Pääkirjoitukset

Sipilän talousmallista ollaan montaa mieltä. Joidenkin mielestä se ei toteudu koska jähmeät valtarakenteet – kuten AY-liilke – estää sen toteutumisen, ja toisten mielestä se on toimimaton malli alun alkaenkin. Jotkut taas näkevät sen yksinomaan tulonsiirtona rikkaille, ja paremman väen etujen ajamisena. Vaan mistä tässä talousmallissa oikein on oikesti kyse, ja mihin se johtaa jos se toteutuisi kuten Sipilä alun alkaen kaavaili?

Siitä ei pitäisi olla mitään epäselvää että talouspolitiikan rakenne tässä ehdotuksessa on markkinaliberalismi. Sanalla on ymmärrettävästi huono kaiku tavallisen kansan parissa, ja se on sitä isommissakin piireissä Yleisesti ollaan sitä mieltä että tämä 40 vallassa ollut malli on tulossa tiensä päähän ja etenee enää finanssikriisistä toiseen. Suomi on pääosin onnistunut sinnittelemään jonkinlaisessa jälki-keynesiläisessä yhteiskunnassa kunnes Kataisen hallituksesta alkanut 7 –vuotinen markkinaliberalisoiminen on alkanut muuttamaan järjestelmää. Jokainen näkee että tuskin hyvään suuntaan.


Pahin mahdollinen temppu markkinaliberaalissa mallissa on julkisesta taloudesta leikkaaminen. Lähes kaikki talousoppineet – vedoten taloushistoriaan – ovat sitä mieltä että sen lopputuloksena on yleensä ottaen katastrofi. Tämä on kuitenkin malli jota Sipilä hakee.

Pääministeri Sipilän esikuva on ns. Viron talousihme. Se pohjaa aikaan jolloin Viro piti saattaa eurokuntoon ja se suoritettiin julkisen talouden leikkauksilla, sosiaalimenojen kustannuksella vieläpä. Yleisesti ottaen sitä pidetään ihmeenä, temppuna joka suoristi Viron talouden. Käytännössä se oli sosiaalinen täystuho, mutta pankkiiritasolta sitä ei tietenkään nähdä näin. Julkisen talouden leikkaaminen tarkoitti mittavia irtisanomisia, ja kun samaan aikaan leikattiin sosiaaliturvasta, oli lopputulos selviö. Työttömyys nousi alun 5% peräti 17% joka oli tämän tempun luonnollinen ilmiö. Tosin tätä peiteltiin että vuotta kahta myöhemmin työttömyysprosentti oli laskenut radikaalisti, mikä onkin totta, koska Virossa ei työttömyyskorvausta makseta kuin muutaman kuukauden ajan, jonka jälkeen ei kannata olla työnhakijakaan. Miten näille ihmisille sitten kävi ja mihin he päätyivät? Nykyisellään Helsingin sosiaalitoimiston joka neljäs asiakas on virolainen joten etsikää sieltä.

Viron malli vain todentaa sen mikä aiemmin jo tiedetään. Kun leikkaa julkisesta taloudesta, on tuloksena työttömyyden äkillinen paheneminen. Seuraava vaihe on tietenkin maastamuutto ja käytännössä kaikkialta mistä vain on menty tämä temppu tekemään on seuraus aina ollut työväestön maastapako. Asia on ollut muuttumaton aina 1900-luvun alusta saakka. Käytännössä siis Sipilän visio tuplaisi työttömyyden ja ajaisi osaavimman väen ulkomaille töihin. Se vuorostaan aiheuttaisi sen ketjureaktion että yritysmaailma seuraisi pian perässä.

Kun tämän sisäistää, ymmärtää myös ettei tavallisen palkansaajan kannata ajaa politiikkaa, joka tähtää oman kurkun leikkaamiseen. Välissä on onneksi AY-liike joka estää maata ajautumasta täyteen sekasortoon. Ikävä kyllä metodi alkoi jo Jutta Urpilaisen aikana, on seurannut Sipilän hallitukseen ja enemmän kuin todennäköistä että tuleva pääministerimme Antti Rinne (sd) tulee jatkamaan tätä tuhopolitiikkaa. Tämä tulee tietenkin jatkumaan tasan niin pitkään kunnes joku vihdoin viimein lausuu kielletyn sanan; elvytyspolitiikka!

Jukkis

Mikään ei ole ärsyttänyt suomalaisjunttia enemmän kuin ajatus siitä, että ylewät ruotsalaiset ovat tulleet ja alistaneet meidät suomalaiset valtikkansa alle. Tämä lähes masokistinen historiantulkinta on vaikuttanut vahvasti kansamme mentaliteettiin ja edelleen yksi jos toinen hieroo voimattomana nyrkkiä taskussaan, sillä historiantulkinta on ymmärrettävästi jotenkin häpeällinen. Voin kuitenkin lohduttaa että se ei ole totta. Vapautukaamme siis alistumisen ikeestä.

Kaksi ristiretkeä

Köyliönjärvellä on muistokappeli pienessä saaressa, kohdassa jossa legendan mukaan Lalli surmasi kirveellä piispa Henrikin. Jokainen meistä tuntee tämän tarinan. Sinänsä tämä kuulostaa oudolta, koska tarina tietää piispan tapetun järven jäällä, mutta surmakohta on kuitenkin saaren päällä. Ei sinänsä outoa, koska tarina on ollut niin merkittävä katolisena aikana, että saari on tehty siihen keinotekoisesti. Muinaismuistona – tai uskonnollisena rakennelmana – tuo pieni luoto onkin tässä mielessä ainutlaatuinen, sillä harvoinhan ihmisen valmistamaan keinotekoiseen saareen törmää. Paikassa on paljon muutakin ainutlaatuista. Tämä on perinteisesti kohta jossa arkeologia loppuu, ja historiankirjoitus alkaa. Vedenjakajana toimiva paikka ja aika rautakauden ja keskiajan välillä. Itse tarinahan on meille kaikille tuttu, ja sen todenperästä käytiin takavuosina vilkas julkinen keskustelu. Oli retki todellinen tai ei – se on kuitenkin historiallisten tapahtumien kannalta merkityksetön episodi. Se on merkityksetön jopa kristinuskon historian kantilta, sillä ensimmäinen pysyväluonteinen kosketuspinta tähän aatteeseen on saapunut jo 700-luvulla idästä, ja 900-luvulta eteenpäin kansa oli pääosin kristillistä länsisuomessakin. Johan nimi Lallikin tulee pyhästä Laurentinuksesta.

Suomeen tehtiin myöhemmin toinenkin ristiretki jonka suoritti ruotsalainen ylimys Birger Jaarli (n.1200 – 1266), Tukholman perustaja, ja mies joka valtasi Suomen Ruotsin valtapiiriin, kuten jokainen historiankirjamme tietää aina koulukirjoista tietosanakirjoihin. Puhutaan Hämeen ristiretkestä, jolloin Birger sotajoukkoineen laski jalkansa `hämäläisten satamaan´ ja liitti Tavastian ruotsalaisen valtikan alle. Tällöin hän myös ryhtyi rakennuttamaan valtansa symboliksi ensin Hakoisen linnavuoren, ja myöhemmin Hämeenlinnan. Ruotsalaisvaikutus näkyy myös siinä, että kirkkolaitos alkoi saada jalansijaa maassamme. Alkaen luonnollisesti Ahvenanmaalta siirtyen asteittain sisämaahan.Kuten lukija vaistoaa, tällä retkellä oli huomattavan suuri strateginen merkitys ja tästä samaisesta syystä asiasta kertova Eerikinkronikka on nostettu historiankirjoituksemme tukijalaksi, jonka pohjalta on kaikki muukin historiankirjoitus sittemmin rakennettu.

Akateeminen shokki.                                           

Yllättävää kyllä, vaihtoehtoinen näkemys tulee Ruotsin puolelta. Ruotsalaiset historianprofessorit suhtautuvat ristiretkien ideaan huomattavasti kriittisemmin kuin suomalaistutkijat, ja kyseenalaistavat ne perusteitaan myöten. Näkyvin nokkahahmo on ollut Thomas Lindkvist, jonka hahmottelemat ajatukset ovat saaneet tukea meillekin tutulta Herman Lindqvistiltä, joka veti televisiossa mainiota historiasarjaa Hermannin historia, jonka jotkut saattavat vielä muistaakin. Thomas Lindkvist kävi Suomessakin luennoimassa Åbo Akademin tilaisuudessa, ja tästä uudenlaisesta tulkinnasta syntyikin sitten näkyvä keskustelu niin akateemisissa kuin kansalaispiireissäkin tästä piispa Henrikin historiallisuudesta. On Lindkvist puhunut muustakin – hän kyseenalaisti myös Birgerin suorittaman Hämeen ristiretken. Tätä kritiikkiä suomalaistutkijat eivät ottaneet sittemmin vahingossakaan esiin, sillä nyt oli kyse isommista asioista kuin yksittäisen sotaretken historiallisuudesta. Nyt liikuttiin jo tasolla, jossa koko maamme historiankirjoitus saattaisi mennä uusiksi perusteitaan myöten, joten aihepiiri lähenteli vaarallista. Tämän toisen ristiretken ruotiminen koetettiinkin peittää messuamalla julkisuudessa yksinomaan ensimmäisen ristiretken roolista. Sillä oli vaarana, että toisen ristiretken kyseenalaistaminen paljastaisi historiankirjoituksen olevankin yksinomaan virhetulkinta jolla ei olekaan lihaa luiden päällä. Ei ole sattumaa että Lindkvistin henkinen torjunta tapahtui turkulaisissa opinahjoissa, sillä mikäli historiankirjoituksemme lähtökohta eli paradigma on virheellinen, historiankirjoitusta pitäisi korjata koko matkalta.

Ongelmallinen ristiretken ajoitus

Me tiedämme vain että Eerikinkronikka mainitsee Birgerin saapuneen hämäläisten satamaan, ja antaa ymmärtää että hän sitä kautta alisti Hämeen alaisuuteensa, perusti linnakin, jonka novgorodilaiset sittemmin polttivat. Lähdetään kuorimaan tätä auki. Alusta saakka on tiedetty, että erityisesti tämän ristiretken ajoitus on ollut hankalaa, koska Birgerin elämä tunnetaan läpikotaisin, eikä siinä oikein ole hetkeä, johon tämän ristiretken voisi istuttaa. On esitetty vuosia 1237 – 1239, koska se vastaisi ajallisesti paavin vuonna 1237 julistamaa ristiretkeä. Ongelmaksi vain nousee, että vielä vuonna 1239 ei ollut mitään Birger Jaarlia, oli vain Birger Magnusson, jaarli hänestä tuli vasta 1248, kun hänen sukulaismiehensä jaarli Ulf Fase kuoli. Birger ei ollut itä-gööttalaisten johtaja kyseisenä vuonna, eikä edes oman Bjälbo-sukunsa johdossa. Detaljina voi mainita, että kun tiedetään Birgerin kuolinvuosi 1266 ja hänen pääkallostaan on otettu ikämääritys, ilmenee että hän olisi 1237 ollut n. 19-vuotias. Birgerin kotonaoloa tukee että hän sai vaimonsa kanssa lähes peräkkäin kolme lasta vuosien 1238 – 1240 aikana, joten jos hänellä on taistoja ollut, ne on käyty makuuhuoneen puolella.

Ruotsin emämaa

Toinen potentiaalinen ajankohta on sitten 1248. Birger kävi kuitenkin kovaa sotaa uplantilaisia vastaan 1247 – 1248, eli juuri samana ajankohtana, kun piti olla hämäläisiä alistamassa. Svealaisten ja gööttalaisten nokkamiehet kun olivat täydessä sotatilassa koko vuosikymmenen mitalta. Gööttalaiset Birgerin johdolla kukistivat svealaiset Sparrsätran taistelussa 1247. Ruotsalaisten vaaleilla valittu kuningas pakeni mutta Birger sai hänet kiinni ja mestasi 1248. Eli siis kiistatta on näytettävissä, että Birger soti toisia ruotsalaisia vastaan, ei hämäläisiä. Eerikinkronikka ei suinkaan ole ainoa aikalaislähde. Ruotsalaistutkijat yleensäkin ovat varoitelleet suomalaistutkijoita näkemästä silloista Ruotsia liian yksioikoisesti, ja koettaneet korostaa sen heterogeenistä luonnetta. Varsinainen Sveanmaa, se virallinen kuningaskunta, joka oli tunnustettu roomalaiskatolisen kirkon toimesta, oli käytännössä vain maakunta, jonka halkaisija oli jotakuinkin satakunta kilometriä. Se oli keskellä toisia maakuntia, joille ei olisi tullut mieleenkään totella tätä yhtä ja ainoaa maakuntaa. Itse asiassa mikään kuningas näihin aikoihin ei kyennyt hallitsemaan mitään aluetta, joka oli hänen välittömän elinpiirinsä ulkopuolella. Mikäli kuningas poistui valtakuntansa alueelta edes hetkellisesti, hänellä tuskin oli enää kruunua kun palasi. Ajatus siitä, että Birger Jaarli olisi vallannut ja alistanut tahtoonsa maakunnan meren toisella puolella, on käytännössä tieteiskirjallisuutta. Ruotsin kuningaskunnan olemassaolo jo omalla puolellaan oli loputonta sotimista elinpiiristään, perimys- ja veljessotia, joita rauhoittivat vain ohimenevät liittosopimukset, jotka yleensä olivat voimassa siihen saakka, kun se osapuolille oli hyödyllistä, mutta harvoin yhtään enempää.

Muut aikalaislähteet eivät tiedä ristiretkistä mitään.

Skänningen annaali rinnakkaislähteenä ei mainitse mitään mistään ristiretkestä tuona vuonna, joten toisen ristiretken ainoa lähde on Eerikinkronikka. Tarkennettakoon vielä että Skänningen luostari oli ja on Bjälbo-suvun ydinmailla, ja olisi täysin mahdotonta että kirjurimunkki ei olisi kirjannut ylös oman kylän pojan voitokasta sotaretkeä kaukomailla. Kyseinen annaali kuitenkin mainitsee että vuonna 1249 perustettiin Pyhän Olavin luostari Turkuun. Tästä syystä Kokonaan ruotsalaistutkijat eivät lyttää ajatusta Birgerin pikaisesta suomenvierailusta. Heidän mukaansa retki olisi ollut mahdollinen vuonna 1249 tai 1250, jolloin Birger olisi kunnioittanut ensimmäisen luostarin perustamista Turkuun. Samalla hän olisi vahvistanut valtaoikeuksiaan Aurajoenlaaksossa asustavan ruotsalaisyhteisön parissa. Ruotsalaisen näkemyksen mukaan Birger Jaarlin perustama linnoitus olisi sama kuin Liedon Vanhalinna, ja myös arkeologia vahvistaa, että näihin samoihin aikoihin Lieto ja sen seudut ruotsalaistuivat esineidensä ja kulttuurinsa puolesta. Liedon korostamista ei yksikään suomalaislähde tunnu mainitsevan, koska tällä ei tietenkään ole mitään tekemistä minkään Hämeen alistamisen kanssa, kuten historiankirjamme meille opettavat. Kyse on vain olemassaolevan paikallisen siirtokunnan verotusoikeudesta.

Eerikinkronikka ja sen ajoittaminen

Eerikinkronikka on, kuten mainittua, kotimaisen historiantulkinnan vankkumaton kivijalka, ja tästä syystä sitä kohtaan ei ole juurikaan esitetty lähdekriittisiä olettamuksia, kuin parhaimmillaankin kosmeettisella tasolla. Joitakin mahtipontisempia kielikuvia on toppailtu, mutta sen historiallista latausta ei ole missään kohtaa kyseenalaistettu, sillä se tarjoaa oivan lähtökohdan muillekin Hämeen historian tapahtumille. Ei mennä kuitenkaan asioiden edelle, vaan tutkitaan hetkinen itse Eerikinkronikkaa. Sen kirjoitusajankohdaksi on epäilty 1300 –luvun alkupuolta, eli se kertoisi tapahtumista vielä suhteellisen tuoreesti, mitä tulee edellisen vuosisadan tapahtumiin. Tässä kohtaa on jälleen otettava esiin ruotsalaistutkijoiden kriittiset havainnot. He ovat tuoneet esiin, että vanhin olemassaoleva versio Eerikinkronikasta onkin vasta jostain 1480 –luvulta. Vuosikymmen on sama, jolloin Ruotsissa alkoi ”ristiretkeläis-romantiikka” kun Erik Tottin sotaretki Karjalaan masinoitiin ristiretkenä, jotta sotaretki saisi sen ansaitsemaa kunniaa. Aikalaislähteiden mukaan tätä sotareissua mainostettiin jopa Ruotsin ”ensimmäisenä ristiretkenä” mutta kun 1800-luvun kansallisromantikot pääsivät vaikuttamaan tulkintoihin,se nähtiinkin pian vain ristiretkien jatkumona. Virallisesti se on nykyään Ruotsin kolmas ristiretki, mutta pitää muistaa, että missään aikalaislähteissä ei mainita mitään aiemmista ristiretkistä, eikä mitään sotaretkeä ole juurikaan aiemmin sellaisena pidetty. Koko käsite on myöhäinen. Epäilyttävää että Eerikinkronikka kuitenkin on käsitteessä ihan omilla linjoillaan, ja vielä epäilyttävämpää että Eerikinkronikka putkahti julkisuuteen kesken ristiretkeläisbuumin syntyhetken. On pidettävä mahdollisena, jopa todennäköisenä, että Eerikinkronikka ei ole aikalaislähde ensinkään, vaan myöhempi sepitelmä 1400-luvun loppupuolelta, jolla on syntyhetkeensä nähden omat poliittiset tarkoitusperänsä.

Epäilyttävä Pähkinäsaaren raja

Siitäkin huolimatta; ruotsalaistumisen on oltava pakostakin totta, koska ainakin Pähkinäsaaren rauha on solmittu vuonna 1323, ja Suomen itäraja on syntynyt ruotsalaisten ja venäläisten sen määrittäessä. Tämä on seikka, jonka alakoululainenkin oppii. Mitä me itse asiassa tiedämme Pähkinäsaaren rauhasta? Emme mitään. Ikuinen kiistanaihe on missä raja kulki, mutta on uskallettava kysyä – tämä on se pommi – että onko mitään pähkinäsaaren rauhaa todellisuudessa ollut olemassakaan? Mitään alkuperäistä dokumenttia kun ei ole olemassakaan, ja kopiot ovat jostain 1500-luvulta. Niissäkin on mukana 1500-luvun sanastoa. Koko juttu pähkinäsaaren rauhasta saattaa olla kehitetty vasta näihin aikoihin. Varhaisin todistettavissa oleva dokumentti on vuodelta 1497 ja sitäkin pitivät venäläiset väärennöksenä kun sitä heille tyrkytettiin. Novgorodin kronikka kylläkin sen mainitsee, että rauha tehtiin ruotsalaisten kanssa Nevan alueella, jonne ruotsalaiset lähettivät neuvottelijansa. Takana saattoi yhtä hyvin olla Viipurinlinnan rauhantahto taannoisesta Turun polttamisesta 1318, jonka ei toivottu toistuvan Viipurin kohdalla. Mistään rajanvedoista ei ole merkkiäkään, mutta jos sellainen on solmittu, sen on täytynyt parhaimmillaankin käsittää vain Viipurinlinnan lähialueet. Tähän on päätynyt myös tutkija Jukka Korpela jonka mukaan Pähkinäsaaren raja oli alkujaan Viipurinlinnan kaupparaja. Valtakunnanrajojen kanssa sillä ei ollut mitään tekoa.

Vaikeneminen kahdella kielellä.

Se että Ruotsin valtakunta esitetään Suomen puolella ikiaikaisena ja lähes voittamattomana ”emämaana” ja jonka alusmaana suomalaiset ovat olleet ikuisesta ikuiseen, on juuri tätä virheellistä historiantulkintaa. Mikään historiallinen tosiasia ei tätä mielikuvaa vahvista edes Ruotsin omassa historiassa. Pahintahan tälle lähes svekomaaniselle vääristämiselle onkin ollut, että puukonisku selkään on tullut juuri Ruotsin puolelta, jossa tutkijat kyseenalaistavat kaikki kolme ristiretkeä todeten jokaisen niistä olevan historiallisesti heíkolla pohjalla. Juuri tämä oli se kylmä kylpy, jonka suomalaistutkijat saivat niskaansa Thomas Lindkvistin ajatuksista, ja perikansalliseen tapaan pelastautumismenetelmä on tietenkin tiedeyhteisön kuoreensa sulkeutuminen. Pahintahan tässä on, että nämä uudet ruotsalaisajatukset tuntuvat leviävän yliopistoista toiseen eri maissa, joten tämä kotikutoinen tulkintamme on entistä enemmän jäämässä eristyksiin ja erkaantumassa kansainvälisestä tutkimuksesta.

Hiljainen ruotsalaistuminen

Tähän työhön on ryhdyttykin jo Ruotsin puolella. On kuitenkin olemassa se suuri kysymys, että jos kerran Suomi kuitenkin ajan saatossa joutui Ruotsin alamaisuuteen, niin miten se sitten tapahtui ellei kerran ristiretkien kautta? Kyse on ilmeisesti ollut hyvin pitkällisestä prosessista, jonka juuret saattavat olla jo tuolla 900-luvun tietämillä, mutta viimeistään 1000-luvun puolella. Tällöin on maamme länsirannikko omannut monenkirjavaa siirtolaisasutusta, joka on asettunut jonkin jokisuun varrelle. Alkujaan se vanhin svealaisyhteisö on kasvanut Turun ympäristöön, kunnes ovat 1300- tai 1400 –luvuilla alkaneet yhdistymään yhdeksi kulttuurikokonaisuudeksi, niin Satakunnan kuin Pohjanmaankin alueille. Varmasti kirkollinen imu on nivouttanut yhteen myös suomalaisten omia muinaispitäjiä, ja näin asteittain, hivuttaen, satojen vuosien ajan, on Suomen alue alkanut ruotsalaistumaan. Meillä päin tähän tulkintaan ei ole koskettu vielä pitkällä tikullakaan, sillä näkemys on liian radikaali kotimaiselle historiankirjoitukselle

Jukkis
ps. kirjoitus on muokattu lyhennelmä kirjasta Vaiettu Muinaisuus.

Tiesittekö että olen yksiä harvoja joka on kokonaan lukenut MH17 –raportin? Nyt kun ilmatilassa on ollut juttua myös taannoisesta JIT –ryhmän lehdistötilaisuudesta, ajattelin sanoa aiheesta muutaman sanasen noin yleistasolla.

Se mikä tutkimuksessa on ollut koko ajan vallitsevana linjana – jo ennen tutkimusten alkuakaan – on ollut leimallisinta todistaa MH17 pudotetuksi nimenomaan BUK-ohjuksella. Ei millään muulla aseella eikä muilla keinoin. Tämä väite kietoutuu sitten suurempaan kuvaan että asialla ovat olleet itä-ukrainan separatistit ja sitä kautta voidaan rakentaa yhteys Venäjän valtioon. Muita tutkintalinjoja ei käytännössä ole ollutkaan.


Tähän on syynä että lähes välittömästi koneen putoamisen jälkeen Yhdysvaltain ulkoministeri John Kerry ilmoitti koneen pudotetun BUK-ohjuksella joka tuli selväksi amerikkalaisten oman satelliittikuvan perusteella. Tästä eteenpäin onkin kulutettu miljoonia ja taas miljoonia puheenvuoroja ja spekulointeja BUK-ohjuksen puolesta ja vastaan. Varsinaista satelliittikuvaa ei ole kukaan nähnyt ja on myös todennäköistä, että Kerry puhui puppua. Kerrylle kiinnijäänti ei olisi yksinomaan ammatillinen nolaus, vaan koko Obaman hallinto on sitonut kätensä tähän valheeseen, joten tämä on myös kapeuttanut hollantilaisen tutkimusryhmän toimintavapauksia.

Toinen rajoittava tekijä liittyy tekijään. Mikäli koneen olisi pudottanutkin Ukrainan ts. Kiovan hallinto, se olisi käsittämätön nöyryytys länsimaille. Nehän ovat tämän hallinnon nostaneet valtaan, tukeneet sitä, sen varjolla rikkoneet välinsä venäläisiin ja tämän vuoksi tälläistä skenaariota ei ole otettu esiin edes leikillään. Sen sijaan jos asialla olisivat olleet separatistit, se olisi länsimaille suoranainen riemuvoitto. Ikävä kyllä separatisteilla ei tiedetä BUK-ohjusta olleen, asia joka on varmistunut aasteittain, joten myös teoriaa on sitä mukaa tarkistettu, ja JIT-ryhmä lähtee liikkeelle venäläisestä `aavelavetista´ .

Hollantilainen tutkimusraportti rakentaa BUK-teoriaa kahdella keskeisellä todisteella.

Toinen on kaksi sirpaletta jotka ovat muodoltaan rusetinmuotoisia, joka on tyypillistä BUK-ohjukselle. Nämä kaksi sirpaletta ovat kaksi näytettä 70 sirpaleesta, ja raportti ei näytä loppujen 68 sirpaleen muotoa. Ilmeisesti ne ovat vääränmuotoisia ja 2 / 70 –suhdeluku vaikuttaa enemmän sattumaprosentilta kuin keskeiseltä todisteelta.

Toinen todiste on sitten putoamispaikalta löytynyt BUK-ohjuksen kappale. No nythän on tietenkin niin, että jos ja kun kone pudotettiin BUK-ohjuksella, palasen pitäisi tietenkin olla räjähdys- eikä putoamispaikalla, ja näiden kahden välillä on matkaa likemmäs 8 kilometriä. On ilmiselvää että räjähdyksestä ei pitäisi putoamispaikalla olla minkäänlaisia todisteita, ja tämä todiste on luonteeltaan hämärä, ellei suoranainen lavastus.


On tietenkin myös metallurginen väittämä että konevaurioista on löydetty metallipaloja jotka ovat vastaavia BUK-ohjuksen kanssa. On kuitenkin sanottava että pelkät metallilajit (teräs, alumiini etc) eivät mitään kerro, koska kaikissa ammuksissa sekä räjähteissä on aina samoja sotametalleja. Sen sijaan kaikissa ammuksissa, ohjuksissa ja kranaateissa on niin yksilöllinen koostumus, että ne voidaan jäljittää jopa tietyn tehtaan tietylle tuotantolinjalle. Näin syvälle ei raportti mennyt – ilmeisesti vastaus oli kaikkea muuta kuin tyydyttävä.

JIT-tutkimusryhmä vetää todisteensa sitten jo todella ala-arvoisesti rakentaen päättelyketjunsa kokonaan Bellingat –ryhmän keräämiin todisteisiin. Näistä kuvista ja ääninauhoista mitä Bellingat on levittänyt, on ollut paljon juttua ja ne on yksitellen kyetty todistamaan manipuloiduiksi ja väärennöksiksi. Ilmeisemmin ne ovat alkunperin Kiovan turvallisuuspalvelun tekemiä, jotka Bellingatin päärahoittaja suursijoittaja George Soros on järjestänyt julkiseen levitykseen.

Puuttumatta kovin yksityiskohtaisesti näiden kuvien ja nauhoitteiden aitouteen on kiinnitettävä huomiota ite pääteemaan.


Bellingat on käytännössä sama kuin harrastajaetsivä Eliot Higgins, alkujaan työtön lontoolainen ja kun tälläisen kaverin JIT –ryhmä valitsee päätutkjakseen ammattitutkijoiden sijaan, pitäen IATAn omat tutkijat visusti ulkopuolella, ollaan jo farssin puolella.

Kokonaisuutena tähän astinen tutkimustyö todisteineen, tutkimuskokoonpanoineen ja salassapidettävine materiaaleineen ei ole ollut millään muotoa vakavatiotettavaa. Se on ollut pikemmin auttamattoman lapsellista, suoranaisen naurettavaa, ja jälki on laadultaaan kuin vilunkia harrastavan murrosikäisen. Aikuisen ihmisen ei voi kuvitella ottavan moisia esityksiä edes tosissaan.

Tähän samaan nippuun menee varmasti myös Suomen ohjuskoe BUK-ohjuksen kanssa. Ilmeisesti kokeen antamat tulokset eivät olleet mieleen hollantilaiselle tutkijaryhmälle mitä tulee MH17 –vaurioiden kanssa, joten koetuloksia ei voitu kelpuuttaa, koska ne eivät ole ”oikeanlaisia”.

Toinen tutkimuslinja olisi pitänyt olla alusta saakka, ja siinä Kiovan hallinto olisi ollut suurennuslasin alla. Mehän muistamme että kun kone putosi, Kiova määräsi hyökkäyksen putoamispaikalle saadakseen putoamispaikan itselleen. Kun tämä epäonnistui, Kiova moukaroi putoamispaikkaa tykistöllä saadakseen todisteet tuhottua. Tykistötulen vuoksi tutkijat eivät päässeet päiviin paikallekaan, ja ironisesti länsimedia käänsi asian niin, että separatistit eivät päästä tutkijoita alueelle.

Samaten Kiovan turvallisuuspalvelu on tehtaillut lukuisia kuva- ja ääniväärennöksiä tehdäkseen separatisteista syyllisiä, mutta myös johdattakseen epäilyt itsestään muualle. Mitään tutkatietoja ei ole annettu, ja lennonjohdon data on pimitetty itselle. Ainoa ele jonka Kiovan hallinto on tehnyt turmatutkimuksen eteen on ollut asettaa tutkijaryhmään oma edustaja jonka tehtävä on varmistaa, ettei turmatutkinnassa nouse esiin mitään Ukrainaa raskauttavaa. Itse asiassa Ukraina vaati ja sai jopa syytesuojan ja oikeuden olla vastaamatta mihinkään itselleen kielteiseen. Erikoista käytöstä mikäli heillä ei tosiaan ole mitään tekemistä asian kanssa.

Toistaiseksi totuuden aavistaa hollantilainen kadunmies. Hänellä oli syynsä äänestää Ukrainan kanssa solmittavaa assosiaatiosopimusta vastaan. En minäkään tekisi kauppasopimusta valtion kanssa, joka on juuri murhannut kolmesataa kansalaistani.

Harvemmin kotimaisessa historiankirjoituksessa Talvisodan syitä etsitään muusta kuin Neuvostoliiton aggressiosta ja imperialistisesta laajentumishalusta. Talvisodan syttymissyynä on pidetty Molotov-Ribbentrop –sopimusta, jota on tulkittu kuin kaksi despoottia siinä jakelisi pikkuvaltioita ihan vaan huvikseen. Harvemmin – itse asiassa ei koskaan – ole mietitty, miksi Neuvostoliitto valitsi kohteikseen nimenomaisesti Viron ja Suomen.
Jos Talvisotaan johtavia aluevaateita katsoo Neuvostoliiton näkökulmasta, siitä  värittyy kokonaan toisenlainen kuva kuin yksinomaan Stalinin pikimusta pahuus, ja laajentumishalu.

Ensinnäkin on syytä korostaa että Molotov-Ribbentrop –sopimus oli pakkosopimus, koska sekä Saksa että Neuvostoliitto pelkäsivät toisiaan ja kumpikin osapuoli halusi voittaa aikaa armeijoidensa luomiseksi. Eikä tämä pelko sitten aiheettomaksi osoittautunutkaan.

Tähän väliin huomautus että tällä kirjoituksella on provoava nimi ja se on tavanomaista pidempi. Kotimainen sotahistoriallinen tutkimus on omasta mielestäni liian sammakkoperspektiivistä, kansallisromanttista, osittain itse sodan että myöhemmän NL:n traumatisoivaa ja pyrkii selittämään asiat vain itselle parhain päin. Se mitä tässä nyt pian luette, on vallankumoukselliista, aintulaatuista ja - totta.

Leningradin turvallisuus

Keskeinen kysymys Neuvostoliitolle oli tietenkin Leningradin turvallisuus. Hyökkäys Leningradiin on jo karttaa katsomalla mahdollinen yksinomaan pihtiliikkeellä, joka on Nevaa vastaan käytetty metodi aina keskiajan ritarikunnista alkaen. Neuvostoliiton sodanjohto laski että saksalaiset tulevat luonnollisesti lyhintä reittiä, joka on sekä Suomenlahden etelä- että pohjoispuolta. Tätä puolsi paitsi hyökkäysuran lyhyys, myös sen huoltaminen meritse.


Stavka arveli että saksalaiset tulevat nousemaan maihin Suomen etelärannikolla ja etenemään rantaviivaa pitkin kannasta myöten Leningradin porteille. Oli ilmiselvää että Suomen oma armeija tulisi olemaan liian heikko pysäyttämään saksalaiset, eikä poliittista tahtoakaan siihen välttämättä löytyisi. Virosta olisi vielä vähemmän saksalaisia pysäyttämään, ja maan kokoluokan huomioiden, se oli lähinnä sotilaallinen tyhjiö. Länsikannas näytti yhä enemmän pahaenteisesti hyökkäyskiilalta jonka terä oli kohti Leningradia.

 Neuvostoliiton aluevaatimukset 1939 tähtäsivät tietenkin länsikannaksen saattamiseksi omiin käsiin. Kaksinkertaisena varmistuksena Hankoniemi jonne ryhmitetty divisioona että laivasto-osasto olisi saattanut estää pohjoisemman saksalaispihdin syntymisen., koska se olisi estänyt saksalaisten maihinnousun.

Oliko tälläistä suunnitelmaa olemassa jo 1938 Saksan sodanjohdossa ja jonka neuvostovakoojien sormet olivat saaneet käsiinsä? Vai nojasiko se puhtaaseen päättelyyn pihtiliikkeen välttämättömyydestä ja siitä että Leningrad on väistämätön kohde liikennesolmujensa, teollisuutensa että satamansa vuoksi.


Mannerheim-linja strategisena virheenä.


Paasikivi ei voinut suostua – eikä hänellä siihen valtuuksia ollutkaan – kannaksen luovutukseen. Syyt olivat sisäpoliittiset. Mitä ne olivat? Nämä pakottavat sisäpoliittiset syyt voidaan tiivistää sanoihin Mannerheim-linja.Linnoitusketju jota alettiin talkoin ja innokkaasti varustamaan kesällä  1939 ja sen luovuttaminen valmiina oli käytännössä mahdotonta, koska se olisi jäänyt alueluovutusten väärälle puolen. Tämän vuoksi Paasikivi ei voinut neuvotella kuin pienestä rajatarkistuksesta linjan edessä Stalinin suureksi ärtymykseksi. Mannerheim-linja oli kuitenkin ollut liian kallis, liian jykevä ja omasi liian suuren psykologisen merkityksen suomalaisten keskuudessa, jotta sen olisi voinut luovuttaa. Vaikka Mannerheim-linja näyttikin Talvisodassa kyntensä, se oli samalla myös keskeisimpiä sotaan johtaneita syitä.

Mannerheim-linja. Linnoitusketju joka rakennettiin jäykän sotilashengen mukaisesti liian lähelle rajaa ja joka sen vuoksi johti alueneuvotteluiden kariutumiseen - ja sotaan. Mikäli Mannerheim-linja olisi rakennettu suurinpiirtein VKT-linjan mukaisesti olisi aluevaateisiin voitu suostua puolustuskyvyn silti pysyessä yhtä vahvana. Näin pienestä virheestä on joskus sodan ja rauhan kysymys kiinni.

Näin jälkikäteen ajateltuna olisi Mannerheim-linja pitänyt rakentaa pohjoisemmas, jonnekin Viipuri-Vuosalmi –linjalle jolloin se olisi muodostanut yhtä lailla sotilaallisen esteen mutta jättänyt myös Paasikivelle liikkumatilaa Moskovassa. Sotilaallisesti se olisi ollut myös parempi paikka, koska se olisi venyttänyt venäläisten huoltoyhteyksiä. Parhaassa tapauksessa – Suomi olisi voinut vapaaehtoisesti luopua isosta osasta länsikannasta, ja olisi ollut mahdollisuus siihen, että koko Talvisotaa ei olisi ikinä käyty. Ja kun ei olisi käyty Talvisotaa, ei olisi välttämättä käyty jatkosotaakaan ja niin edelleen. Tätä tulkintaa ei tiettävästi Suomessa ole koskaan sallittu koska se edellyttää johtopäätöksen, että Talvisota syttyi myös suomalaisten itsensä asenteesta, joka ei jättänyt Neuvostoliitolle liikkumatilaa Leningradin kysymyksessä.

Linnoitusketjut ovat kinkkinen asia ymmärtää. On kirjoitettu hyllymetreittäin kirjoja kuinka legendaarinen Maginot-linja muodosti pahimman esteen – ranskalaisille itselleen. Sen pelkkä olemassaolo halvaannutti Ranskan koko strategian ja aiheutti sille epäsuorasti erään historiansa pahimman murskatappion kesällä 1940. Linnoitukset ja linnoitusketjut eivät siis ole yhdentekevä asia.

Kuitenkin. Maginot-linja rakennettiin oikeaoppisesti eikä sen tarkoituksessa saati sijainnissa löydä yhtään virhettä jos asiaa katsoo sen rakentamisajankohtana. Silti nyt tiedämme sen ylettömäksi hukkahankkeeksi, ja jotakin kertoo myös sotilasjohdostamme, että se alkoi jäljitellä tätä linnoitusta niin sijaintinsa kuin tarkoitusperänsä puolesta.

Yhtä lailla Mannerheim-linja noudattaa päältä katsoen järkevää monumenttia. Sen sotilaallinenkin taso nähtiin Talvisodassa jossa se muodosti selkärangan koko puolustukselle. Silti sen betonisissa perustoissa on se virhe, että se itsessään sytytti koko sodan. Sillä se salpasi suomalaisilta diplomaattisen liikkumatilan. Kun Suomen kaltainen pikkumaa sotii suurvaltaa vastaan on sanomattakin selvää että sen tärkein taistelu käydään neuvottelupöydässä rauhan aikaansaamiseksi. Mannerheim-linja omalta osaltaan piti tarkan vaarin, että rauhanneuvotteluja ei voitu käydä  ennaltaehkäisevässä mielessä.

 
Venäläinen T-34 palaa kesällä 1941. Kukaan ei voine kiistää etteikö aluevaateet ja miehitykset Suomea. Puolaa ja Baltiaa kohtaan olisi osaltaan ollut pelastamassa Neuvostoliittoa.

Todetaan yhteenvetona että näennäisesti Suomen puolustusajattelussa ei ollut vikaa, mutta kokonaisuudessaan se itse lietsoi omaa sotansa eli laajemmassa mitassa pakotti Neuvostoliiton hyökkäämään. Rajalinnoitusta katsottiin omana aikanaan rakentamis- ja sijoitusvaiheessa vain jäykän sotilaallisesti eikä kokonaisvaltaisemmin sotilaallis-poliittisesti.

Joko paikallistitte sen virheen joka kaikissa linnoitus- ja bunkkeriketjuissa on? ne ovat jykeviä monumentteja joiden kivisistä seinistä puuttuu yksi keskeinen elementti - joustavuus. Se jousto jota tarvitaan jo plekän sotilaallisen liikkumatilan saamiseksi, mutta ennenkaikkea jousto joka puuttuu diplomatiasta, tummien pilvien karkottamiselta jo alkuvaiheessaan.

Ikinä emme saa tietää mitä Suomelle olisi tapahtunut jos se olisi luopunut kannaksesta syksyllä 1939. Olisiko Neuvostoliitto hyökännyt yhtä kaikki, vai olisiko Suomi kyennyt pysymään sodan ulkopuolella. Ehkä Stalin oli vilpitön, Suomi olisi voinut jäädä sodan ulkopuolelle alueluovutuksilla ja olematta liian hyvää pataa Hitlerin kanssa? Varmaa on vain että  Neuvostoliitolle Leningradin turvallisuus ja sen ympärille luotava puskurivyöhyke ei ollut vitsi, vaan kuolemanvakava asia. Sen asian määritti sotilaalliset realiteetit. Kun Suomi ei sittemmin suostunut alueluovutuksiin kannaksella, suomalaiset tuomitsivat itsensä Talvisotaan. Väistämättä ja armotta. Talvisodan syttymissyy on ihan yhtä lailla suomalaisten omassa joustamattomuudessa ja ennen kaikkea näköalattomuudessa ymmärtää sodanuhkaa. Kysyä sopii, miksi suomalaiset eivät joustaneet?


Oliko Neuvostoliitto väärässä?

Neuvostoliitto näki, tai pikemmin aavisti, saksalaishyökkäyksen ennalta, jo vuonna 1939, ellei peräti jo vuoden 1938 puolella? Se osoitti suorastaan pelottavaa kaukonäköisyyttä arvatessaan painopisteet ja sen myötä käytettävät  hyökkäysurat. ja toden totta – pihtiliike Leningradiin sieltä sitten tulikin kesällä 1941. Ainoa missä Neuvostoliitto erehtyi oli se, että pihtiliike olikin laajempi kuin he ennalta osasivat odottaa, tai pikemmin kaksiosainen. Sehän iski aina Syvärille ja Ilmajärvelle, ja varsinaista Leningradia vastaan syntyi pienempi pihtiliike, jonka eteläinen kärki saavutti Leningradin portit syyskuussa 1941. On melko varmaa että jos ja kun Neuvostoliitto olisi jättänyt Baltian miehittämättä, saksalaiset olisivat olleet kaupunginporteilla jo elokuun puolella. Aikana jolloin kaupungin linnoitustyöt olisivat olleet armottoman keskeneräiset ja koko kaupunki olisi pudonnut saksalaisten käsiin kuin kypsä hedelmä.

 
Saksalaiset valtaamassa Viroa. Ellei Neuvostoliitto olisi Viroa vallannut, se olisi menettänyt Leningradin ja sen myötä myös Moskovan ja hävinnyt koko sodan. Viron miehitys oli neuvostolaisesta näkökulmasta harvinaisen järkevää, ja käytännössä kuka tahansa olisi päätynyt samaan johtopäätökseen kuin Stalin.

Mitä seuraamuksia Neuvostoliitolle olisi Leningradin menettämisestä ollut?

a) Itämeren punalaivasto olisi menetetty kokonaisuudessaan. Parhaassa tapauksessa koko laivasto olisi jäänyt  saksalaisten sotasaaliiksi.

b) Tilanne Petroskoin suunnassa olisi automaattisesti ratkennut hyökkääjien eduksi.

c) Muurmannin rata olisi osittain muuttunut hyödyttömäksi joka olisi ollut kohtalokasta ajatellen amerikkalaisen sotilasavun merkitystä.

d) Leningradin rintaman luhistuminen olisi mahdollistanut saksalaisdivisioonien vapautumisen Moskovan rintamalle.

Erityisesti kohta D on keskeinen. Sotatieteilijöiden mukaan Moskovan taistelua ei ratkaissut vastarinnan lujuus, pakkanen saati huoltokysymykset vaan saksalaisten kokema mieshukka. Yhtäkään lisädivisioonaa ei saatu joulukuun aikana ja Guderianin panssariarmeija lähti seikkailemaan Ukrainaan josta se ei ehtinyt ajoissa takaisin. Moskova pelastui saksalaisvoiman heiketessä. Vaan missä olivat lisävoimat? Ne olivat tietenkin kiinni Leningradin rintamalla.

On erikseen mainittava että rationaalisten sotaoppien mukaan Leningrad olisi kannattanut vallata vaikka miten isoin miestappioin, koska sen valtaaminen oli samalla voiton avain. Sen tiedostaminen kuului sotaoppeihin. Neuvostoliitto ymmärsi tämän jo vuosia aiemmin, mutta edes Neuvostoliiton sodanjohti Stavka ei ottanut keskeistä tekijää huomioon. Sitä että sodan tahtipuikossa heilui Hitler, jota ohjasi villi mielikuvitus ja salaperäinen intuitio, ja joka oli kaikkea muuta kuin rationaalinen ja ennalta-arvattava. Hitlerin määräyksestä kaupunki saikin kokea valtauksen sijasta piirityksen sillä tarkoitus oli vain nälkiinnyttää kaupunki ja sen jälkeen tuhota se soraläjäksi.  

Leningrad pelastui myös Viron miehityksen avulla. Saksalaisten pihti ei voinut käynnistyä ennen kuin puna-armeijan 8. armeija Virossa lakkasi olemasta sille sivustauhka. Myöhemmin sen perääntyminen kohti Narvaa vaati sekin lisätoimia. Tämän vuoksi hyökkäys Leningradiin pysähtyi lähes koko elokuun ajaksi ja vaikka sinne päin rynnistettiin pienemmin voimin, sen voimat eivät riittäneet itse kaupungin valtaamiseen. Kun pääjoukko ehti paikalle, kaupunki oli jo linnoitettu ja sitten tuli vielä Hitlerin kieltokin. Niinpä nämä joukot joita olisi kipeästi kaivattu Moskovan edustalla, olivat Leningradin rintamalla tyhjänpanttina aina vuoteen 1944 asti. Kaiken tämän tiedostaminen auttaa myös ymmärtämään Neuvostoliiton aluevaateita. Mikäli näitä aluevaateita ei olisi otettu – tarvittaessa väkisin – Saksan hyökkäys olisi ollut ylivoimainen. Voi asian ajatella niinkin että jos Baltia olisi jäänyt valtaamatta, olisi Leningrad kukistunut. Leningradin myötä olisi kukistunut Moskova ja sitten olisi kukistunut koko Neuvostoliitto. Tästä saatatte ymmärtää Viron merkityksen Neuvostoliitolle. Samaten Stalinin kyyditykset keväällä 1941 eivät olleet pelkkää pahuutta, vaan sekin oli realiteettien sanelema asia mahdollisen saksalaismyönteisen viidennenkolonnan lyömiseksi.

Historiantulkinta lähinnä valkopesevää?

Kotimainen Talvisota-tutkimus haluaa nähdä Talvisodan syttymisen ns. tähtiin kirjoitettuna totuutena, jota ei olisi voinut välttää, eikä siitä sen vuoksi kannata edes keskustella. Välttämättä asia ei ole näin. On selvää että vuoden 1941 tapahtumia peilaten, Neuvostoliiton intressit olivat reaalipoliittisia ja sotilaskysymysten välttämättömyyksiä. On hyvin mahdollista että Stalin olisi tyytynyt neuvotteluissa esitettyihin vaateisiin, ja jättänyt sen jälkeen suomalaiset kokonaan rauhaan. Virolaisilla ei ollut tätä liikkumatilaa koska heidän maansa nyt sattui sijaitsemaan keskellä hyökkäysuraa. Meillähän on nämä asiat tulkittu yksinomaan ja vain Stalinin pohjattomassa valloitushalussa ja aggressiossa – tulkinta joka tekee lisäkysymykset tarpeettomiksi. Juuri sopivan mustavalkoinen näkemys suomalaiseen makuun.

Suomalaiset eivät tätä koskaan tajunneet, eivätkä edes halunneet tajuta. Eivät oikein ymmärrä vieläkään. Eivät he halunneet silloin kuullakaan suurvaltapoliittisista realiteeteista, eivätkä suostuneet käytännössä mihinkään. Toisin sanoen harrastivat umpikujapolitiikkaa alueluovutusten kanssa joka pakotti neuvostoliiton ottamaan sen väkisin ( ja kun ensimmäinen laukaus oli ammuttu, ei enää puhuttu pelkästä maakunnasta vaan koko Suomesta). Toisaalta alueluovutuksiin suostuminen olisi jättänyt option myös rauhantielle, eli diplomaattista liikkumatilaa, seikka jonka tiettävästi vain Mannerheim yksin kykeni ymmärtämään osatessaan ajatella asiaa venäläisten näkökulmasta. On hyvin mahdollista että pienen pieni maakunnan luovuttaminen Neuvostoliitolle ja Suomi olisi kokonaan voinut pysyä toisen maailmansodan ulkopuolella.

Jukkis