tai alkujaan piha lienee ollut jokin hirsivarustus, vaikka tiettävästi mitään keskiaikaista ei ole jäänyt jäljelle. Uusi kun on rakennettu aina vanhan päälle. Vanhimmat legendat tietävät että itse apostoli Pietarin veli Andreas olisi käynyt lähetysmatkallaan Laatokalla, mutta sen todenperäisyyttä taitavat esittäjät itsekin epäillä. Luostari kuitenkin on vanha kuin mikä, ja siellä eletään edelleen tiukin luostarisäännöin.

Tosin joissakin asioissa on annettu periksi myös turistienkin pyyteille, joten jotakin nykyaikaista sentään on. Ruokavalioon kuuluu jopa kalaa, tai siis turisteille, sillä munkit tuntuvat elävän pelkällä kaalilla ja makaronilla, joka nippanappa vastaa käsitystä ihmisravinnosta. Hotellissa on myös ihan oikea vesiklosetti. Joskin putket ovat sen verran kehnot, että vaikka pyttyyn saakin sontia, sinne ei saa pudottaa käytettyjä vessapapereita. Älkää kysykö tämän enempää. Länsituristit ovat kauhuissaan askeettisesta ruoasta, suihkuista joita saa käyttää vain 15 minuuttia sekä pölisevistä teistä. Aidot pyhiinvaeltajat sen sijaan ovat onnessaan, koska he ovat kuin aikakoneella päässeet jonnekin vuosisatojen taakse - näinhän luostarissa on aina eletty. Vailla mukavuuksia.

Esipihalla erään talon yläkertaan johtavat myös portaat, jossa kuoro tarjoaa viisitoistaminuuttisia esityksiä laulutaidoistaan. Esitys on erittäin laadukas ja kunniaksemme kuoro vetäisee Valamon hymnin jotkin säkeet murtavalla suomella. Esiphassa on kieltämättä tunnelmaa. Joskin jää epäselväksi kuuluuko luostarin hegemoniaan, että penkkejä ei ole missään, vai onko kyse vain venäläisestä luonteesta, ettei kukaan ole viitsinyt niitä pystytellä. Tarkemmin mietittynä koko saarella ei tunnu olevan penkkejä missään. Seisominen kuuluu ortodoksisuuteen.

Kirkko

Kolmas ja pyhin vyöhyke on sitten luostarin sisimmästä sisin, ja portilla on turvamies varmistamassa, että miehet eivät tule sisään shortseissa ja naiset ilman hametta ja huivia. Portin sisällä on pöytä jossa on pinkkejä kietaisuhameita ja huiveja huonomuistisille. Ne ovat ilmeisen rumia kuin muistuttamassa että seuraavalla kerralla kannattaa muistaa tuoda oma huivi. Toinen turvamies on lähtenyt luostarin ulkopuolelle tupakalle toinen käsi radiopuhelinta roikottaen. Sillä välin portista tulee todella pitkäpartainen munkki, ja painan pääni kumaraan. Ei ole kohteliasta tuijottaa aivan kuten munkitkaan eivät koskaan katso ketään silmiin. Vieressäni oleva huivipäinen punababuska kumartaa syvään ja tekee ristinmerkin. Tämä tuntuu olevan jokin keskusteluun tähtäävä koodi, sillä pitkäpartainen pysähtyy mummon luo nähdessään käsien viuhtovan ristinmerkkiä, ja he alkavat hiljaisesti supatella. Sisällä on tietenkin kirkko joka on näkemisen arvoinen jo kokonsakin puolesta. Mutta vain näkemisen, sillä turvamiehet tuijottavat epäluuloisesti turistien kaulalla keikkuvia kameroita ja sopottavat jotakin niitä osoittaessaan. Äänensävystä ymmärtää.


Kirkon kuuluisuus on Neitsyt Marian ihmeitätekevä ikoni, joka kuuleman mukaan on erikoistunut ihmeparantamaan erityisesti jalkavaivoja. Jos tänne on tosiaankin kävelty eri vuosisatoina halki suuren Venäjänmaan, on ikonille ollut selkeä tilaus. Perillepääsijän jalat kun ovat varmasti olleet hellinä ja sen tuhannen rakoilla. Kirkon ikonostaasi ylettyy melkein kattoon ja joka seinässä on aina jokin opetustaulu; Jeesushan siinä kinaa fariseusten kanssa. Ymmärrän että saatan olla pyhimmässä paikassa mihin ehkä ikinä eläissäni ajaudun. Edellyttäen etten Jerusalemiin koskaan tule matkustamaan. Sellainen ajatus herkistää maallistunuttakin.

Venäjän takapiha

Tämän kaiken kiertäessään takakautta näkee sen kuulun Venäjän takapihan, jollaista tosin näki jo Sortavalan laitapuolellakin. Röttelöitä avautuu tämän kauniin kirkkorakennuksen takaa. Aitovenäläiseen tapaan jokainen vaja ja liiteri tuntuu olevan aina kallellaan johonkin suuntaan, ja näkymästä puuttuu ainoastaan nokkosten keskellä ruostuva koppiauto. Kyseessä on siviilien asuinalue, ja kuin tilauksesta juopon näköinen aviopari kallistelee paikallista brenkkua. Luostarivanhimmat eivät ole tästä väestä mielissään, sillä on julkinen salaisuus, että monet munkit ovat paenneet luostariin viinaa, jota taas kirkon takana olevalla aukealla riittää aamusta iltaan. Silti lähinnä armosta siviileille on annettu asuinpaikaksi vanha munkkien sairaala, joka lienee pahin kivimurju mitä kuvitella saattaa. Jopa ulospäin se muistuttaa narkkarien valtaamaa autiotaloa. Aukealla on siviilien polttopuita isoina röykkiöinä, ja ne ovat sen kokoisina pölleinä, ettei niitä varmastikaan kukaan pilko huvikseen. Juopoille tuntuu luostarin väki lukeneen melkoiset madonluvut, sillä he eivät kerjää eivätkä rähise ja katselevat turisteja turvallisen kaukaa yrittämättäkään juttusille. Pelisäännöt lienevät selitetty.

Viimein perillä

Kun tätä aukeaa kulkee vasemmalle päätyy viimeinkin sinne. Etsijä päätyy luostarin vanhalle hautausmaalle ja siinä se on. Ruotsin kuninkaan Maunu Eerikinpojan hauta.

Sama kaveri, jonka Alberkt Mecklenburgilainen ajoi Norjaan maanpakoon ja joka kuuleman mukaan hukkui Norjan edustalla. Silti hänen hautansa on keskellä Laatokkaa luostarin hautausmaalla ja ilmeisen hyvinhoidettuna. Kukaan ei tiedä haudan alkuperää ja oppaasta lienee kiinni, esittääkö haudan myyttinä, väärinkäsityksenä vai ehtana totuutena. Suomalaisiin oppaat tuntuvat ottavan versiosta neutraalin kannan, sillä pilkunviilaaja-suomalaiset voivat halutessaan äityä melkoisiksi kinaajiksi mitä historiaan tulee. Henkilökohtaisesti en epäile haudan aitoutta, ja yksistään sen takia kannatti paikalle matkustaa. Siinä se nyt on, hauta jota ei pitäisi olla olemassakaan. Se jää ikuisesti arvoitukseksi miten maanpakoon ajettu kuningas on tänne päätynyt ja miksi? Ehkä legendassa on jotakin perää, että hän kääntyi ortodoksiksi viimeisinä vuosinaan, ja mahdollisesti vetäytyi luostarin rauhaan. Tämä oli taas katolisessa Skandinaviassa sen verran nolo temppu, että piispat ehkä kehittivät tarinan hukkumisesta, jotta edelleen kuninkaalle uskollinen rahvas ei saisi mitään tyhmää päähänsä. Kuten seurata ex-kunkun esimerkkiä ja vaihtaa uskontoa.

Näin asia kuitenkin lienee, vaikka virallinen historia suosii edelleen hukkumisversiota. Nämä ovat niitä historian kummallisuuksia ja salaisuuksia joita kukaan ei varmaan kykene koskaan lopullisesti selvittämään.

Jäi vähän kesken Hermeetikko-lehdessä nro 3 ollut kuva. Tai siis pikemmin sen analyysi ja itseäni on asia kiusannut vaikka kuinka ja kauan. Nyt täytyy tehdä niin, että kuvaan palataan vielä kerran.

Tämä kuva on Apollo 16:n lennolta. Tämä kuva on syystäkin ollut moonhoax-teoreetikkojen mieleen, sillä kuvassa on paljon sellaista, joka paljastuu trikeiksi, ja vieläpä varsin kehnoiksi sellaisiksi. Kuva muuten on Nasan kuva AS16-107-17446, jos jotakuta kiinnostaa omin päin sitä tutkiskella. Tai ainakin numerosarjan pitäisi kummasti auttaa oikean kuvan etsimisessä.

Itse asiassa me hermeetikothan esittelimme tämän kuvan numero kolmosen taidenurkassa. Kuvaahan tutkittiin huippukalliissa tutkimuksessamme, joka tehtiin Hermeetikko-lehden huipputekniikkaa omaavassa kuva-laboratoriossamme, jossa kaikki on uusinta uutta ja…no niin. Joka tapauksessa tuli selväksi, että trikki on niin kömpelö, että oli jopa leikkausviiva nähtävissä. Eihän näillä jätkillä tietenkään silloin ollut photoshopeja ,vaan enemmän ne oli tätä neuvostoliittolaista leikkaa saksilla ja liimaa –tekniikkaa. Sillä siitä voi panna vaikka päänsä pantiksi, että kuvaa todellakin on viilailtu, mutta kokonaan toinen kysymys sitten onkin että miksi.

Kuvassa on paljon epäjohdonmukaisuuksia

Syy miksi tätä vieläkin käsitellään johtuu siitä, että olen melkoisen pakkomielteinen näissä arvoituksissa ja niiden tutkimisessa. Periaatteisiin ei kuulu jättää mitään puolinaista selän taakse, vaan yhä enemmän ja enemmän alkoi kiinnostamaan – mitä oli tangon päässä. Sinänsä en ole nähnyt tätä kuvaa todisteena moonhoax-teoriasta eli siitä, että koko kuumatka olisi tuotettu pahvisten lavasteiden keskellä Nevadan autiomaata.
Sen sijaan olen pohtinut, oliko antennin päässä sellaista sotilasteknologiaa, joka oli niin arkaluonteista, että se piti leikata kuvista pois. Vietettyäni netissä kuukauden jos toisenkin avaruus- ja aseteknologian parissa, voin sanoa, että sellaista teknistä laitetta ei ole tullut vastaan.

Entistä vakuuttuneempi olen, että siinä on ollut lippu tai viiri, joka on ollut luonteeltaan sen verran mauton, että sitä ei ole haluttu suurelle yleisölle näyttää. Itse asiassa sellaisesta on todisteita, ei tosin tältä keikalta vaan aiemmalta Apollo 11 kuumatkalta. Siis siltä ihan ensimmäiseltä. Edwin ”Buzz” Aldrinilla oli todellakin ylimääräinen lippu mukanaan kun hän toisena ihmisenä historiassa astui moduulista kuun kamaralle. Tämä oli vapaamuurarien teettämä lippu, joka Aldrinilla oli avaruuspukunsa sisässä. Se on ihan fakta, sillä lippua säilytetään edelleen vapaamuurarien temppelissä kun se sinne aikanaan kuusta palautettiin. Tai jos asia halutaan näin sanoa, niin Amerikan lippu oli vasta toinen lippu, joka Kuun kamaralla kävi. Mistä tulee mieleen, että vanhan periaatteen mukaanhan se, joka ekana saa uudelle alueelle lipun pystyyn niin…

Jää ehkä ikuisesti selvittämättä mitä kaikkia henkilökohtaisia viirejä ja lippuja Apollo 16 miehistökin on Kuuhun roudannut, ja pannut niitä piruuttaan antennin päähän roikkumaan. Se ainakin on varmaa että Houstonissa on oltu happamia näistä tempauksista ja kuvia on jouduttukin myöhemmin manipuloimaan. Asiaa pähkäiltyäni olen vakuuttunut, että tämä voisi olla lupaava johtolanka tässä asiassa. Joskushan asia tulee vielä selviämään, sillä jollakulla täytyy olla originaalikin kuva edelleen hallussaan.

Tätä kirjoitettaessa Suomea järkyttäneet insuliinisurmat ovat vielä kesken. Esikuvia näille naispuolisille sarjamurhaajille jotka käyttävät myrkkyä aseenaan, löytyy toki historiasta enemmänkin. Tutkitaan tälläistä tätiä kuin markiisitar Madelaine de Brinvilliers. Olisitko sinä ottanut tästä itsellesi vaimon?

Markiisitar de Brinvilliers eleli Ranskassa ajanjaksolla 1630-1676, ja uskokaa kun sanon että hän jätti lähtemättömän vaikutuksen niin aikalaisiinsa kuin jälkipolviin. Alkujaan kaikki alkoi suunnitellusta isänmurhasta, sillä isäpappa monsieur d`Aubray oli mennyt panemaan tyttären rakastajan Sainte-Croixin teljetyksi Bastiljiin. Vapauduttuaan he päättivät yhdessä kostaa ja aseeksi otettiin arsenikki – tuo kaikkien myrkkyjen kiistaton kuningas.

Ensin piti tietenkin hommaa testata ja koekaniineiksi otettiin sairaalapotilaita. Markiisitar oli tuttu näky sairaalassa jossa hän kävi hellästi katsomassa potilaita. Oli siinä sivussa vähän särvintäkin tarjota, leivonnaisia ja hilloa. Kaikki tietenkin arsenikilla terästettyä ja potilaat kuolla kupsahtelivat hyvin pian vierailujen jälkeen, mutta samalla sai markiisitar alan tietoa myrkyn määristä ja vaikutusajoista.

Vuonna 1666 isäpappa sai sitten ensimmäiset annoksensa, tosin pieninä annoksina jotta yksikään henkilääkäri ei huomaisi mahdollista myrkytystä. Lääkärit olivat ymmällään sillä oireina oli niin pistävää tuskaa rinnassa, hikoilua, oksentelua, ruokahaluttomuutta, kutinaa, kalpeutta ja päänsärkyä. Lääkärit eivät voineet kuin suosittaa tervettä maalaisilmaa, ja arvon monsieur muutti maataloonsa. Täällä olo alkoikin kohentua ja pian hän alkoi myös kaipailla tytärtään. Tytär saapuikin pitämään seuraa ja luonnollinen seuraus oli, että monsieurin kunto alkoi jälleen huonontua. Pian äijä potkaisikin tyhjää mutta yhden teon hän sentään ehti tehdä. Liikuttuneena siitä että tytär seisoi viimeiset hetket hänen vierellään, hän testamenttasi tyttärelleen kaiken.

Vuonna 1670 rahat olivat tuhlattu joten lisäperintöä oltiin vailla. Sisarukset joutuivat nyt tulilinjalle. Tosin vanhin veli oli sen verran sitkeä tapaus, että häntä piti myrkyttää peräti kolme kuukautta ennen kuin sääret oikenivat lopullisesti. Käry kävi myös lähellä sillä nuoremman veljen kuolemisen jälkeen ruumis joutuikin ammattitaitoisen ruumiintutkijan käsiin. Tämä ilmaisi kantanaan arsenikkimyrkytyksen. Tässä yhteydessä markiisitar yritti myös myrkyttää palvelijatar Rousellin. Markiisitar tarjosi veitsenkärjellisen herukkahilloa joka teki onnettoman palvelijattaren sairaaksi pitkäksi aikaa. Lohtuna markiisitar tarjosi viipaleen liikkiöitä ja nyt palvelijatar joutui kunnolla vuoteenomaksi. Hänellä meni lopulliseen toipumiseen kolme vuotta.

Sitten tuli verinen loukkaus kun paljastui että hänen miehensä oli hankkinut rakastajattaren. Sellainen peli ei tule tietenkään kuuloonkaan, vaikka rouvalla itsellään oli vaikka mitä salasuhteita. Myrkky vaikutti markiisiin hivenen eriskummalisesti jalkoihin ja pian hänestä tuli täysin jalaton. Tapahtui sekin erikoisuus että nähdessään kävelykyvyttömän miehensä, tuli rouvalle sääli ja hän päätti armahtaa miehensä. Myrkyttäminen loppui ja mies toipui ennalleen.

Myrkyttäminen oli oikeastaan niin kivaa puuhaa että puuhat eivät loppuneet tähän. Hän myrkytti jopa omia lapsiaan, rakastajiaan johon kyllästyi ja tietenkin erinäisen määrän ystäviään ja palvelijoita. Homma olisi voinut jatkua ikuisesti sillä markiisittaresta oli tullut melkoisen taitava myrkkymestari. Sitten hänen rakastajansa Sainte-Croix otti ja kuoli ja jätti tietenkin jälkeensä raskauttavia papereita. Markiisitar pakeni ulkomaille 1672 josta hänet luovutettiin takaisin 1676. Se oli sitten menoa kidutuskammioon ja siitä suoraan polttopaaluun.

 

Tapaus ei suinkaan ollut mikään yhdentekevä juttu historiassa. Tästä tapauksesta oppineena lääkärit oppivat entistä tarkemmiksi myrkytyksen tunnistamiseen ja jonkinlainen myrkytysoppi alkoi ottamaan ensi askeleitaan. Pian arsenikkimyrkytys opittiin tunnistamaan, mutta itse myrkky jatkoi vielä eloaan. Myrkyttäjät kun oppivat varomaan myrkyttämään ruokaa tai juomaa, vaan alkoivat auttaa sitä ruumiin sisään ihon kautta. Myrkyllä sivellyt paidat ja peitot jatkoivat vielä jonkin aikaa voittokulkuaan, kunnes nekin opittiin tunnistamaan. Vaikka niinhän sitä sanotaan että ”mahasyöpään” kuollut Napoleon oli viimeinen joka on tiettävästi arsenikilla myrkytetty.

 

Ritarikuntia on perusteltu pitkin aikoja aina johonkin tarpeeseen tai kysyntään, tavallisimmin tietenkin ristiretkien ja muiden suursotien aikaan. Kannattaa aina muistaa että on olemassa ritareita ja ritareita. Käydäänpä tässä pikaisesti lävitse mistä tunnistaa katu-uskottavan ritarikunnan, mistäs muusta kuin perustamisvuodestaan.

Lue lisää: Ritarikuntien perustamisvuosista