Pääkirjoitukset
Sinikiven pääkirjoitukset
Rasismin lähihistoria
Maahanmuuttokriittisyys oli käytännössä tuntematon ilmiö vielä 90-luvulla. Sanon tämän sen uhallakin että silloin maamme koki ensimmäisen kerran somaliaallon, ja vaikka se herättikin kansalaisissa niin pelkoa kuin närääkin, varsinaiseen rasismiin oli vielä pitkä matka. Eikä kukaan halunnut rasisti ollakaan, sillä toisen maailmansodan perintönä sanalla oli harvinaisen huono kaiku, ja sellaiset puheet tuomittiin jyrkästi. Jos jotakin rasistista aspektia oli, ne kierrettiin lähinnä huumorin kautta. Huumorihan on ollut aina se, joka naurattaa kontrastin kautta, eli rikkoo tabuja ja kiellettyjä puheenaiheita.
Rasismin sarastus alkoi vasta 2000-luvun puolella kun Suomen Sisu ja nousevassa kaaressa oleva Perusuomalaisten puolue löysivät toisensa. Suomen Sisu oli perustettu jo 1998 ja sen kannatus ja julkisuuskuva olivat olleet vuosien ajan armottoman marginaalissa, eikä mikään näyttänyt että Perusuomalaisetkaan olisi muuta kuin ohimenevä protestipuolue. Timo Soini kuitenkin haistoi vielä tässä vaiheessa äärinationalistisen liikkeen potentiaalin, ja nämä kaksi tahoa löivät kättä päälle. Tätä voi sanoa kotimaisen rasismin syntyhetkeksi.
Perussuomalaisten puoluekokouksessa on aitoa tunnelmaa...
Maahanmuuttokritiikki henkilöityi nopeasti Jussi Halla-ahon ympärille. Miestä ja hänen kirjoituksiaan tuskin tarvitsee esitellä sen kummemmin. Häneen reagoitiin jälkikäteen ajatellen jopa ylimitoitetusti, mutta se kuvastanee enemmän ajanhenkeä joka ei suvainnut äärioikeistoa edes yksittäisen ihmisen blogikirjoituksena. Halla-Aho sai tästä mittavan kansansuosion ja meni heittämällä politiikassa läpi sen kaikilla tasoilla. Kansa alkoi jakaantua tässä kysymyksessä.
On kuitenkin muistettava että kyse ei ollut rasismista saati maahanmuuttokritiikistä sinänsä, vaan sen protestiluonteesta eliittiä kohtaan. Rasismi oli vain työkalu jolla nakertaa vallitsevan eliitin arvovaltaa. Yleisnasennehan oli maahanmuuttomyönteinen `tervetulleeksi toivottaminen´ jota lietsoivat erityisesti Vihreät. Muistetaan että Vihreät koostuivat nuorista koulutetuista naisista jotka olivat valtaamassa yhteiskunnan parhaita ammatteja perinteisten duunarimiesten suureksi kiukuksi, jotka muutenkin olivat jäämässsä sivuun yhteiskunnan rattailta. Maahanmuuttokielteiset puheet olivat se väline jolla tätä protestia suoritettiin, mutta on syytä korostaa että rasismi ei tässä vaiheessa ollut vielä aitoa rasismia siinä diskurssissa kuin sen voisi suorimmin ymmärtää.
Lauma innokkaita perussuomalaisten äänestäjiä matkalla tekemään Jytkyä
Perussuomalaisten rasistisiivellä oli erittäin tärkeä ja keskeinen rooli varsinaisen rasismin synnyssä. Sen muodostivat ne Suomen Sisun edustajat jotka pääsivät eduskuntaan ja kunnallisvaltuustoihin yleisen persukiidon myötä. Saadessaan parlamentaarista tukea alkoi myllytys todenteolla, ja maahanmuuttopuheita suitsineet elitistit joutuivat myöntämään tappionsa. Maahanmuuttokritiikistä tuli yleinen puheenaihe, ja sanomattakin selvää että retoriikka on luonnollisesti koventunut kaikkien näiden vuosien myötä. Se on asteittain muuttunut protestista rasismiksi, ja siitä puhdashenkiseksi vihapuheeksi. On kuitenkin perusteltua sanoa että nimenomaisesti Perusuomalaiset toivat rasismin suomeen, ja ilman tätä puoluetta, vihapuheet olisivat edelleen marginaalissa suuren enemmistön paheksuttavissa.
Jytky sitten repäisi 2011 ja Soini oli haistanut oikein. Vaikka ei tiedetä missä määrin kansalaisten turbulenssi vei äänestyskopissa seuraamaan sormella perusuomalaisten ehdokasnumeroita, voi arvella että ainakin joka kolmannelle äänestäjälle motiivit liikkuivat jo maahanmuuttokritiikissä. Kakkosjytky vuonna 2015 maahanmuuttokritiikki oli jo määräävin tekijä puoluekannatuksessa. Sanomattakin selvää että tällä välillä perusuomalaiset pistivät puheissa turboa päälle ja käytännössä rasismipuhe lävisti koko yhteiskunnan. Suomalaisten vaikutuskanava on internet ja tämä aate levisi käytännössä jokaiseen blogialustaan, facebookiin ja tietenkin kaikille kuviteltavissa oleville keskustelupalstoille. Siitä tuli hallitseva puheenaihe. Jopa siinä määrin että enemmistö mielsi sen jo lahkolaiseksi melskaamiseksi jolta itsekukin olisi halunnut sulkea korvansa. Vaalityö 2015 eduskuntavaalien alla muistetaan kenties pahimpana lietsomiskautena mitä on kuunaan koettu.
Muuttuiko Suomi rasistiseksi? Ei suinkaan. Valtaosa toimi ihan vilpittömässä hengessä. He eivät olleet rasisteja vaan maahanmuuttokriittisiä ja lähinnä ihmettelivät miksi maahanmuutosta ei saa puhua, vaikka se kuitenkin on yksi yhteiskunnan osa-alue. Valtaosalta jäi kuitenkin havaitsematta että he tarttuivat maahanmuuton negatiivisimpiin puoliin, ja leimasivat, demonisoivat ja viimein vainosivat muuttajaporukkaa. Painopiste oli muuttunut elitismin kritiikistä suoraan maahanmuuttajiin tai maahanmuuttajataustaisiin. Pitäisi olla ilmiselvää että kansallisen vähemmistön vainoaminen rodullisista, uskonnollisista tai muista etnisistä syistä on kiistattomasti ja kaikilla mittareilla mitaten rotusortoa. Tavallinen duunarimies ei vain tätä koskaan tiedostanut itsessään.
Perussuomalaisten kesäpäivillä tottakai myös grillataan.
Astettain rotusorroksi muuttuneen maahanmuuttokritiikin heikkous oli koko ajan, että maahanmuuttajat olivat toistuvasti mainettaan parempia. Ei syntynyt ghettoja, ei raiskauskeväitä, jihadismi-terrorismista ei ole edes viitteitä, eikä edes rikostilastoja korista mikään etninen ryhmittymä toistaan enempää. Edes sossuilusta ei päässyt liiemmin syyttämään. Periaatteessa kaikki kritiikki on Jussi Halla-ahon kynästä, ja niistä paistaa selkeä tilastoväärennös, yleistäminen, yksinkertaistaminen ja tyystin eri asioiden koplaaminen. Halla-ahokin joutui hakemaan varoittavat esimerkkinsä aina lähi-idästä asti kun kotimaisesta vähemmistöstä ei irronnut mitään raskauttavaa. Kiistatta ne ovat kirjoitettu aitoon pseudo-tieteelliseen henkeen joka saattaa vakuuttaa ne, joilta perustietämys puuttuu.
Tarinalla on kuitenkin loppunsa. Kun perusuomalaiset pääsivät hallitusvastuuseen, katsoi Soini ajan tulleen kypsäksi jättää puolueen fasistisiipi rannalle. Se tapahtui kenties hetkeä liian aikaisin, sillä heti perässä seurasi irakilaisaalto, ja välirikko äärioikeiston ja perusuomalaisten välillä oli tapahtunut tosiasia koska perussuomalaiset joutuivat taipumaan monessa kysymyksessä. Irakilaisaalto loi ensimmäistä kertaa perusuomalaisten ulkopuolisen rasistiliikkeen, joka oli luonnollisesti radikalisoitunut perinteisestä maahanmuuttokriittisestä ja oikeistopopulistisesta liikehdinnästä. Kentälle astuivat aidot kansallissosialistit, uusnatsit, jotka myös ovat ottaneet suorantoiminnan aseekseen. Monet termit SVL, MV-lehti ym ovat tätä uutta polvea, joka on ottanut selkeän pesäeron keski-ikäiseksi käyneisiin perusuomalaisiin.
Tätä kirjoittaessa hengenmenon vienyt pahoinpitely hesan rautatieaseman edessä on selkeä vedenjakajahetki. Jokin muuttui kertaheitolla suomalaisessa yhteiskunnassa ja sen suorastaan tunsi miten viisarit kääntyivät toiseen asentoon. Jonkinlainen ”Jo Riittää” –mentaliteetti käänsi julkisen ilmapiirin. Äärioikeisto ei tätä vielä ole tiedostanut mutta selvästi agenda on katoamassa. Olkoonkin että jokainen kynttilä palaa kirkkaimmin juuri ennen sammumistaan.
Yhteenvetoja:
On nähtävissä että rasismin nousu, uho ja tuho ovat kiinteässä sidoksissa perusuomalaisen puolueen tarinaan. Perusuomalaisten kannatuslaskun myötä myös maahanmuuttokriittinen puhe marginalisoituu. Toinen leimallinen piirre on ajallisuus. On näytettävissä että rasismi on selkeä lama-ajan ilmiö, ja hallituspolitiikan muutos elvyttäväksi lopettaisi hetkessä oikeistopopulistisen turbulenssin.
Kolmas ilmiö on tietenkin yksilöllinen. Kyse on koko ajan ollut nuorten vihaisten miesten –ilmiöstä jonka katkaisee aikuistuminen ja sen myötä henkinen kypsyminen. Kyse oli ja on yhden sukupolven ilmiöstä joka loi vihapuheesta itselleen indentiteetin ja tottakai kokonainen sukupolvi-ilmiö jossakin kohtaa putkahtaa uudelleen esiin.
Jukkis
Jyri Häkämies - suurtunari?
Sanomattakin oli selvää että Jyri Häkämiehestä tulee joku. Isäpappa oli jo kunnostautunut kansanedustajana, joten oli selvää ettei omena tule kauas puusta putoamaan. Isoveljensä Kari ehti ensimmäisenä politiikan saralle. Kari Häkämies kiistatta oli symppiksen oloinen politiikko, jossa oli vaikka presidenttiainesta, kunnes sitten menetti kaiken kertaheitolla kun meni kännipäissään vetämään muijaansa turpiin. Pikkuveljen oli aika astua ruoriin.
Jyri Häkämies aloitti uraansa Kymensanomien myyntijohtajana vuosien 1991-1994 välisenä aikana. Kovin kummoisesti hän ei onnistunut, koska ko. lehden levikki alkoi jo näihin aikoihin laskemaan, ja onkin jatkanut syöksykierrettään aina näihin päiviin. Erikoista vain, että vielä 90-luvulla ei levikinlaskua voinut panna yleisen digitalisaation nimiin, vaan kyse oli vain huonosta johtamistavasta. Voidaan sanoa että Häkämies epäonnistui pahemman kerran, mutta nyt on jo havaittavissa hänen toinenkin erikoispiirteensä; kyky hypätä ensimmäisenä pelastusveneeseen.
Ulkoiselta habitukseltaan - jolle asianomainen ei tietenkään mitään voi - Jyri Häkämies vaikuttaa vittumaisen tuntuiselta tyypiltä jolla on ärsyttävä nariseva ääni. Arvattavasti hänestä tulee vanhana kärttyinen vuorineuvos jolle komentelu on ainoa tapa kommunikoida.
Sillä jo levikinlaskun alkuvaiheessa Jyri Häkämies aloitti Kymenlaakson Kauppakamarin toimitusjohtajana, jonne hän luikki suvereenisti. Siinä virassa hän toimi vuodet 1994 – 2003. Kun Kymenlaaksoon iski sitten vuodesta 2006 eteenpäin metsäteollisuuden kriisi, ei se voinut tulla kuin paljaalta taivaalta, vaan siihen olisi voitu varautuakin, jos vain olisi ollut joku jolla olisi ollut visio. Todellisuudessa paikallinen elinkeinoelämä ei ollut millään tavalla varautunut isojen paperitehtaiden sulkemiseen, vaan massatyöttömyys iski kerralla, koska aluetta ei ollut millään tavalla kehitetty. Kymenlaakso esittelikin maan huonoimpia kasvunäkymiä kun muualla jo noustiin elektroniikkateollisuuden avulla. Jyri Häkämies ei jäänyt selittelemään miksi hänen johtamiskaudellaan elinkeinoelämä oli jäänyt kivikauden tasolle, sillä tavoilleen uskollisena hän oli jo ehtinyt hypätä politiikan kelkkaan, ennen kuin laiva upposi kokonaan.
Häkämiehen poliittinen ura kesti pitkään, aina vuodesta 1999 alkaen ja päättyi elinkeinoministerin virkaan vuosien 2011 – 2012 aikana. Monet saattavat ulkomuististakin muistaa, että tällöin hän kirjaimellisesti pakeni politiikasta, koska oli ollut lähes päävastuussa Talvivaaran katastrofissa. Valtavia summia oli uhrattu kaivokseen, joka ei kyennyt koskaan tuottamaan takaisin muuta kuin mammuttimaisen ympäristökatastrofin. Tavoilleen uskollisena Jyri Häkämies ei jäänyt pesemään aiheuttamaansa sotkua, vaan liukeni EK:n eli elinkeinoelämän keskusliiton toimitusjohtajaksi.
Eekoosta on liikkunut viime aikoina paljon tyytymättömien yrittäjien lietsomia huhuja, että työnantajien etujen sijasta järjestö on keskittynyt muutaman suurkapitalistin etujen ajamiseen. Metsäsektori sai kokonaan tarpeekseen tästä edunvalvontajärjestöstä ja irtisanoutui siitä, joka aiheutti keskustelua koko eekoon hajoamisesta. Nyt EK on irtautumassa myös siitä roolista, että se neuvottelupöydässä edustaisi työnantajia, eli käytännössä se on putoamassa tyystin tyhjän päälle. Ajelehtivaksi lautaksi jolla ei ole mitään roolia yhteiskunnassa. Syynä on epäilty, että se olisi kiero veto estää ammattiliittoja neuvottelemasta, koska enää ei olisi neuvottelukumppania, mutta ilmeisempi syy on, että EK on syvässä kriisissä joka ei saa enää keskinäistä yhteistä säveltä aikaan. Mikäli Häkämies johtamistaidoillaan aiheuttaa koko työnantajaleirin hajaannuksen, sitä voi pitää jo merkkipaaluna kotimaisessa historiassa.
Jyri Häkämies vaikuttaa edelläkerrotun osalta tunarilta. Kaverilta jonka tragedia on, että hän tuntuu kerta toisensa jälkeen olevan kykyjään isommissa hommissa. Kunnianhimo ilmeisesti vetää aina vain isompiin johtajuuksiin, jotka kuitenkin ovat liian haasteellisia. Lopputulos näyttää olevan joka kerta paikkojen hajoaminen alta, ja kyky luikkia seuraavaan – ja vielä isompaan – haasteeseen.
Ei pitäisi kuitenkaan olla liian ankara. Jyri Häkämiehen tarina ei eroa oleellisesti yleisestä johtamistavasta. Tuolla jossakin on jokin hyväveli –verkko joka yhteisesti nostaa tai laskee eri ihmisiä eri palleille. Kyse on suhdetoiminnasta, ja tätä verkostoa hyödyntäen jopa kyvyiltään keskinkertainen saattaa päätyä kyvyilleen liian isolle pallille. Lopputulos on sitten yleensä murheellinen sillä johtajilta vaaditaaan oikeasti muutakin kuin kykyä patsastella ja esittää keskinkertaisia johtamistaitoja. Kunnianhimo ei välttämättä ole paras meriitti hakea jotakin virkaa, erityisesti jos muita kykyjä ei ole. Häkämiehen tragedia on että hän on kuin sotapäällikkö, joka joutuu johtamaan liian isoa sotajoukkoa, ja hänen kenraalikykynsä ovat keskinkertaiset ja ennalta-arvattavat. Kunhan totean että Jyri Häkämies on symboli yleisemmälle johtajuuskriisille ja se paljastaa miksi maamme on sellainen toivoton takapajula kuin on.
Jukkis
Nero on poissa.
Meidän pitäisi kai aloittaa 70-luvulta jolloin kehitettiin nk. Nemesis-teoria. Sen mukaan maapalloa riivaavat sukupuuttoaallot ja meteorikuopat johtuu yhdestä ja ainoasta syystä. Aurinkokuntaa kiertää punainen tähti, tai pikemmin ruskeakääpiö, joka ilmaantuu häiriköimään muutaman kymmenen miljoonan vuoden välein. Tyyliin kuului että se toi mukanaan kunnioitettavan määrän meteoriitteja ym ikävää.
Tälle teorialle sittemmin kehittyi aliteoria joka tulisi saamaan nimen proto-saturnus. Sen mukaan tämä häirikkötähti on retkensä tehnyt, ja nykyisin vakiintunut osaksi aurinkokuntaa. Me tunnemme sen nimellä Saturnus.Viimeisellä kierroksellaan pleistoseenikaudella se kävi vielä aiheuttamassa sukupuuttoaallon mutta tuli ikäväkseen liian lähelle aurinkoa, jolloin aurinko sieppasi sen kiertolaisekseen. Samassa syssyssä aurinko imaisi proto-saturnukselta liian energiat pois, ja tähti olisi sammunut. Nykyisellään kun se yrittää käynnistyä uudelleen tähdeksi, aurinko sammuttaa sen sitä mukaa.
Proto-Saturn- teorian mukaan maapallo oli Saturnuksen kiertolainen vielä 17 000 vuotta sitten.Teoria sai potkua kun plasmafysiikka tuli kuvioihin. Ymmärrettiin viimein auringon ja muiden taivaankappaleiden sähköinen luonne, ja että sellaisessa kohtaamisessa seuraus olisi sarja hillittömiä sähköiskuja, jättiläismäisiä tornadoja maapallonkin navoilla ja lopulta reikäisiä planeetanpintoja. Ajatelma olisi voinut jäädä tähän, ellei sitten olisi syntynyt yhteisö nimeltä Thunderbolts, jotka alkoivat tutkia vanhoja myyttejä plasmateorian kannalta. Sinänsähän myytit jotka puhuvat jumalien sodista, vihreistä auringoista, ajattomista aikakausista jne jne tuntuvat olevan psykoottisten shamaanien käsialaa, mutta niitä voi tutkia myös ihan konkreettisesti – aikalaisten kertomuksina tapahtumista joille kivikauden ihmisellä ei ollut kieltä.
Cardona oli ensimmäisiä joka alkoi julkaista trilogiaa proto-saturnus –teoriasta. Sen mukaan nemesis ei saapunut yksin aurinkokuntaan, vaan oma maapallomme oli alkujaan Nemesiksen kiertolainen. Mistä asti sitten maapallo onkaan saapunut nykyisen keltaisen auringon lähistölle, kai jostain jousimiehen tähdistöstä saakka, mutta yhtä kaikki silloin elettiin ajatonta ”punaisen valon” aikakautta. Olisimme siis Saturnuksen kuun Titanin sisarplaneetta. Kun sitten sähkömyrskyssä keltainen aurinko sieppasi maapallon itselleen, syttyi valo – Fiat Lux – jolloin punainen taivaankansi katosi ja ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa tähtitaivas alkoi näkymään. Kun sain Cardonan trilogian ensimmäisen osan FlareStarin käsiini, myönnän että se juttu todellakin kolahti. Oma kirjani Suomalaisten Tuho 10 000 eKr. on enemmän kuin vähän velkaa Cardonalle.
Kirjassani Suomalaisten Tuho tein selväksi että kalliomaalausten neliökuva on kuva pohjoisnavalle virranneesta sähköpilarista, eräänlaisesta pystysuorasta pilarimaisesta revontulesta.Cardonan kolmiosainen, nykyisin ainakin neliosainen, trilogia ei ole mikään huru-ukon sävellys. Cardona läpikäy aivan massiivisen tieteellisen evidenssin asiansa todistaakseen. Hän liikkui suvereenisti geologiassa, biologiassa, plasmafysiikassa, ihmiskunnan historiassa, kosmologiassa, ja kertakaikkiaan läpikäy sellaisen tietomäärän, että kirjoittajan yleistietämys täytyy olla jotain nobelvoittajan tasoa. Luonnollisesti suurelle yleisölle aihepiiri oli liian haastava, ja koko väitteen tuitera radikaalisuus piti ja pitää sen tietenkin koulutieteen ulkopuolella. Kiihottava teoria se on sen vuoksi, että koko juttu voi hyvin olla tottakin, ja nykykäsitykset ovat silloin soopaa.
Ohjaamassani tieteiskauhu -elokuvassa Prioni heitin pienen sivuroolin kannibaalina. Oli jotenkin ilmiselvää että kunnioituksesta proto-saturn -teorian luojia ja ylläpitäjiä kohtaan, valitsin kasvomaalauksen aiheeksi kalliiomaalauksen.Dwardu Cardona oli kertakaikkiaan niin älykäs mies, etten usko hänelle manttelinperijää ihan heti löytyvän. Ottaen huomioon trilogiansa laajuuden ja keston, se oli selkeä elämäntyö, johon hän keskitti koko elämänsä. Olen ehdottoman ylpeä hänen vaihtoehtomallistaan joka on paitsi inspiroiva ja älykäs, myös kykenee tarkastelemaaan koko ihmiskunnan kulttuurihistoriaa kokonaan omanlaisestaan näkökulmasta. Valitettavasti neroja meillä ei synny koskaan liian usein, ja nekin harvat päätyvät liian helpolla unohduksiin, koska aika ei tunnu koskaan olevan kypsä heitä tunnustamaan.
Jukkis
Pupputieteistä korruptioon
Nyt se johdattaa kuitenkin aatokset kahteen kirjassa kummittelevaan teemaan eli tieteenteon laitoskulttuuriin sekä sitä suojelevaan kollegaaliseen korruptioon. Lähteen kirjassa metsäntutkimuslaitoksesta Metlasta ei saa kovinkaan mairittelevaa kuvaa. Vehkeilyä, työpaikkakiusaamista, tarkoitushakuista tiedettä – sellukeisarien eduksi tottakai – asiakirjojen väärentelyä ja ylätason despotismia.
Vastakkain ovat olleet luonnonmukainen kasvatus sekä taimenistutukseen perustuva tehometsätalous ja että kumpi on oikeasti parempaa. Asiaan nyt tuskin tarvitsee edes tiedemiestä sillä meistä kukin näkee sen paljaalla silmälläkin. Istutetuista männyistä ei sahapuuta kasva, avohakkuiden korjaantuminen vie kauan, päälle päätteeksi monenlaiset myrkyt ja seuraus on kitukasvuista räkämännikköä joka varistaa neulasensa jo teinipuina. Tieteellinen totuus vain sanoo että tämä on parempaa, ja muuta tiedettä ei sitten olekaan tehty.
Tervehenkinen talousmetsä - tieteen riemuvoitto. Joku sanosi `räkäkuusikko´ mutta tavallinen ihminen ei tiedä mitään tieteenteosta.Useimmat näistä pupputieteistä eivät kosketa tavallisen ihmisen arkimaailmaa. Metsäntutkimus nyt tuskin on kaupunkilaisenkaan ykkösprioriteetti närkästymisen saralla. Asia on kylläkin lähempi kun siirrytään kohti lääke- tai elintarviketeollisutta, ympäristöhaittoja jne. Kokonaan oma mittaluokkansa ovat sitten legendaariset KELA-lääkärit ja vakuutusyhtiöt jotka jo lähes mielivaltaisesti saattavat tuomita monisairaan ja pitkälle invalidisoituneen ihmisen perusterveeksi. Tällöin puhutaan jo oikeusmurhasta.
KELAn lääkäri on taas löytänyt yhden työkykyisen.Tämä järjestelmä jonka me kaikki tiedämme todeksi on kollegaalista korruptiota. Tavallisen yksityishenkilön on mahdoton saada edes säällistä oikeutta virkamiehen mielivaltaa vastaan. Oikeuden tehtävä tuntuu olevan lähinnä tämän virkamiesluokan suojeleminen jopa oikeustajun kustannuksella. Kun asia on näin, niin on tietenkin aivan turhaa lähteä kritisoimaan monissa tutkimuslaitoksissa vellovia pupputieteitä kohtaan, erityisesti jos niiden motiivi on ylläpitää taustalla olevan suuryrityksen hegemoniaa.
Vaikka Erkki Lähteen kirja raapaiseekin totuutta esiin vain yhden kapea-alaisen sektorin osalta, tosin arvokkaasti suomalaisen metsän puolesta, se kuitenkin rivien välissä paljastaa paljon laajempia kokonaisuuksia. Hyvin sitkeässä olevan hyväveli –verkon joka käytännössä pitää maamme taantuneena, pysähtyneisyyden tilassa olevassa kehittymättömänä ja alkeellisena maana joka näin itsenäisyyden 100-vuotis –juhlien alla ei ole kehittynyt piiruakaan. Sitä tuskin voi edes sanoa oikeusvaltioksi ja monet sen tieteenteosta ovat enemmän farssi kuin vakavasti otettavaa tutkimustyötä.
Jukkis
Valehteleeko valtamedia ?
Pitää tietenkin muistaa että kun valtamediaa ja sen rakenteita tutkii, se on kuin sokea kuvailisi norsua. Riippuen tunnusteleeko kylkeä vai kärsää, on jokainen vastaus enemmänkin esittäjänsä versio eikä tarjoa kokonaiskuvaa. Enpä pysty siihen minäkään mutta ainahan voi yrittää. Ennen kuin alamme, on syytä muistaa että tasoja on monia ja ulottuuvksia useita. Tässä ykkösosassa takerrumme kaupalliseen mediaan, ja jatkoa seuraa jos on seuratakseen.
Kaupallisen median strateginen virhe on ollut niiden pörssilistautuminen. Näin niiden omistajapiireihin on työntynyt enemmän ja enemmän liikemiehiä, jotka näkevät mielellään median vain oman yhtiönsä – tai sen intressien - lanseeraajana. Tarkoitus ei ole enää tuottaa journalismia vaan avittaa yrityskuvan kiillottamisessa ja tämän vuoksi valtaosa yritysjohtajista omistaa myös mediaa. Tämä eliitti muodostaa myös puhdasverisen oligarkkiluokan. Yhdysvaltain tuhannen vaikutusvaltaisimman yrityksen jäsenistä joka viides toimii myös tiedotusvälineiden johdossa. Ilmiö on myös tuttu kotimaasta. Sanomattakin selvää että pörssiin listautuneet mediat pyrkivät estämään niiden omistajakunnalle vahingollisen informaation leviämistä missään muodossa. Nämä omistajaportaat myös myyvät ja ostavat mediakonsernin osakkeita ja lopulta kaikki kaupallinen media on vain muutaman suuromistajan käsissä – ja tämä on tietenkin vahvassa sidoksissa poliittiseen eliittiin. Muutama vaikutusvaltainen toimija kykenee kontrolloimaan koko länsimaista mediaa. Ristiinomistaminen muokkaa lopulta yhden suurmedian.
Tämä on vasta alkua. Sillä tämä oligarkkisiipi ei pyri ajamaan vain omia etujaan, vaan myös suojelemaan eliittiä kokonaisuutena. Tämä avautuu varmaan parhaiten esimerkin kautta. Otan kymmenen vuotta vanhan uutisen (2006) myrkkylaiva Probo Koalasta, joka oli kovassa myrkkykemikaalilastissa. Wikileaks paljasti että tämä laiva kävi Norsunluurannikolla viemässä myrkkylastinsa käsiteltäväksi. Säästösyistä myrkyllinen kemikaali vietiin kuitenkin Abidjanin slummialueelle, jossa ne aiheuttivat kymmeniä kuolemantapauksia, tuhansia myrkytyksiä ja kaikkiaan ne myrkyttivät 108 000 ihmistä.
Tapausta ei juurikaan uutisoitu. Sitä kuljettanut yhtiö sai oikeudenpäätöksen, että uutista ei saa missään julkistaa – vaikkakin päätös pian kumottiin kun Norsunluurannikon ministeri laittoi laivasta kansainvälisen etsintäkuulutuksen. Suomessa tapaus sai julkisuutta vain sen vuoksi, että Greenpeace kiinniotti laivan Viron rannikolla.
Miksi sitä ei uutisoitu? Siksi että median omistajapiirit tuntevat hyvin käsitteen intressiristiriita – toisen yhtiön asioita ei mielellään mustamaalata. Vanha sanonta korppi ei noki korpin silmää kuvastaa termiä varmaan paremmin? Toinen että mediatalojen omistajaportaalla on omiakin osakemääriä kemianteollisuudessa, ja uutinen saattaisi halventaa osakkeita koko toimialalla. Olemme päätyneet ironiseen tilanteeseen; mikäli olisi tapahtunut onnettomuus, se olisi uutisoitu. Vaan kun kyseessä oli tahallinen teko – jonka mittakaavaa voi aavistella Norsunluurannikon kokoisessa pikkuvaltiossa – ei sitä voitu sen vuoksi uutisoida. Olisi seurannut intressiristiriita. Nostin tapauksen esiin sen vuoksi, että se selventää ajattelua myös Talvivaaran tapauksessa, jossa viimeiseen saakka pyrittiin salaamaan että meneillään on itsenäisen Suomen mittakaavoiltaan suurin ympäristövahinko – tai pikemmin piittaamattomuudesta juontanut ympäristörikos, jossa pääkelmi Pekka Perä sai lähinnä luotsata mediassa itsestään reilunjätkän –mielikuvaa.
Yritysmaailman ja niitä seuraavien pörssimedioiden intressiristiriidat ovat tiettävästi eniten valtamedian sensuroima aihepiiri. On arvioitu että kaikkiaan 35% kaikesta tuotetusta journalismista päätyy silppuriin. Mikäli väärä uutinen pääsee kuitenkin lehtiin, omistajat vaativat yleensä ko. toimittajan erottamista, ja mikäli päätoimittaja asettuu vastahankaan, tämä saa itse lähteä. Päätoimittajat saavatkin lähes päivittäin muistioita joihin omistajapiirit ovat listanneet asioita, joita ei saa käsitellä ollenkaan tai jotka on käsiteltävä vain annetussa muotissa, Tämän vuoksi joissain artikkeleissa lukijalle pakkosyötetään informaationa puhtaan subjektiivista ja lahkolaista käsitystä, aivan kuin sen kirjoittaja olisi vakuuttunut, että hänen ensisijainen tehtävänsä on pitää lukijakuntansa kurissa ja nuhteessa.
Rappio on tietenkin edennyt jo syvemmälle medioihin. Kaupallisilla medioilla tuppaa olemaan myös erillisiä yritystoimittajia tai suhdetoimintatoimittajia, ja on vaikea sanoa enää ketkä näille viime kädessä palkan maksavat. sillä he ovat jalka tukevasti myös yhtiöiden puolella. Näiden toimittajien objektiivsuuteen on syytä suhtautua epäluuloisesti, sillä ne saattavat olla mediatalossa vain valvomassa omistajakunnan – ja sen taustalla olevien osakesalkkujen – puhtautta. Usein yritykset vetoavat sensuuriasiassa maan etuun, eli keskeneräisiä neuvotteluja ym ei ole hyvä huudella, jottei mene hyvät kaupat sivu suun. Siltähän se tuntuisi, vaikka jokainen tietääkin että kun yritysjohtaja puhuu maan edusta, hän tarkoittaa oman yhtiönsä etuja. Yleensä tätä sensuuria ulotetaan erityisesti kaikkeen valonarkaan. Kun yritysjohtaja saa etukäteen lukea toimittajan tekstit – ja omaa vallan hylätä se – valonarkuus alkaa muuttua päiväkohtaiseksi rutiiniksi. Halpatyövoiman riisto, veronkierto, tukiaisten väärinkäyttö ja puliveivaaminen, mielivaltaiset irtisanomiset, teollisuusvakoilu etc ovat kaikki voineet kasvaa rauhassa.
Tosin silloin tällöin näkee lehdissä paljastuksen kepulista politiikosta tai veronkiertoon syyllistyneestä kaivinkoneyrittäjästä. Näitä uutisia ei lasketa irti vahingossa, vaan niiden julkistuksen takana on aina jokin salainen motiivi. Se voi olla esim isomman ketjun liikkeellelaskema huhu itsenäisen yrittäjän savustamiseksi markkinoilta tai politiikko on saattanut kieltäytyä allekirjoittamasta jotakin yhtiöille myönteistä paperia. Yleensä muutaman vuoden perästä saattaa ilmetä, ettei rikosta ole edes tapahtunut mutta siinä välissä politiikko on ehtinyt menettämään äänensä ja kaivinkoneyrittäjä luottonsa ja asiakkaansa – joskus myös mielenterveytensä. Media on ase.
Pääsääntöisesti nämä pörssimediat kuitenkin kaivavat omaa kuoppaansa. On kiistatonta että digitalisaatio on luonut paineita printtimedialle. Painettu paperi ei kuitenkaan koskaan kuole, yhtä vähän kuin elokuvat tappoivat teatterin tai kamera maalaustaiteen, ei painettu lehtikään mihinkään katoa. Armoton pudotuspeli siellä kyllä on käynnissä. Sen määrittävin kriteeri on edelleen luottamus ja sen myötä levikit laskee tai katselijat kaikkoaa. On näytettävissä että jopa nykyisen digitaalisen uutisoinnin aikana ne päivä- tai viikkolehdet jotka eivät ole listautuneet pörssiin, tai unohtaneet laatujournalismia, ovat päinvastoin nostaneet levikeitään. Lukija palkitsee avokätisesti mikäli luottaa ko. lehden sanaan. Sen sijaan mediakriisi tuntuu eniten vaikuttavan niihin medioihin, joiden omistajaporras peukaloi sisältöä mieleisekseen. Asioilla on siis tasapainonsa, korruptoituneet mediat panevat lapun luukulle ennemmin tai myöhemmin ja rehelliset jatkavat seuraavalle vuosisadalle.