Pääkirjoitukset

Sarjassamme mielenkiintoisia aikamme henkilöitä, on syytä itseoikeutetusti kohdistaa kohutoimittaja Jessikka Aroon. Otsikossa kutsun häntä huijaritoimittajaksi, syistä jotka perustelen.

Todetaan heti alkuun että lempisarjani Langalla (The Wire) käsittelee viimeisessä osassaan huijaritoimittajan syntyä. Siinä kunnianhimoinen ja ketku Baltimore Sunin toimittaja alkaa jahtaamaan olematonta sarjamurhaajaa, ja lopussa palkitaan sitten Pulitzer –palkinnolla onnellinen päätoimittaja vierellään. Toimitussihteeri alkaa haistamaan palaneen käryä näissä lehtijutuissa, ja kantelee niistä päätoimittajalle, joka on ilmeisen haluton puuttumaan asiaan.

Tarina pohjaa tietenkin muutamaan tosipohjaiseen huijaritoimittajaan. Mainita voi CBS-kanavan tähtiuutisankkuri Dan Ratherin, joka ei juurikaan viitsinyt nähdä vaivaa juttujensa todenperän varmistamiseen. New York Timesille jättivahingot aiheuttanut Jayson Blair, joka sumeilematta väärensi uutisia, kopioi ne suoraan Internetistä ja lopulta sepitti tarinat päästään. Varsinainen sarjahuijari oli sitten USA Todayn kuuluisin reportteri Jack Kelley, joka tuntui maagisesti olevan aina siellä missä tapahtui. Kelley sepitti satoja loistavia tarinoita, ja kuuluisimman mukaan hän eksyi jopa jerusalemilaiseen pizzeriaan keskelle pommi-iskua. Hurjassa tarinassaan Kelley jopa muisti mainita kadulla vierivät kolme irtopäätä. Oli siinä ja siinä että Jack Kelley ei voittanut arvostettua Pulitzeria vaikka oli jo finaaliehdokas.


Kotimaista kavalkadia edustaa YLEn toimittaja Jessikka Aro, joka urhoollisesti aloitti venäjätrollien etsimisen. mainitaan nyt tähän alkuun kuitenkin että oikeassa elämässä ei mitään venäjätrolleja ole olemassakaan, eikä niitä ole jäänyt yhtäkään haaviin vakavammissa tutkimuksissa, kuten ainakin Puolustusvoimien vastaavissa. Mitään trollitehdastakaan ei Pietarissa ole ollut vuosiin ja maineensa trollaajana saavuttanut PR-firma on lopettanut toimintansa aikaa sitten. Nämä eivät tietenkään Jessikkaa millään muotoa masentaneet kun hän aloitti omat trollijahtinsa. Sai hän sentään lueteltua muutaman yksityisajattelijan jotka nato-myönteisyyden sijasta suosivat ns. paasikiviläistä ajattelua, ja loppu oli epämääräisiä vihjauksia ja tarkistamattomia väittämiä. Tutkimuksellisesti se oli ala-arvoinen tekele.

Luonnollisesti noin huono ja provokatoorinen työ herätti ansaittua kiukkua ja kaiken negatiivisen palautteen Jessikka urhoollisesti pisti maksettujen venäjätrollien piikkiin, jotka suomessa hamuavat salaista valtaa eivätkä soisi tekojaan paljastettavan. Tästä hän käy nykyisin luennoimassa naapurimaissamme jotka hämmästyneenä kuuntelevat tätä suomalaista myyräntyötä. Luottaen siihen että norjalaiset kuulijakunnat eivät millään voi tarkistaa näiden väitteiden todenperää. Ironisesti Jessikkan tutkimus herätti myös hilpeyttä ja facebookissa aloitti tämän vuoksi mediakriittinen Venäjäntrollit –sivusto jonka Jessikka niin ikään niputti kremlin kellokkaiksi.

Huijaritoimittajille ei yleensä riitä ansioksi että he sepittelevät tarinoita vilkkaasta mielikuvituksestaan. Yleensä he osaavat jotenkin vaistomaisesti luoda ne puitteet, joista kustantajat ja päätoimittajat pitävät koska ne luovat mainetta kuin levikkiäkin. Lopulta näistä huijareista yleensä tulee tähtitoimittajia ja koko toimituskunta ja levikkikäyrät alkavat olla riippuvaisia näistä satusedistä. Yleensä he vieläpä osaavat haistaa poliittiset tuulet, joten tosiasioiden paljastuminen olisi kiusallista myös ympäröivälle poliittiselle uskottavuudelle. Varsin nato-henkinen ex-pääministerimme varmasti ymmärsi trollit osana natotuskampanjaa. Ja kun tuulia haistelemalla opitaan miellyttämään ympäröivää ilmapiiriä, lukijoiden toiveita ja poliittista tahtotilaa, on seuraava vaihe tähtitoimittajan palkitseminen. Niin on ollut Jessikallakin jossa palkintoja on kopattu ja kansainvälistä luentosarjaa pukkaa. Siitä huolimatta hänen kuin muidenkin kohdalla on syytä muistaa, että hän on silti pelkkä satutäti joka on luonut uransa vain villillä mielikuvituksella. Jessikka on toki suojatumpi kuin amerikkalaiset kollegansa sillä hän tekee selvästi poliittista palturia ja on saanut kaikki päätoimittajatkin taakseen.

Huijarin paljastaminen ei koskaan ole helppoa. Samassa paljastuksessa kun ryvettyisi myös kaikki Jessikan taustatoimittajat, esimiehet ja itse asiassa koko mediatalo. Sen taustalla oleva poliittinen eliitti kokisi nöyryytyksen ja jopa koko maan maine ulkomailla kärsisi. Kun valhe etenee liian pitkälle, liian moni on siitä riippuvainen – tätä mainio Wire –sarjakin alleviivasi. Kaiken tämän päälle taannoinen kansalaiskeskustelukin trolleista nojaa vain mielikuvitukseen ja puolen kansasta pitäisi myöntää uskoneensa mielikuvitusolentoja. Sellainen on valheen mahti.

Jukkis

Maahanmuuttokriittinen liikehdintä on ollut vallitseva yhteiskunnallinen agenda viimeisen vuosikymmenen. Ihan vaan ajankuluksi haluan hahmottaa sen historiallisia kehityskaaria ottamatta sen kummemmin kantaa arvopohjaisesti.

Maahanmuuttokriittisyys oli käytännössä tuntematon ilmiö vielä 90-luvulla. Sanon tämän sen uhallakin että silloin maamme koki ensimmäisen kerran somaliaallon, ja vaikka se herättikin kansalaisissa niin pelkoa kuin närääkin, varsinaiseen rasismiin oli vielä pitkä matka. Eikä kukaan halunnut rasisti ollakaan, sillä toisen maailmansodan perintönä sanalla oli harvinaisen huono kaiku, ja sellaiset puheet tuomittiin jyrkästi. Jos jotakin rasistista aspektia oli, ne kierrettiin lähinnä huumorin kautta. Huumorihan on ollut aina se, joka naurattaa kontrastin kautta, eli rikkoo tabuja ja kiellettyjä puheenaiheita.

Rasismin sarastus alkoi vasta 2000-luvun puolella kun Suomen Sisu ja nousevassa kaaressa oleva Perusuomalaisten puolue löysivät toisensa. Suomen Sisu oli perustettu jo 1998 ja sen kannatus ja julkisuuskuva olivat olleet vuosien ajan armottoman marginaalissa, eikä mikään näyttänyt että Perusuomalaisetkaan olisi muuta kuin ohimenevä protestipuolue. Timo Soini kuitenkin haistoi vielä tässä vaiheessa äärinationalistisen liikkeen potentiaalin, ja nämä kaksi tahoa löivät kättä päälle. Tätä voi sanoa kotimaisen rasismin syntyhetkeksi.


Maahanmuuttokritiikki henkilöityi nopeasti Jussi Halla-ahon ympärille. Miestä ja hänen kirjoituksiaan tuskin tarvitsee esitellä sen kummemmin. Häneen reagoitiin jälkikäteen ajatellen jopa ylimitoitetusti, mutta se kuvastanee enemmän ajanhenkeä joka ei suvainnut äärioikeistoa edes yksittäisen ihmisen blogikirjoituksena. Halla-Aho sai tästä mittavan kansansuosion ja meni heittämällä politiikassa läpi sen kaikilla tasoilla. Kansa alkoi jakaantua tässä kysymyksessä.

On kuitenkin muistettava että kyse ei ollut rasismista saati maahanmuuttokritiikistä sinänsä, vaan sen protestiluonteesta eliittiä kohtaan. Rasismi oli vain työkalu jolla nakertaa vallitsevan eliitin arvovaltaa. Yleisnasennehan oli maahanmuuttomyönteinen `tervetulleeksi toivottaminen´ jota lietsoivat erityisesti Vihreät. Muistetaan että Vihreät koostuivat nuorista koulutetuista naisista jotka olivat valtaamassa yhteiskunnan parhaita ammatteja perinteisten duunarimiesten suureksi kiukuksi, jotka muutenkin olivat jäämässsä sivuun yhteiskunnan rattailta. Maahanmuuttokielteiset puheet olivat se väline jolla tätä protestia suoritettiin, mutta on syytä korostaa että rasismi ei tässä vaiheessa ollut vielä aitoa rasismia siinä diskurssissa kuin sen voisi suorimmin ymmärtää.


Perussuomalaisten rasistisiivellä oli erittäin tärkeä ja keskeinen rooli varsinaisen rasismin synnyssä. Sen muodostivat ne Suomen Sisun edustajat jotka pääsivät eduskuntaan ja kunnallisvaltuustoihin yleisen persukiidon myötä. Saadessaan parlamentaarista tukea alkoi myllytys todenteolla, ja maahanmuuttopuheita suitsineet elitistit joutuivat myöntämään tappionsa. Maahanmuuttokritiikistä tuli yleinen puheenaihe, ja sanomattakin selvää että retoriikka on luonnollisesti koventunut kaikkien näiden vuosien myötä. Se on asteittain muuttunut protestista rasismiksi, ja siitä puhdashenkiseksi vihapuheeksi. On kuitenkin perusteltua sanoa että nimenomaisesti Perusuomalaiset toivat rasismin suomeen, ja ilman tätä puoluetta, vihapuheet olisivat edelleen marginaalissa suuren enemmistön paheksuttavissa.

Jytky sitten repäisi 2011 ja Soini oli haistanut oikein. Vaikka ei tiedetä missä määrin kansalaisten turbulenssi vei äänestyskopissa seuraamaan sormella perusuomalaisten ehdokasnumeroita, voi arvella että ainakin joka kolmannelle äänestäjälle motiivit liikkuivat jo maahanmuuttokritiikissä. Kakkosjytky vuonna 2015 maahanmuuttokritiikki oli jo määräävin tekijä puoluekannatuksessa. Sanomattakin selvää että tällä välillä perusuomalaiset pistivät puheissa turboa päälle ja käytännössä rasismipuhe lävisti koko yhteiskunnan. Suomalaisten vaikutuskanava on internet ja tämä aate levisi käytännössä jokaiseen blogialustaan, facebookiin ja tietenkin kaikille kuviteltavissa oleville keskustelupalstoille. Siitä tuli hallitseva puheenaihe. Jopa siinä määrin että enemmistö mielsi sen jo lahkolaiseksi melskaamiseksi jolta itsekukin olisi halunnut sulkea korvansa. Vaalityö 2015 eduskuntavaalien alla muistetaan kenties pahimpana lietsomiskautena mitä on kuunaan koettu.

Muuttuiko Suomi rasistiseksi? Ei suinkaan. Valtaosa toimi ihan vilpittömässä hengessä. He eivät olleet rasisteja vaan maahanmuuttokriittisiä ja lähinnä ihmettelivät miksi maahanmuutosta ei saa puhua, vaikka se kuitenkin on yksi yhteiskunnan osa-alue. Valtaosalta jäi kuitenkin havaitsematta että he tarttuivat maahanmuuton negatiivisimpiin puoliin, ja leimasivat, demonisoivat ja viimein vainosivat muuttajaporukkaa. Painopiste oli muuttunut elitismin kritiikistä suoraan maahanmuuttajiin tai maahanmuuttajataustaisiin. Pitäisi olla ilmiselvää että kansallisen vähemmistön vainoaminen rodullisista, uskonnollisista tai muista etnisistä syistä on kiistattomasti ja kaikilla mittareilla mitaten rotusortoa. Tavallinen duunarimies ei vain tätä koskaan tiedostanut itsessään.


Astettain rotusorroksi muuttuneen maahanmuuttokritiikin heikkous oli koko ajan, että maahanmuuttajat olivat toistuvasti mainettaan parempia. Ei syntynyt ghettoja, ei raiskauskeväitä, jihadismi-terrorismista ei ole edes viitteitä, eikä edes rikostilastoja korista mikään etninen ryhmittymä toistaan enempää. Edes sossuilusta ei päässyt liiemmin syyttämään. Periaatteessa kaikki kritiikki on Jussi Halla-ahon kynästä, ja niistä paistaa selkeä tilastoväärennös, yleistäminen, yksinkertaistaminen ja tyystin eri asioiden koplaaminen. Halla-ahokin joutui hakemaan varoittavat esimerkkinsä aina lähi-idästä asti kun kotimaisesta vähemmistöstä ei irronnut mitään raskauttavaa. Kiistatta ne ovat kirjoitettu aitoon pseudo-tieteelliseen henkeen joka saattaa vakuuttaa ne, joilta perustietämys puuttuu.

Tarinalla on kuitenkin loppunsa. Kun perusuomalaiset pääsivät hallitusvastuuseen, katsoi Soini ajan tulleen kypsäksi jättää puolueen fasistisiipi rannalle. Se tapahtui kenties hetkeä liian aikaisin, sillä heti perässä seurasi irakilaisaalto, ja välirikko äärioikeiston ja perusuomalaisten välillä oli tapahtunut tosiasia koska perussuomalaiset joutuivat taipumaan monessa kysymyksessä. Irakilaisaalto loi ensimmäistä kertaa perusuomalaisten ulkopuolisen rasistiliikkeen, joka oli luonnollisesti radikalisoitunut perinteisestä maahanmuuttokriittisestä ja oikeistopopulistisesta liikehdinnästä. Kentälle astuivat aidot kansallissosialistit, uusnatsit, jotka myös ovat ottaneet suorantoiminnan aseekseen. Monet termit SVL, MV-lehti ym ovat tätä uutta polvea, joka on ottanut selkeän pesäeron keski-ikäiseksi käyneisiin perusuomalaisiin.

Tätä kirjoittaessa hengenmenon vienyt pahoinpitely hesan rautatieaseman edessä on selkeä vedenjakajahetki. Jokin muuttui kertaheitolla suomalaisessa yhteiskunnassa ja sen suorastaan tunsi miten viisarit kääntyivät toiseen asentoon. Jonkinlainen ”Jo Riittää” –mentaliteetti käänsi julkisen ilmapiirin. Äärioikeisto ei tätä vielä ole tiedostanut mutta selvästi agenda on katoamassa. Olkoonkin että jokainen kynttilä palaa kirkkaimmin juuri ennen sammumistaan.

Yhteenvetoja:

On nähtävissä että rasismin nousu, uho ja tuho ovat kiinteässä sidoksissa perusuomalaisen puolueen tarinaan. Perusuomalaisten kannatuslaskun myötä myös maahanmuuttokriittinen puhe marginalisoituu. Toinen leimallinen piirre on ajallisuus. On näytettävissä että rasismi on selkeä lama-ajan ilmiö, ja hallituspolitiikan muutos elvyttäväksi lopettaisi hetkessä oikeistopopulistisen turbulenssin.

Kolmas ilmiö on tietenkin yksilöllinen. Kyse on koko ajan ollut nuorten vihaisten miesten –ilmiöstä jonka katkaisee aikuistuminen ja sen myötä henkinen kypsyminen. Kyse oli ja on yhden sukupolven ilmiöstä joka loi vihapuheesta itselleen indentiteetin ja tottakai kokonainen sukupolvi-ilmiö jossakin kohtaa putkahtaa uudelleen esiin.

Jukkis

Mikään ei ole kiinnostavampaa kun tutustua ihmisiin politiikan ja johtajuuden takana. Tällä kertaa otamme suurennuslasin alle EK:n johtajan Jyri Häkämiehen.

Sanomattakin oli selvää että Jyri Häkämiehestä tulee joku. Isäpappa oli jo kunnostautunut kansanedustajana, joten oli selvää ettei omena tule kauas puusta putoamaan. Isoveljensä Kari ehti ensimmäisenä politiikan saralle. Kari Häkämies kiistatta oli symppiksen oloinen politiikko, jossa oli vaikka presidenttiainesta, kunnes sitten menetti kaiken kertaheitolla kun meni kännipäissään vetämään muijaansa turpiin. Pikkuveljen oli aika astua ruoriin.

Jyri Häkämies aloitti uraansa Kymensanomien myyntijohtajana vuosien 1991-1994 välisenä aikana. Kovin kummoisesti hän ei onnistunut, koska ko. lehden levikki alkoi jo näihin aikoihin laskemaan, ja onkin jatkanut syöksykierrettään aina näihin päiviin. Erikoista vain, että vielä 90-luvulla ei levikinlaskua voinut panna yleisen digitalisaation nimiin, vaan kyse oli vain huonosta johtamistavasta. Voidaan sanoa että Häkämies epäonnistui pahemman kerran, mutta nyt on jo havaittavissa hänen toinenkin erikoispiirteensä; kyky hypätä ensimmäisenä pelastusveneeseen.


Sillä jo levikinlaskun alkuvaiheessa Jyri Häkämies aloitti Kymenlaakson Kauppakamarin toimitusjohtajana, jonne hän luikki suvereenisti. Siinä virassa hän toimi vuodet 1994 – 2003. Kun Kymenlaaksoon iski sitten vuodesta 2006 eteenpäin metsäteollisuuden kriisi, ei se voinut tulla kuin paljaalta taivaalta, vaan siihen olisi voitu varautuakin, jos vain olisi ollut joku jolla olisi ollut visio. Todellisuudessa paikallinen elinkeinoelämä ei ollut millään tavalla varautunut isojen paperitehtaiden sulkemiseen, vaan massatyöttömyys iski kerralla, koska aluetta ei ollut millään tavalla kehitetty. Kymenlaakso esittelikin maan huonoimpia kasvunäkymiä kun muualla jo noustiin elektroniikkateollisuuden avulla. Jyri Häkämies ei jäänyt selittelemään miksi hänen johtamiskaudellaan elinkeinoelämä oli jäänyt kivikauden tasolle, sillä tavoilleen uskollisena hän oli jo ehtinyt hypätä politiikan kelkkaan, ennen kuin laiva upposi kokonaan.

Häkämiehen poliittinen ura kesti pitkään, aina vuodesta 1999 alkaen ja päättyi elinkeinoministerin virkaan vuosien 2011 – 2012 aikana. Monet saattavat ulkomuististakin muistaa, että tällöin hän kirjaimellisesti pakeni politiikasta, koska oli ollut lähes päävastuussa Talvivaaran katastrofissa. Valtavia summia oli uhrattu kaivokseen, joka ei kyennyt koskaan tuottamaan takaisin muuta kuin mammuttimaisen ympäristökatastrofin. Tavoilleen uskollisena Jyri Häkämies ei jäänyt pesemään aiheuttamaansa sotkua, vaan liukeni EK:n eli elinkeinoelämän keskusliiton toimitusjohtajaksi.

Eekoosta on liikkunut viime aikoina paljon tyytymättömien yrittäjien lietsomia huhuja, että työnantajien etujen sijasta järjestö on keskittynyt muutaman suurkapitalistin etujen ajamiseen. Metsäsektori sai kokonaan tarpeekseen tästä edunvalvontajärjestöstä ja irtisanoutui siitä, joka aiheutti keskustelua koko eekoon hajoamisesta. Nyt EK on irtautumassa myös siitä roolista, että se neuvottelupöydässä edustaisi työnantajia, eli käytännössä se on putoamassa tyystin tyhjän päälle. Ajelehtivaksi lautaksi jolla ei ole mitään roolia yhteiskunnassa. Syynä on epäilty, että se olisi kiero veto estää ammattiliittoja neuvottelemasta, koska enää ei olisi neuvottelukumppania, mutta ilmeisempi syy on, että EK on syvässä kriisissä joka ei saa enää keskinäistä yhteistä säveltä aikaan. Mikäli Häkämies johtamistaidoillaan aiheuttaa koko työnantajaleirin hajaannuksen, sitä voi pitää jo merkkipaaluna kotimaisessa historiassa.

Jyri Häkämies vaikuttaa edelläkerrotun osalta tunarilta. Kaverilta jonka tragedia on, että hän tuntuu kerta toisensa jälkeen olevan kykyjään isommissa hommissa. Kunnianhimo ilmeisesti vetää aina vain isompiin johtajuuksiin, jotka kuitenkin ovat liian haasteellisia. Lopputulos näyttää olevan joka kerta paikkojen hajoaminen alta, ja kyky luikkia seuraavaan – ja vielä isompaan – haasteeseen.

Ei pitäisi kuitenkaan olla liian ankara. Jyri Häkämiehen tarina ei eroa oleellisesti yleisestä johtamistavasta. Tuolla jossakin on jokin hyväveli –verkko joka yhteisesti nostaa tai laskee eri ihmisiä eri palleille. Kyse on suhdetoiminnasta, ja tätä verkostoa hyödyntäen jopa kyvyiltään keskinkertainen saattaa päätyä kyvyilleen liian isolle pallille. Lopputulos on sitten yleensä murheellinen sillä johtajilta vaaditaaan oikeasti muutakin kuin kykyä patsastella ja esittää keskinkertaisia johtamistaitoja. Kunnianhimo ei välttämättä ole paras meriitti hakea jotakin virkaa, erityisesti jos muita kykyjä ei ole. Häkämiehen tragedia on että hän on kuin sotapäällikkö, joka joutuu johtamaan liian isoa sotajoukkoa, ja hänen kenraalikykynsä ovat keskinkertaiset ja ennalta-arvattavat. Kunhan totean että Jyri Häkämies on symboli yleisemmälle johtajuuskriisille ja se paljastaa miksi maamme on sellainen toivoton takapajula kuin on.

Jukkis

Lueskelin tuossa että ihmiskunta on kokenut suurmenetyksen. Dwardu Cardona menehtyi viime kesänä, ilmeisemmin pitkälliseen sairauteen. Nimihän harvalle mitään sanoo, joten tehdään lyhyt katsaus mikä oli Cardonan elämäntyö, ja miksi pidän hänen kirjojaan eräistä älykkäimmistä jota kuunaan on kirjoitettu. Jos johonkuhun tätä omintakeista tutkijaa pitäisi verrata, niin vähintään johonkin Einsteiniin.

Meidän pitäisi kai aloittaa 70-luvulta jolloin kehitettiin nk. Nemesis-teoria. Sen mukaan maapalloa riivaavat sukupuuttoaallot ja meteorikuopat johtuu yhdestä ja ainoasta syystä. Aurinkokuntaa kiertää punainen tähti, tai pikemmin ruskeakääpiö, joka ilmaantuu häiriköimään muutaman kymmenen miljoonan vuoden välein. Tyyliin kuului että se toi mukanaan kunnioitettavan määrän meteoriitteja ym ikävää.

Tälle teorialle sittemmin kehittyi aliteoria joka tulisi saamaan nimen proto-saturnus. Sen mukaan tämä häirikkötähti on retkensä tehnyt, ja nykyisin vakiintunut osaksi aurinkokuntaa. Me tunnemme sen nimellä Saturnus.Viimeisellä kierroksellaan pleistoseenikaudella se kävi vielä aiheuttamassa sukupuuttoaallon mutta tuli ikäväkseen liian lähelle aurinkoa, jolloin aurinko sieppasi sen kiertolaisekseen. Samassa syssyssä aurinko imaisi proto-saturnukselta liian energiat pois, ja tähti olisi sammunut. Nykyisellään kun se yrittää käynnistyä uudelleen tähdeksi, aurinko sammuttaa sen sitä mukaa.


Teoria sai potkua kun plasmafysiikka tuli kuvioihin. Ymmärrettiin viimein auringon ja muiden taivaankappaleiden sähköinen luonne, ja että sellaisessa kohtaamisessa seuraus olisi sarja hillittömiä sähköiskuja, jättiläismäisiä tornadoja maapallonkin navoilla ja lopulta reikäisiä planeetanpintoja. Ajatelma olisi voinut jäädä tähän, ellei sitten olisi syntynyt yhteisö nimeltä Thunderbolts, jotka alkoivat tutkia vanhoja myyttejä plasmateorian kannalta. Sinänsähän myytit jotka puhuvat jumalien sodista, vihreistä auringoista, ajattomista aikakausista jne jne tuntuvat olevan psykoottisten shamaanien käsialaa, mutta niitä voi tutkia myös ihan konkreettisesti – aikalaisten kertomuksina tapahtumista joille kivikauden ihmisellä ei ollut kieltä.

Cardona oli ensimmäisiä joka alkoi julkaista trilogiaa proto-saturnus –teoriasta. Sen mukaan nemesis ei saapunut yksin aurinkokuntaan, vaan oma maapallomme oli alkujaan Nemesiksen kiertolainen. Mistä asti sitten maapallo onkaan saapunut nykyisen keltaisen auringon lähistölle, kai jostain jousimiehen tähdistöstä saakka, mutta yhtä kaikki silloin elettiin ajatonta ”punaisen valon” aikakautta. Olisimme siis Saturnuksen kuun Titanin sisarplaneetta. Kun sitten sähkömyrskyssä keltainen aurinko sieppasi maapallon itselleen, syttyi valo – Fiat Lux – jolloin punainen taivaankansi katosi ja ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa tähtitaivas alkoi näkymään. Kun sain Cardonan trilogian ensimmäisen osan FlareStarin käsiini, myönnän että se juttu todellakin kolahti. Oma kirjani Suomalaisten Tuho 10 000 eKr. on enemmän kuin vähän velkaa Cardonalle.


Cardonan kolmiosainen, nykyisin ainakin neliosainen, trilogia ei ole mikään huru-ukon sävellys. Cardona läpikäy aivan massiivisen tieteellisen evidenssin asiansa todistaakseen. Hän liikkui suvereenisti geologiassa, biologiassa, plasmafysiikassa, ihmiskunnan historiassa, kosmologiassa, ja kertakaikkiaan läpikäy sellaisen tietomäärän, että kirjoittajan yleistietämys täytyy olla jotain nobelvoittajan tasoa. Luonnollisesti suurelle yleisölle aihepiiri oli liian haastava, ja koko väitteen tuitera radikaalisuus piti ja pitää sen tietenkin koulutieteen ulkopuolella. Kiihottava teoria se on sen vuoksi, että koko juttu voi hyvin olla tottakin, ja nykykäsitykset ovat silloin soopaa.


Dwardu Cardona oli kertakaikkiaan niin älykäs mies, etten usko hänelle manttelinperijää ihan heti löytyvän. Ottaen huomioon trilogiansa laajuuden ja keston, se oli selkeä elämäntyö, johon hän keskitti koko elämänsä. Olen ehdottoman ylpeä hänen vaihtoehtomallistaan joka on paitsi inspiroiva ja älykäs, myös kykenee tarkastelemaaan koko ihmiskunnan kulttuurihistoriaa kokonaan omanlaisestaan näkökulmasta. Valitettavasti neroja meillä ei synny koskaan liian usein, ja nekin harvat päätyvät liian helpolla unohduksiin, koska aika ei tunnu koskaan olevan kypsä heitä tunnustamaan.

Jukkis