Pääkirjoitukset

Otanpa tähän jo yleissivistyksen nimissä  kappaleen kirjastani Cibolan seitsemän kaupunkia. Kyseessä on lainaus teoksesta Narratione Zeno joka kertoo Henry Sinclairin amerikanmatkasta vuosina 1398 - 1400 jkr. Eli noin satakunta vuotta ennen Kolumbusta.  Tätä ei ole teille kouluissa opetettu eikä tulla opettamaankaan.

Taustaa

Vuonna 1391 Sinclair tapasi Fär-saarilla Antonio Zenon, venetsialaisen kartografin ja merenkävijän joka lähti matkalle mukaan. Oikeastaan Zenoja oli kaksi, veljekset Antonio ja Niccolo, jotka molemmat pestautuivat Sinclairin palvelukseen, mutta Niccolo kuoli jo 1394. Myös Antonio kuoli v. 1400, joskaan ei tiedetä missä. Yhden teorian mukaan välittömästi Amerikan käynnin jälkeen Orkneyssa, mutta todennäköisempää että hän irtisanoutui Sinclairin kuoleman jälkeen, ja ehti takaisin Venetsiaan ennen omaa poismenoaan. Hän kirjasi retken tapahtumat tarkasti muistiin käyttäen Sinclairista muotoa Zichmni. Muistiinpanot julkaistiin Zenon kuoleman jälkeen kirjassa nimeltään Narratione Zeno, ja sen julkaisi hänen jälkeläisensä vuonna 1558. Zenon tarinaahan ei ole aiemmin suomennettu matkan osalta, joten tilanne lienee nyt syytä korjata, ja toistaa tähän pätkä Zenon matkakertomuksesta:

Narratione Zeno

Jalosukuinen [Sinclair] päätti täten lähettää laivueen kohti noita seutuja, ja niin monet ovat ilmaisseet halunsa lähteä mukaan tutkimusmatkalle hankkeen uutuudenviehätyksen ja poikkeuksellisuuden takia, että uskon meidän saavan kokoon hyvän miesvahvuuden joutumatta panostamaan asian tunnetuksi tekemiseen. Lähdin vesille varsin suuren laivueen ja miehistön mukana, mutten suinkaan pääkapteenina, kuten olin ennakkoon olettanut, sillä Zichmni oli ottanut tämän toimen omille harteilleen.

Mittavat valmistelumme Estotilandin [Newfoundland] matkaa varten olivat tapahtuneet epäsuotuisissa merkeissä, sillä tasan kolme päivää ennen lähtöämme kuoli kalastaja, jonka oli määrä toimia oppaanamme. Tästä huolimatta Zichmni ei luopunut hankkeesta, vaan otti menehtyneen kalastajan sijaan mukaansa joukon merimiehiä, jotka olivat seuranneet häntä saarelta.

Länttä kohti purjehtiessamme näimme Frislandaan kuuluvia saaria ja ohitettuamme muutamia suuria matalikoita saavuimme Ledovoon, jossa viivyimme viikon päivät virkistäytyen ja varustaen laivuettamme välttämättömillä tarvikkeilla. Lähdettyämme sieltä saavuimme huhtikuun ensimmäisenä päivänä Ilofen saarelle. Koska tuuli oli suotuisa, jatkoimme matkaa edelleen. Ei kuitenkaan kulunut aikaakaan, kun avomerellä puhkesi niin raju myrsky, että olimme kahdeksan päivää jatkuvassa pinteessä. Ajelehdimme myrskyn mukana ties minne, ja monta aluksistamme tuhoutui törmätessään toisiinsa. Kun myrsky viimein laantui, kokosimme hajaantuneen laivueemme jälleen yhteen ja jatkoimme purjehdusta suotuisan tuulen myötä, kunnes näimme maata lännessä.

Otimme kurssin suoraan sinne ja löysimme hiljaisen ja suojaisan sataman, jossa näimme lukuisan joukon aseistautuneita ihmisiä, jotka juosten riensivät puolustamaan saartaan.

Zichmni käski nyt miehistön näyttämään noille ihmisille rauhan merkkejä. Luoksemme lähetettiin kymmenen miestä, jotka puhuivat kymmentä eri kieltä, mutta saatoimme ymmärtää ainoastaan miestä, joka oli kotoisin Islannista. Veimme miehen prinssimme luo, jossa häneltä tiedusteltiin, mikä saaren nimi oli, keitä siellä asui ja kuka siellä hallitsi. Mies vastasi, että saarta kutsuttiin Icariaksi, ja että kaikkia saaren hallitsijoita nimitettiin Icareiksi saarta ensimmäisenä hallinneen kuninkaan mukaan, joka oli ollut Skotlannin kuninkaan Daedaluksen poika. Daedalus valloitti saaren, jätti poikansa hallitsemaan sitä ja antoi saarelaisille lait, joita he yhä noudattivat. Tämän tehtyään Daedalus pyrki jatkamaan purjehdustaan, mutta vaipui aaltoihin suuressa myrskyssä. Hänen kuolemansa muistoksi tuota merialuetta kutsuttiin edelleen Icarian mereksi, ja tämän saaren kuninkaita kutsuttiin Icareiksi. He olivat tyytyväisiä Jumalan heille suomaan maahan, eivätkä liioin aikoneet muuttaa lakejaan tai päästää saarelle muukalaisia.

Siksipä he pyysivätkin prinssiämme olemaan puuttumatta lakeihinsa, jotka he olivat saaneet kunnioituksella muistetulta kuninkaaltaan ja joita he yhä noudattivat; muussa tapauksessa prinssin henki olisi vaarassa, sillä kaikki saarelaiset olisivat ennemmin valmiit kohtaamaan kuoleman, kuin millään muotoa poikkeamaan laeistaan.Kuitenkin, jotta emme ajattelisi heidän tyystin kieltäytyvän kohtaamasta muita ihmisiä, miehet päättivät puheensa sanoen, että saarelaiset ottaisivat mielihyvin vastaan yhden miehen joukostamme ja antaisivat tälle kunnianarvoisen aseman joukossaan, jos ei muuten, niin ainakin oppiakseen kielemme ja saadakseen tietoa tavoistamme, kuten saarelaiset olivat aiemmin ottaneet keskuuteensa nuo kymmenen miestä, jotka olivat tulleet saarelle kymmenestä eri maasta.Tähän kaikkeen prinssimme ei puuttunut sanallakaan, paitsi tiedustellakseen, missä olisi hyvä satama, ja ilmaisten eleillään aikovansa jatkaa matkaa. Tämän jälkeen hän ohjasi koko laivueen täysin purjein saaren ympäri sen itäpuolella sijaitsevaan satamaan.

Merimiehet astuivat maihin noutamaan puutavaraa ja vettä, minkä he tekivät niin ripeästi kuin kykenivät, koska pelkäsivät saarelaisten käyvän kimppuunsa. Pelko ei suinkaan ollut aiheeton, sillä saaren asukkaat antoivat toisilleen merkkejä savulla ja tulilla, tarttuivat aseisiin ja juoksivat yhä enenevänä joukkona alas rantaan hyökäten miehiämme vastaan jousin ja nuolin sillä seurauksella, että monet miehistämme saivat surmansa ja useat haavoittuivat. Näytimme heille turhaan rauhan merkkejä, sillä heidän raivonsa yltyi yltymistään, aivan kuin he olisivat taistelleet koko olemassaolonsa puolesta.

Pakotettuina lähtemään kiersimme saaren etäältä, ja koko ajan liikkeitämme tarkkaili saaren kukkuloilta ja rannoilta suuri joukko aseistautuneita miehiä. Kun sitten kuljimme saaren pohjoisen niemen rantaviivaa myötäillen, jouduimme luovimaan monien karikoiden lomitse, ollen näin kymmenen päivän ajan alituisessa vaarassa menettää laivueemme, mutta kaikeksi onneksi sää pysyi koko tuona aikana hyvänä.

Koko sen matkan ajan, joka edelsi saapumistamme saaren itäiselle niemelle, näimme, kuinka asukkaat edelleen partioivat kukkuloilla ja rannassa osoittamassa vihamielisyyttään huutaen ja ampuen meitä kohti.

Päätimme pyrkiä johonkin turvalliseen satamaan ja yrittää vielä uudelleen tavoittaa tapaamamme islantilaismiehen. Emme kuitenkaan onnistuneet pyrkimyksissämme, sillä nuo enemmän petoja kuin miehiä muistuttavat ihmiset pysyivät alati valmiina puolustautumaan, mikäli yrittäisimme rantautumista.

Niinpä Zichmni, nähtyään, ettei kyennyt tekemään mitään, ja todettuaan, että jos jatkaisimme yritystämme, kuluttaisimme laivueemme muonavarat loppuun, suuntasi kurssin muille vesille suotuisan tuulen saattelemana ja purjehti kuusi päivää lännen suuntaan. Mutta kun tuuli sitten kääntyi lounaaseen ja merenkäynti äityi kovemmaksi, purjehdimme neljä päivää myötätuulessa, kunnes viimein näimme maata.

Koska aallot kävivät korkeina, emmekä tienneet, mikä maa se oli, epäröimme ensin lähestyä sitä, mutta Jumalan siunauksesta tuuli tyyntyi ja tuli aivan tyven. Osa miehistöstä souti rantaan ja palasi pian suuresti iloiten ja tuoden sanoman siitä, että olivat löytäneet mainion maan ja vielä paremman sataman. Veimme purtemme ja veneemme rantaan. Saapuessamme erinomaiseen satamaan näimme etäältä vuoren, jolta tuli savua, mikä antoi meille toivoa siitä, että löytäisimme saarelta asutusta. Zichmni lähetti viipymättä, huolimatta matkan pituudesta, sata asemiestä tutkimaan maata ja tuomaan meille selvityksen siitä, millaista väkeä paikalliset asukkaat olivat. Sillä välin otimme varastoon puuta ja vettä ja pyydystimme suuren määrän kalaa ja vesilintuja. Lisäksi löysimme niin paljon linnunmunia, että miehemme, jotka olivat miltei nälkään nääntyneitä, söivät itsensä niistä kylläisiksi. Ollessamme ankkuroituneina tuolle saarelle koitti kesäkuu, ja ilmasto saarella oli leuto ja sanoinkuvaamattoman miellyttävä. Koska emme olleet tavanneet saarella ketään, aloimme epäillä, että tämä miellyttävä paikka oli asumaton. Annoimme satamalle nimeksi Trin ja niemekkeen, joka levittäytyi ulos merelle, nimesimme Cape Triniksi. Kahdeksan päivän kuluttua kaikki sata asemiestä palasivat ja kertoivat, että he olivat kulkeneet saaren halki ja nousseet näkemällemme vuorelle. He sanoivat, että sieltä näkynyt savu oli luonnonilmiö, joka sai alkunsa suuresta tulesta vuoren juurella, ja että siellä oli lähde, josta kohosi pien kaltaista ainetta, joka valui mereen. Lähistöllä asui suuri joukko puolivillejä ihmisiä luolissa. He olivat pieniä ja hyvin ujoja. Asemiehet kertoivat myös nähneensä suuren joen sekä erinomaisen, turvallisen sataman. Tämän kuultuaan ja todettuaan saaren ilman terveelliseksi ja puhtaaksi, maan hedelmälliseksi, joet hyviksi ynnä muita suotuisia piirteitä saaren oloissa, Zichmni päätti perustaa sinne siirtokunnan. Mutta miehistö, joka oli uupunut, nurisi ja ilmaisi toiveensa palata kotiin, sillä talvi oli pian tulossa, ja elleivät he lähtisi ennen talven koittoa, he eivät pääsisi matkaan ennen seuraavaa kesää. Siispä Zichmni otti mukaansa vain soutuveneitä ja miehet, jotka olivat halukkaita jäämään ja lähetti loput matkaan laivoineen, nimittäen minut, vastoin omaa tahtoani, laivueen kapteeniksi.

Koska en voinut muutakaan, lähdin siis matkaan ja seilasin kahdenkymmenen päivän ajan itään näkemättä kertaakaan maata. Sitten käänsin kurssin kaakkoon, kunnes viiden päivän kuluttua näin maata. Huomasin päätyneeni Neomen saarelle, ja koska tunsin seudun, havaitsin purjehtineeni Islannin ohitse. Koska saaren asukkaat olivat Zichmnin alamaisia, sain täydennettyä varastoja ja purjehdin sitten kolmessa päivässä Frislandalle, jossa asukkaat, jotka luulivat jo menettäneen prinssinsä, koska tämä oli viipynyt niin kauan matkoillaan, ottivat meidät vastaan suurin suosionosoituksin… Silmälläpitäen niitä asioita, jotka haluatte tietää minusta, kansoista ja heidän tavoistaan, eläimistä ja maista, olen kirjoittanut kaikesta erillisen kirjan, jonka, jos Luoja suo, tuon mukanani. Olen kirjassani kuvannut Frislandan, Islannin, Shetlannin sekä Norjan, Estotilandin ja Drogion kuningaskunnan luonnonolot, suuret merenelävät sekä tavat ja lait. Lisäksi olen kirjoittanut… Zichmnin elämästä ja hankkeista: tuo prinssi, jos kukaan koskaan eläneistä ihmisistä ansaitsee tulla ikuisesti muistetuksi suuresta urheudestaan ja merkillepantavasta hyvyydestään.

(käännös P.Jaakkola)

Narrationen analyysia ja siitä mitä kertomuksesta puuttuu.

Zenon matkakuvauksessa voi lukea että matkaan lähdettiin 12 laivan voimin. Ensin he päätyivät Pohjois-Amerikassa olevaan Newfoundlandiin, jossa kaikesta päätellen vastaanotto oli kaikkea muuta kuin sydämellinen. Näin ollen he jatkoivat matkaansa Nova Scotiaan, johon kertomuksessa liittyy myös muutama yksityiskohta, joka tarkentaa retken aitoutta. Micmac-intiaanit luonnollisesti elivät intiaanien tapaan wigwameissa, mutta Nova Scotian intiaanien tiedetään todellakin eläneen myös luolissa. Erityisen mielenkiintoinen on huomio savusta joka tuli kupiivasta lähteestä. Se tiedetään olleen saaren tietyllä alueella jota sanotaan Pictouksi. Nimi juontaa intiaanikielen sanasta Piktook, joka tarkoittaa ”räjähtävää kaasua” joka tulee kantasanasta Bucto; palava. Micmac-intiaanit tietävät Pictousta, että se on ”paikka jossa vesi on kummallisessa liikkeessä, joka johtuu kohoavista kuplista”. Arkisemmin kyse on maaperässä olevasta hartsin ja maaöljyn sekoituksesta, joka paloi vuosisatojen ajan. Palamista kuvasivat vielä ensimmäiset siirtolaiset 1600-luvulla, mutta nykyisin palo on sammunut.


Matkan ajoituksesta ei tiedetä kuitenkaan mitään varmaa. Vain Zenon kuvauksessa oleva lause ”kesäkuu oli tuloillaan” ja ”saavuimme poukamalle jolle annoimme nimeksi Trin” antavat vihjeitä. Paikka oli mitä ilmeisemmin Nova Scotian Guysborough harbor, ja Trin juontaa sanasta trinity – kolminaisuudenpäivä. Se on kahdeksas sunnuntai pääsiäisestä, joten jonkinlainen yksimielisyys vallitsee että Sinclair olisi laskenut jalkansa amerikanmaalle 2.6.1398. Tosin kanadalainen historioitsija William Scrooker on sanonut kantanaan että päivä voisi olla myös 6.6.1395. Nova Scotiassa osa miehistöstä alkoi nurista haluavansa kotiin ennen talvea, ja Sinclair lähettikin osan laivastostaan takaisin. Myös Zenon – vastoin tahtoani, kuten Zeno asian ilmaisi – eikä matkakertomus käsittele Sinclairin osuutta sen enempää.

Mitä sen jälkeen sitten tapahtui, sitäkin on yritetty parhaan mukaan selittää. Sinclair ilmeieseti talvehti saarella talven 1398 – 1399, ilmeisemmin intiaanikylässä joka sijaitsi nykyisessä Cape D´Or nimisessä paikassa. Samaan paikkaan sijoitetaan intiaanilegenda nimeltään Glooscap. Sen alku kuuluu näin:

Glooscap oli ensimmäinen,
ensimmäinen ja suurin, joka saapui maahamme Nova Scotiaan…
Kun mestari lähti Ukakumkukista, jota englanniksi kutsutaan Newfoundlandiksi, hän meni Pictouhun,
joka tarkoittaa kiehuvia kuplia, Koska siellä vedet ovat aina kummallisessa liikkeessä.
Sitten hän löysi intiaanikylän kaupungin satoine wigwameineen.

Perinneruno on luonnollisesti paljon pidempi, mutta sitä lienee tähän syytä olla kokonaan toistamatta. Legenda on tavallisesti tulkittu ensimmäisten eurooppalaisten saapumiseen joskus sen jälkeen kun John Cabot saapui paikalle vuoden 1497 tietämillä. Kaikki eivät kuitenkaan tätä allekirjoita. Micmacien kieli on siitä erikoinen, että esimerkiksi Jesus Christ – kuten varhaiset puritaanit heille opettivat – muuttui intiaanikielessä muotoon Sasoo Gool. Näin ollen Glooscap voidaan tulkita toiseen suuntaan sanoiksi Jaarli (Jarl) Henry.

Nova Scotiaan liittyy kokonaan oma kirjallisuudenalansa, joka lienee syytä kertoa vähintään tarinan kuriositeettina. Saaren edustalla on pienempi saari nimeltään Oak Island, jonne asettui 1783 kolme herraa, John Smith, Daniel McGinnis ja Anthony Vaughan. McGinnis huomasi 1795 eräällä saaren aukealla, että siellä oli selvästikin tehty jotakin, sillä puista oli vain kantoja jäljellä, maa oli kuin kaivamisen jäljiltä, ja osa maasta oli apilan peitossa, kun taas osa ei ollut. Siellä oli ollut ihmisiä. Maassa oli myös ympyrän muotoinen kuoppa, ja seuraavana päivänä toverukset alkoivat kaivamaan sitä auki. Ensin vastaan tuli litteitä kiviä jotka he siirsivät tieltään, ja jatkoivat kaivamista kunnes kymmenen jalan syvyydessä törmäsivät tammilattiaan. He siirsivät senkin edestään kunnes kahdenkymmenen jalan syvyydessä törmäsivät jälleen uuteen tammilattiaan. Näitä lattioita tuli vastaan tasaisin välein mutta viimein he alkoivat olla kuilun pohjalla, lähes yhdeksänkymmenen jalan (n.27m) syvyydessä. Kun he palasivat aamulla jatkamaan kaivamista, oli yön aikana kuilu täyttynyt vedellä, ja sen aikaisen tekniikan avulla tarina loppui käytännössä siihen. Tai tarinahan ei loppunut mihinkään, sillä vasta siitä alkoi kaksisataa vuotta kestänyt aarrejahti, ja alkuperäinen kuilukin sai nimekseen money pit – rahakuilu. Nykyään saari on tietenkin kaivettu täyteen kuoppia, ja spekulaatiot käyvät villeinä, onko kyseessä merirosvokapteenien Kiddin tai Mustaparran ryöstösaalis. On selvää, että myös Henry Sinclairilla on tähän episodiin annettu oma roolinsa, mitä lienee sinne kätkenytkään, spekuloinnit liikuskelevat luonnollisesti temppeliritarien aarteen parissa. Arvoitusta ei ainakaan vähennä, että Caspar Vodellin kartta vuodelta 1545 esittelee saaren, johon on piirretty ritarihahmo joka pitelee ristillä koristeltua kilpeä, eli vastaavanlainen jollaisia temppeliritarit käyttivät. Toisessa kartassa, vuodelta 1554, on Oak Islandin alue Mahonen lahti merkitty pakolaissatamaksi (Port du Refuge). Siitä hivenen länteen on merkitty paikka nimeltään Angoulesme. Ranskassa Angouleme on kaupunki lähinnä La Rochellea, missä oli se temppeliritarien satama, josta he pakenivat laivastoineen vangitsijoitaan. Mikä lienee sitten totuus Oak Islandin tapauksessa, Sinclairin matka alkaa kuitenkin muuttua aina vain erikoisemmaksi hänen jatkettuaan matkaansa ilman Zenoa.

Sinclair jatkoi matkaansa etelämmäs, aina Rhode Islandille saakka, joka on pieni osavaltio isomman Massachusettsin kupeessa. On erittäin todennäköistä että juuri Henry Sinclair rakennutti edelleen pystyssä olevan Newport towerin, varhaisemmalta nimeltään norman villan. Vaikka sitä on epäilty ensimmäisten siirtolaisten vanhaksi myllyksi, jota se kiistatta muodoltaan muistuttaa ehkä eniten, sen mainitsee Sir Edmund Plowden jo seitsemän vuotta ennen asutuksen alkua vuonna 1632. Hän kirjoittaa pyöreän kivitornin olevan oivallinen suoja vihamielisiä intiaaneja vastaan. Yllättävää kyllä, sen on piirtänyt Gerardus Mercator vuoden 1569 maailmankarttaansa tavalla, joka ei jätä juurikaan epäselvyyksiä. Tiettävästi ainoa joka sen olisi voinut teoriassa tehdä, oli alueelle ensimmäisen tutkimusretken tehnyt Giovanni de Verrazano vuonna 1524, mutta hänkin viipyi alueella vain muutaman viikon, joten hänen käsialaansa torni ei ole. Toiset teoriat ovat kääntyneet viikinkien rooliin, mutta Leif Erikssonin ei tiedetä koskaan käyneen näin etelässä. Viikinkien puolesta puhuu nimitys norman villa, joka juontaa normanneista ts. norjalaisista. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että teknisesti myös Henry Sinclair oli norjalainen. Ilmeisesti Sinclair joukkoineen vietti täällä pidemmän ajan, kenties kesästä 1399 aina kevääseen 1400 saakka. Arkkitehtin silmin kyseinen torni on myöhäistä 13. vuosisadan skandinaavista tyyliä. Sen lähimmät esikuvat ovat tanskalainen Hedingen kirkko, Pyhän Olavin kirkko Tonsbergissa Norjassa sekä Pyhän haudan (Holy Sepulchre) kirkko Cambridgessa Englannissa.


Siitä pohjoiseen sijaitsee toinenkin todiste joka tunnetaan nimellä Westford knight. Tämä kiveen uurrettu ristiritari muistuttaa huomattavasti enemmän keskiajan ritaria kuin vaikkapa espanjalaista conquistadoria, ja piirroksessa oleva kypärä on kyetty tunnistamaan ajalle 1375 – 1400. Kiveen piirretty miekka on monien tulkitsijoiden mukaan katkaistu poikkiviivalla, ja katkaistu miekka oli yksi kuoleman symboleista .Kyseessä on siis hauta. Mitä ilmeisemmin kyseessä on jonkun tuntemattomaksi jääneen ritarin hauta, joka on kuulunut Sinclairin seurueeseen. Jotkut yrittävät kiistää Westfordin ritarin sanoen sen olevan vain luonnollisia kivessä olevia uurteita, mutta ne puheet voidaan unohtaa suoralta kädeltä. Sillä lähes sen vierestä tunnetaan toinenkin kivi – boat stone – johon on piirretty keskiaikainen laiva, ja ne osaltaan lisäävät sitä todisteaineistoa, joka Sinclairin käyntiin liittyy.

Jukkis

Tahdon kertoa että olen jo jonkin aikaa etsinyt itseni murhaajaa. Häh? Uskoakseni tämä on paras viikonloppupakinani koskaan ja sen vuoksi lienee parasta aloittaa aivan alusta. Toivottavasti tästä tarinasta välittyy tasapainoinen ja rationaalinen persoona...

Se oikeastaan alkoi syntymämerkistäni jota olen kantanut koko ikäni – siksihän ne ovatkin syntymämerkkejä. Itse asiassa syntymämerkeistä ei tiedetä mitään, enkä tiedä onko niitä kukaan koskaan tutkinutkaan. siis muunakin kuin kosmeettisena ongelmana. Mikä niiden merkitys sitten lieneekään mutta kansanjuoruissa tiedetään että esim tietyillä suvuilla esiintyy samanmuotoista syntymämerkkiä polvesta toiseen.

Yhtä kaikki, oma syntymämerkkini on keskellä rintakehää oleva ruskea läntti.


Menikin aikaa ennen kuin satuin lukemaan että syntymämerkki viittaa esoteerisessa perinteessä siihen, että on edellisessä elämässä kokenut väkivaltaisen kuoleman. Saanut luodin tai nuolen keskelle rintakehää ja oman syntymävuoteni aikoihin siirtomaasotia ja muita Vietnameita piisasi, ja rintakehäosumat ovat olleet päivittäisiä.

Vaan eihän sille mitään voi, että kun tätä pohtii, alkaa myös pohtia onko vielä mahdollista saavuttaa oma murhaajansa? Joku tutiseva ukkeli vanhainkodissa joka täräytti allekirjoittanutta viitisenkymmentä vuotta sitten. Eipä arvaa papparainen kuka tulee vierailulle – kostaja haudan takaa.

Ensimmäinen vaikeus on tietenkin selvittää kuka on aiemmin ollut? Jonkinlaisen hataran päättelyn avulla olen selvittänyt, että kannattaa etsiä omaa kaksoisolentoaan. Mieluiten sellainen joka on kuollut juuri siinä oman syntymäni alla. Buddhalaisen opin mukaan bardo kestää maksimissaan 49 vrk mutta ei se niin tarkkaa ole, mistä nekään kaikkea aina tietävät?

Yhtä kaikki, haarukointi tuotti kuin tuottikin tuloksen, ja vastaus oli amerikkalainen Lee Bowers Jr. joka on kuin ilmetty minä. Tai siis sehän on minä. Bowers oli JFK-tapauksen tärkein silminnäkijä. Muisteli että näki aidan takana kummulla parit huopahattuiset miehet ja sitten kun salaman välähtävän. Sitten vietiinkin jo JFK:ta lujaa kohti sairaalaa parit luodit kehossaan.


Bowers itse kuoli muutamaa vuotta myöhemmin auto-onnettomuudessa, jota pidetään luonteeltaan hämäränä. Tiettävästi Lee Bowers kuoli elokuussa 1966 eli silloin kun allekirjoittanut oli mamman kohdussa n. kolmannella kuukaudella. Synnyin sitten helmikuussa 1967 syntymämerkki valmiina.

Nyt kun olen Bowersia tutkinut alustavasti niin kuolinsyy on ollut murskaantunut rintakehä. Ymmärtäähän tuon, että jos naapurikaistalla ollut – liittovaltion rekkareissa – auto kiilaa yllättäen betoniseinämää vasten, niin rattihan siinä menee ekana rintakehästä läpi. Ei siis luoti vaan autonratti. Hyvä tietää tämäkin.

Nyt tässä ollaan jo aikas pitkällä. Enää tarvitsee haastaa potentiaalinen murhaajansa oikeuden eteen, joka lienee Yhdysvaltain massiivinen aseteollinen kompleksi – kuulostaa helpolta. Mukavaa että siinä sivussa varmaan selviää se JFK:kin murha. Niin… tarttis oikeastaan löytää kundi joka on se itse JFK eli uudelleensyntynyt 1964 ja omaa päänahassaan syntymämerkin niin menis ryhmäkanteena.

Te kysytte miksi kerroin teille tämän kaiken. Halusin tietenkin että nautin vastakin arvovallastanne sillä uskoakseni tämä juttu vakuuttaa teidät siitä, etten ole ainakaan mikään hurahtanut kaistapää.

Kun tutkija Svetla Balabanova vuonna 1992 julkaisi tutkimuksensa yhdeksästä egyptiläisestä muumiosta, hän tiesi etukäteen, millaisen myrskyn se tulee aikaansaamaan. Erityisesti faaraon Ramses II hiusnäytteistä tulisi nousemaan ennenkuulumaton polemiikki – niissä oli selkeitä jäänteitä niin nikotiinista kuin kokaiinistakin. Kumpaakin kasvia kasvaa vain Amerikan mantereella, eikä niitä tiettävästi ole koskaan kasvanut luonnonvaraisena `vanhan mantereen´ puolella. Tavalla tai toisella faarao oli saanut käsiinsä Etelä-Amerikassa kasvavaa kokapensasta – arvoitus jota pohditaan edelleen. Vastaus kuitenkin selviää kun katsoo asian kokonaiskuvaa.

Euroopan ja Amerikan tieteen väliset erot.

Balabanova ei pettynyt odotuksissaan, miten muu eurooppalainen tiedemaailma suhtautui hänen tutkimukseensa. Hänen kimppuunsa käytiin ennenkuulumattomalla kiukulla ja pilkalla, ja annettiin ymmärtää koko tutkimuksenkin olevan silkkaa huuhaata alusta loppuun – pelkkää dänikeäläistä sekoilua. Sillä kaikki väitteet että Amerikassa olisi käyty välimereltä jo antiikin vuosituhansina on väitteenä jotakin, jonka suomalainenkin wikipedia tietää pseudo-arkeologiaksi. Kuuluu samaan sarjaan kuin muutkin huuhaaväitteet. Amerikan puolella samalle väitteelle sen sijaan vain tyydyttiin kohauttamaan olkaa. Amerikkalaisissa tiedepiireissä on Kolumbus-teoria hylätty jo 1800-luvun loppupuolella, ja siellä pidetään itsestäänselvänä että merimatkoja mantereiden välillä on tehty jo kauan. Eihän esimerkiksi ole salaisuus, että Intiassa on viljelty amerikkalaista maissia jo kauan ennen ajanlaskua, tai että niin kankaita kuin loistauteja on seilannut Kiinan ja Perun välillä jo antiikin vuosisatoina. Eurooppalaisilla sen sijaan on päähänpinttymänsä Kolumbuksesta, joka takaa että nämä muinaiset merimatkat ovat sellaisia, ettei niitä kotimaisiinkaan koulukirjoihin paineta. Ne ovat kiellettyä historiaa. Sellaista joka on tapana lakaista maton alle kiusaamasta muuten niin harmonista historiankirjoitusta.

Amerikan oudot kivitaulut

Kun kysytään mikä kansa muumioi kuolleensa, palvoi kissoja, rakennutti pyramideja ja palvoi Aurinkoa jumalanaan, tulee varmaan yhdelle jos toiselle mieleen egyptiläiset, ja harvalle pulpahtaa mieleen, että samat tavat olivat myös Maya- ja Atsteekkikulttuureilla. Kysyä sopii, miten näillä kahdella saattoi ollakin niin identtinen kulttuuri, olkoonkin että Etelä-Amerikan pyramidit olivat lähinnä zikkurat-mallisia, jollaiset ovat tutumpia mesopotamian kuin egyptin suunnalla. Ironisinta kaikessa, että näitä atsteekkien pyramideja voi ihailla myös Afrikan rannikolla olevilla Kanarian saarilla. Yhteydet eivät jää näin epämääräisiin todistuksiin, harva itseasiassa tietää, että Amerikasta on löytynyt paljon kivitauluja antiikin vuosilta, joissa on kirjoitustyylinä käytetty välimerellisiä kieliä. Painopiste niissä tuntuu rajoittuvan antiikin ns, kultakauteen 500-200 eKr. Koska egyptiläisten merimahti nojasi pääosin libyalaisiin dynastioihin, on muinais-libya kielenä näissä tauluissa yliedustettuna. Jossakin kohtaa kivitaulujen kieli vaihtuu puunilaiseksi, joka ilmentää että kartagholaiset jatkoivat tätä merenkulun perinnettä. Erikoisinta että niitä ei ole löydetty yksinomaan Amerikan itärannikolta, vaan kaukaisimmat löydetyt taulut ovat aina Kaliforniasta saakka – joka ilmentää että egyptiläiset työntyivät eteenpäin niin Rio Grandea, kuin tottakai myös Mississippi-jokea, sillä senkin varrelta tunnetaan vastaavia löydöksiä. On tietenkin otettava huomioon, että seassa on myös kömpelöitä väärennöksiä, mutta aitojakin ovat amerikkalaiset museot täynnänsä. Näistä – kuten sanottua – ei ole koskaan kerrottu suomalaisille, joiden koulukirjoissa lukee Kolumbus.

Tämä libyalaisella tekstityypillä kirjoitettu taulu löytyi Equadorista. Se on ajoitettu n. 300 ekr.

Yhteinen kuvakieli

Barry Fellin kirjassa America B.C esitellään hyvin pitkälle menevä tulkinta näistä yhteyksistä, joka on ehkä kylmiltään vaikea nieltävä, mutta siinä ei ole virheen häivää. Abbe Maillard julkaisi vuonna 1738 kirjan Manuel Hieroglyphe, joka esitteli micmac-intiaanien käyttämän kuvakielen. Tämä kuvakieli oli täysin identtinen egyptiläisten hieroglyfien kanssa, mutta tätähän ei silloin voitu tietää, koska egyptiläiset hieroglyfit onnistui Chompollion tulkitsemaan Rosettan kiven avulla vasta 1823, eli melkein sata vuotta myöhemmin. Ironisinta tässä on, että vaikka kaikki sen ajan viisaimmat ottivat hieroglyfit älyllisenä haasteena, olisi sen kyennyt ratkaisemaan kuka tahansa koulupoikakin Maillardin kirjan avulla. Kukaan ei vain voinut kuvitella hurjimmissa unelmissaankaan, että muinaiset egyptiläiset opettivat kuvakielensä amerikkalaisille intiaaneille, ja näin tämä suuri oivallus jäi oivaltamatta. Vasta jälkikäteen ymmärrettiin, että nehän ovat sama kirjoituskieli molemmin puolin Atlanttia. Koska Maillard ei kirjansa tekohetkellä voinut tietää mitään egyptiläisten hieroglyfien merkityksistä, se tekee tietoisen väärennöksen mahdottomaksi. Amerikkalaisissa tiedepiireissä tämä on tietenkin yksi vankkumattomimmista todisteista joita esi-kolumbiaanisiin yhteyksiin liittyy – Euroopan puolella tästä on yritetty luonnollisesti vaieta parhaan mukaan. Samoin kuin Oklahomasta löydetystä Pontonocin kiekosta jossa on kirjoitettuna ”hymni Atonille” tai ns. Davenportin kalenterista, joka on tehty selkein egyptiläisin hieroglyfein. Kielletyistä asioista ei sovi puhua ollenkaan Euroopassa. Kolumbus oli ensimmäinen ja sillä sipuli. Näin sanoo suomalainen koulukirja ja siihen on uskominen.


”Tämän kaiversivat merenkulkijat Gadizista”. Taulu löytyi Paraguayn sisämaasta olevasta luolasta.

Roomalaiset Amerikassa

Kun sitten Eurooppaankin putkahti uutinen, että vuonna 1963 Yhdysvaltain Indianasta löytyi roomalaisia kolikoita, löydös leimattiin Euroopassa oikopäätä väärennökseksi. Tietenkin. Myöhemmin löytyi vielä Brasilian rannikolta, merenpohjasta, kolme roomalaista amforaa, ja Meksikosta nipistin jolla on pidetty roomalaista toogaa, alkoi todisteita tulla liikaa, jotta enää olisi voitu puhua väärennöksestä. Itse asiassa roomalaiset tunsivat Amerikan erittäin hyvin. Cicero kirjoitti maasta Atlantin takana, joka oli niin suuri että Eurooppa vaikuttaa sen rinnalla pikkusaarelta. Seneca jatkoi ajatusta kirjoituksessaan Medusa, että Tethis (meren jumalatar) suojaa tätä maata, ja että Thule (Skandinavia?) ei ole enää kaukaisin maa. Myös Horace mainitsee että tälle suurelle saarelle voi paeta pahojen aikojen sattuessa. Samanlaisia mainintoja löytyy myös kreikkalaisilta, joista ainakin Aristotele kannattaa mainita erikseen. Erityinen huomio kiinnittyy kartagholaiseen Hanno Merenkulkijaan, joka kirjoituksessaan Periplus mainitsee purjehtineensa länteen Herkuleen pylväiltä (Gibraltar) ja löytäneensä maata. Mielenkiintoiseksi tämän tekee, että Yhdysvaltain Massachusettsissa olevasta Bournen kaupungin liepeiltä löytyi 300kg graniittijärkäle johon oli kirjoitettu puunilaisella tekstillä ”Omistuksessa Hannon, älä koske!” Kiveä säilytetään nykyisin museossa ja se tunnetaan Bournen kivenä. Tämä tarkoittaa, että n. 500 eKr. elänyt Hanno Merenkulkija olisi se ensimmäinen amerikan löytäjä jonka henkilöllisyys tiedetään.

New Port Tower jonka Henry Sinclair rakennutti Yhdysvaltain itärannikolle jo vuonna 1399. Sori vaan Kolumbus…

Loppusanat

Suhtauduimme alussa epäilevästi muumioon jonka hiusjäämistä löytyi kokaiinia. Tuntuuko se kaiken tässä esitetyn jälkeen enää kovin oudolta? Nyt ymmärrätte tämän pienen katsauksen seurauksena, miksi amerikkalaisille on ollut itsestäänselvää, että tottakai faaraosta löytyy jäänteitä amerikkalaiskasveista. Kun taas eurooppalaiset tutkijat närkästyivät näin tahdittomasta tutkimustuloksesta. Amerikkalaisten kaivamien todisteiden perusteella on itsestäänselvää että näitä merimatkoja tehtiin koko antiikin ajan, kunnes ne vasta keskiajalla hiipuivat hetkeksi. Kunnes sitten irlantilaiset munkit, viikingit ym jatkoivat reissaamista. Walesin prinssi Madoc perusti siirtokunnan Alabamaan 1100-luvulla, ja skotlantilainen Henry Sinclair rakenutti Yhdysvaltain itärannikolle kivitornin New Port Towerin jo 1399, joka siellä on vieläkin pystyssä. Tämä siis sata vuotta ennen Kolumbusta. Näitä asioita teille ei ole koskaan kerrottu. Jätän teidät nyt miettimään tykönänne, mitä muuta teiltä on pimitetty historiankirjoituksesta.

Jukka Nieminen

Kirjoittaja on kirjoittanut kirjan Cibolan seitsemän kaupunkia, joka käsittelee esi-kolumbiaanisia meriyhteyksiä.

Minä ainakin olen odottanut naamakirjassa törmääväni kaksoisolentooni. Ei ole vielä tärpännyt mikä voi olla sittenkin hyvä asia. Se nyt vielä puuttuisi että se olisi joku kaveri joka ryöstelee pankkeja. Vaan onko meillä kaikilla kaksoisolentoja?



Aikanaan koetin tätä kysymystä ratkoa ihan tosissaan. Sanomattakin selvää että mitä sukulaisempia ollaan, sen varmemmin samannäköisyyttä löytyy. Muuten on tyydyttävä matemaattiseen todennäköisyyteen. Kasvotyyppejä perusmuodossaan ei ole montaa, jotkut ovat laskeneet 9-11 perustyyppiä, mutta niiden variaatioita on tietenkin sitten lukemattomia – satoja miljardeja. Tilastollisesti joku täysin sinun näköisesi tyyppi on ainakin elänyt jossakin kohtaa. Asiaan saa suhdeluvun kun mennään ajassa eteenpäin ja kamerat tallentavat suurin piirtein jokaisen maapallolla eläneen ihmisen. Vielä me kuitenkin elämme kuvausten alkuaikoja.


Kaksoisolentoonsa törmääminen voi olla mystinen kokemus, mutta ainakin mustalaisten mukaan myös onneton tapahtuma - yleensä se tietää kuolemaa, mahdollisesti molemmille. Ottamatta kantaa asiaan, luulen että kyse on vain eriskummallisesta sattumasta. Tai mistä näitä ikinä tietää. Joku kaippari vuonna 3411 haluaa leikkauttaa kasvonsa jonkun edesmenneen filmitähden mukaan ja sitten vielä lähtee aikakoneella seikkailemaan ja jollain tavalla päätyy 1800-luvun kameraan tai keskiajan maalaukseen. Mistä senkään tietää vaikka Hollywoodissa olisi jokin aikakone jolla nykyiset filmitähdet käyvät mennessä heittämässä elämänsä roolin – ei kai nyt sentään kuitenkaan?


Jättää tämä silti ilmaan ajatuksen että kun monilla politiikoilla – diktaattorithan ovat kuuluja kaksoisolennoistaan – ja filmitähdillä on vastaavuutensa, niin kai meillä tavallisillakin ihmisillä – me vain emme löydä heitä. Ehkä lähitulevaisuudessa kun joku keksii kasvontunnistusohjelman jota kuka vaan voi käyttää ja plarata naamoja. Toiset naamat tietenkin omaavat enemmän kaksoisolentoja kuin toiset. Olen itsekin istunut legendaarisen radioselostaja Anssi Kukkosen kanssa kaljalla samaan aikaan kun hänen kaksoisolentonsa heitti urheilu-uutista maikkarissa. Olen myös istunut kahvilla Mauno Koiviston kanssa joka heitti sivuhommaa Keskon varastopäällikkönä sen minkä pressan hommiltaan kerkesi.


Loppujen lopuksi nämähän ovat asioita joita kukaan ei ymmärrä, eikä tiedetä sisältyykö niihin jotain syvempää merkitystä. Vain se voidaan ajatella että mitä enemmän ihmissuku paisuu tällä planeetalla, kaksoisolentojen määräkin kasvaa samaa tahtia.


Jukkis - vaan ei Eddie Myrphy.